Murre ja yleiskieli
Puheenvuoro 2/1986

Tuomo Tuomi

Murre ja yleiskieli

Suomen kirjakieli rakentuu lähes kokonaisuudessaan murteiden varaan: kaikkein kirjakielisimmältäkin tuntuva kielenpiirre on yleensä peräisin jostakin murteesta. Tämä koskee kielen kaikkia piirteitä, äänteistöä, muoto- ja lauserakennetta sekä sanastoa. Sepitettyjen sanojen tai yleiskielessä muuhun käyttötehtävään siirrettyjen murresanojen ohessa oikeastaan vain kirjakielen d pata – padan -tyyppisissä tapauksissa ja ts sellaisissa tapauksissa kuin metsä ja katson ovat kirjakieleen muutoin kuin suoraan murteista kotiutuneita. On ehkä kuitenkin syytä mainita, että niin d kuin ts:kin ovat jo vanhastaankin esiintyneet myös murteissa, d suppealla alueella Varsinais-Suomen pohjoisosissa ja ts Karjalankannaksen murteissa ilmeisesti alkuperäisenä kantasuomen peruna. Kirjakieleen ainekset ovat kuitenkin kotiutuneet monimutkaisemman prosessin kautta kuin suorana lainana murteista.

Agricola rakensi kirjakielemme Turun ympäristön ja Viipurin seudun murteiden varaan. Hänen seuraajansa siirsivät painopisteen hämäläismurteisiin, tietysti paljossa Agricolan luoman pohjan säilyttäen. 1700-luvun pohjalaiskirjoittajat toivat kirjoitettuun kieleen oman murteensa piirteitä, ja 1800-luvun kuluessa saivat kirjakielessä runsain määrin sijaa itämurteet, etenkin itämurteiset sanastoainekset Kalevalan herättämän ihastuksen saattelemina. Vaikka yleiskielen piirteet ovat peräisin murteista, ei mikään lähtömurre kuitenkaan sisällä samaa äänne-, muoto- ja sanastopiirteiden yhdistelmää kuin yleiskieli. Näin yleiskielen ja murteiden vastakohtaisuus on syntynyt hitaasti aste asteelta kolmen vuosisadan kuluessa.

Kirjakielemme rakennettiin tietoisesti usean murteen aineksista. Toisinkin olisi voinut menetellä; tietyn alueen murteesta olisi voinut kehittyä kirjakieli, jota me nykypäivän suomalaiset emme vähääkään vierastaisi. Enimmät Euroopan kirjakielet ovat kehittyneet juuri yhdestä murteesta, esimerkiksi saksa pohjoissaksalaisista murteista. Kirjaranska on voimakkaasti Ile de Francen murteen sävyinen. Kirjaitalia on rakentunut runoilija Petrarcan käyttämästä Toscanan murteesta jne. Suomen kirjakielen voi sanoa olevan syntynsä puolesta hyvin demokraattinen kielimuoto, sillä se tukeutuu laaja-alaisesti väestön kielellisiin tottumuksiin.

Asiaa on mahdollista valaista hiukan numeroinkin. Otan vertailtavakseni sanaston. Suomen kirjakielen yhdistämättömistä sanoista eli kantasanoista ja johdoksista, joita on kaikkiaan runsaat 70 000, puolet esiintyy sellaisenaan murteissa. Kun kuitenkin kirjasuomeen sisältyy runsaasti eri erikoisalojen vierasperäisiä termejä, ns. sitaattilainoja, on murrelähtöisen sanaston osuus yleiskielen keskeisestä sanastosta peräti 70 %. Sitä vastoin esimerkiksi kaikille eri murteille yhteisiä sanoja on vain noin 15 000. Koko laajasta murresanastosta tällaisen yhteisen sanaston osuus on vain 4,5 %. Voisimme siis sanoa, että yleiskieli on sanastoltaan lähempänä murteita kuin maantieteellisesti etäisimmät murteet toisiaan.

Yleiskielen syntyhistoria kuvastuu yhä yleiskielen sanaston rakenteessa: lounais- ja hämäläismurteet ovat sanastoltaan lähempänä yleiskieltä, kun taas itämurteet, jotka pääsivät myöhemmin vaikuttamaan kirjasuomen muotoutumiseen, ovat siitä selvästi etäämpänä.

Vaikka lähes kaikki yleiskielessämme on murteiden aineksista rakentuvaa, on kirjakielen ero murteisiin varsin selvä, helposti tunnistettava. Yksi ero on tietysti se, että murteet ovat vain puheena esiintyvä kielimuoto ja kirjakieli nimensä mukaisesti kirjallinen kielimuoto. Puhuttu ja kirjoitettu kieli eroavat aina toisistaan, ei vain puhuttu suomi ja kirjoitettu suomi, vaan yleensä kaikkien kielten puhutut ja kirjoitetut muodot eroavat toisistaan ja lisäksi hyvin samansuuntaisella tavalla. Mutta myös yleispuhekieli, joka myötäilee kirjasuomea, poikkeaa helposti tunnistettavalla tavalla murteellisesta puheesta, joten yleiskielen ja murteiden vastakohtaisuus tai eroavuus ei ole vain kirjoitetun ja puhutun kielen eroa.

Nykysuomen katsotaan syntyneen viimeistään 1800-luvun jälkipuoliskolla, kun suomi sai tasaveroisen aseman virallisena kielenä ruotsin rinnalla. Tuo aika oli myös kansallisen heräämisen aikaa. Tuolloin monet äidinkieleltään ruotsinkieliset opettelemalla opettelivat suomen kielen. Heidän puhumansa suomen kielen mallina oli paljolti kirjoitettu suomi, mutta heidän ääntämistapaansa ohjasivat ruotsinmukaiset ääntämistottumukset. Tätä tietä syntyi kirjakielen rinnalle vähitellen yleispuhekieli, ja se ohjaa jo nykyisin kirjasuomen kehitystä voimakkaammin kuin murteet. Yleispuhekielen synty on siten yhä selvemmin erottanut kirja- ja yleiskieltä murteista.

Yhdessä suhteessa nimenomaan yleispuhekieli on kuitenkin viime vuosikymmeninä lähestynyt murteiden kantaa. Tiukka, ruotsinmukainen ja kansanomaista suomalaista puhetapaa etisempi ääntämys, joka kaksikielisten fennomaanien käyttämänä vakiintui yleispuhekielen ääntämisnormiksi lähes sadaksi vuodeksi, on viime sotiemme jälkeen alkanut väistyä ja antanut tilaa väljemmälle ja suomalaisemmalle ääntämykselle. Hyväksi vai pahaksi, on vaikea sanoa. Kielinormiin joka tapauksessa mukaudutaan pian. Se on yksi kielenkäyttöön liittyvä yleinen ominaisuus.
Tuomo Tuomi