null Muistetaan muikkuja

Kieli kartalla 2/2022

Kirsti Aapala

Muistetaan muikkuja

Muikku on tärkeä ja arvostettu ruokakala, jolle on aikojen kuluessa kehittynyt useita eri nimityksiä. Järvien ja meren lisäksi muikeita muikkuja voi löytää myös kuivalta maalta.

Siialle sukua oleva muikku kuuluu lohikaloihin. Se viihtyy parhaiten puhtaissa ja kirkkaissa vesissä. Parvikalana se tarvitsee myös tilaa liikkua, joten Suomessa muikkua on luontaisesti monissa suurehkoissa järvissä Maaselän vedenjakajalle asti. Muikkua on myös istutettu paljon luonnonvesiin 1800-luvulta lähtien, ja istutuslähtöä ovat esimerkiksi Inarijärven nykyiset muikut. Muikkua on myös Perämeren perukan vähäsuolaisissa vesissä.

Hapankalaa

Vuosisatojen ajan muikku on kuulunut Suomen tärkeimpiin talouskaloihin. Yleiskielisestä nimityksestä muikku on kirjoitetussa kielessä tietoja 1740-luvulta lähtien; itse kala on toki ollut tuttu paljon tätä kauemmin. Murteissa sanan levikki seurailee luonnollisesti kalan esiintymisalueita Hämeestä Keski-Suomen ja Savon kautta Kainuuseen ja osaan Peräpohjaa.

Tuore, vasta pyydetty kala ei sellaisenaan säily pitkään syömäkelpoisena. Menneinä aikoina suola on ollut kallista eikä sitä välttämättä ole aina ollut saatavillakaan. Niinpä kalaa opittiin suolaamisen sijaan säilömään kuivaamalla ja hapattamalla. Ilmar Talven mukaan Pohjois-Euroopassa kaloja on vanhastaan hapatettu etenkin sisämaan kaukaisilla järvillä kalastettaessa. Siellä viivyttiin vain kalastuskauden ajan, eikä aika riittänyt kalojen ulkokuivatukseen.

Myös muikusta on valmistettu hapankalaa, ja hapattamiseen liittyy sen nimikin: arvellaan näet, että muikku on johdettu samasta vanhasta muja-vartalosta, josta on lähtöisin myös hapanta ja karvasta tarkoittava adjektiivi muikea.

Samasta sanavartalosta on luultavasti johdettu myös etenkin itäisissä savolaismurteissa ja osassa kaakkoismurteita käytössä oleva muikun nimitys muje (ks. kartta 1). Veikko Ruoppila on arvellut, että sana muje olisi lähtöisin Laatokan pohjoispuolelta, josta se olisi asutuksen mukana levinnyt myös koilliseen, karjalan kieleen.

Muje-sanan levikki.

Kartta 1. Muje-nimitys on käytössä etenkin itäisissä savolaismurteissa ja osassa kaakkoismurteita.

Puheena olevan muja-sanavartalon historia ei pääty tähän, sillä vartalolla on vastineita useissa sukukielissä. Näitä ovat esimerkiksi vepsän mujada ’koettaa; maistaa; haistaa’ sekä mordvan ja marin löytämistä ja hantin arvuuttelemista tarkoittavat verbit. Ja kuinka ollakaan, samaisesta vartalosta on johdettu aikoinaan myös suomen verbi muistaa.

Muikku on ollut pitkään mieluisa ruokakala, eikä sen merkitystä ole vähentänyt, että myös muikunmätiä on pidetty arvossa. Hirvensalmella Etelä-Savossa muikunmädin sanottiin olevan voin hinnoissa, ja Jyväskylässä on lausahdettu: ”Muikum mäti ja matteem maksa vòelev vertoo vettee.” Muikku kutee myöhään syksyllä, jolloin on saatu usein myös parhaat muikkusaaliit.

Rääpys maivaksi

Osassa kaakkoismurteita ja Etelä-Savoa muikku on tunnettu nimellä rääpys. Nimitystä on käytetty myös Pohjois-Suomessa, Utajärven ja Kuusamon pohjoispuolella. Lisäksi sanalla on vastineita useissa lähisukukielissä. Sanan alkuperästä ei ole varmuutta, mutta on ehdoteltu, että rääpys voisi kuulua samaan sanueeseen kuin rääpäle.

Lieneekö rääpys-nimityksen äänneasu osaltaan vaikuttanut siihen, että se on monissa murteissa joutunut väistymään yleiskielisen muikun tieltä? Joka tapauksessa esimerkiksi vanhojen asiakirjojen tiedot samoin kuin paikannimistö osoittavat, että rääpys tunnettiin aiemmin nykyistä laajemmalla alueella. Se kuuluu myös niihin kalannimiin, joita on lainautunut itämerensuomalaisista kielistä naapurikieliin (esimerkiksi latvian rēpsis ja venäjän murteiden rjápuška).

Perämerellä elävää muikkua kutsutaan maivaksi. Nimitys on käytössä etenkin pohjoispohjalaisissa murteissa sekä niiden ympäristössä, ja sana on mukana myös Haapajärvellä syntyneen ja Rantsilan kappalaisena toimineen Christfried Gananderin (1741–1790) kokoamassa sanakirjassa Nytt Finskt Lexicon. Suomen murteiden sanakirjan maiva-artikkelin yksi esimerkki tuo välähdyksen takavuosien Hailuodon syysaskareista: ”Siällä Potin tykönä on maivasaunoja (= saunoja muikunpyytäjille), ne tarttee lokakuusta kum maivasa (= muikunpyynnissä) ovat.” Maivanpyynti ja kalan tavat olivat tuttuja Oulunsalossakin: ”Ei se vellipehemijällä (pohjalla) kuvom (= kude) maivakkaan.”

Toisaalla Suomessa, lähinnä osassa Satakuntaa ja Hämettä sekä paikoin Savossa, maiva on ollut yleensä pikkukalan tai kalanpoikasen nimitys. Satakunnan Suoniemeltä on seuraava esimerkki: ”Piäniä ku pirun silmiä, ahvenem maivat ensimmäisenä suvena.” Rajan taakse jääneellä Karjalankannaksella ja vähän lännempänä Lemillä asti maiva taas oli syöttikala. Lemillä oli tällainen tapa: ”Siihe (koukkuun) pantiin reäpys maivaks.”

Isokokoinen muikku muistuttaa ulkoisesti sukulaistaan siikaa, joten ne on voitu välillä sekoittaa keskenään. Kyrösjärven alueella Satakunnassa muikkua onkin kutsuttu siiaksi. Vähän vastaavasti myös esimerkiksi saksassa muikun nimitys on kleine Maräne, sananmukaisesti ”pikkusiika” (Maräne on siika saksaksi).

Länsipohjassa puolestaan muikkua on kutsuttu silliksi. Muikkuahan on syöty myös suolakalana, joten se lienee vaikuttanut siihen, että nimenomaan suolakalana tunnetun sillin nimitys on siirtynyt toisellekin samaan tapaan suolattuna käytetylle kalalle.

Kuivan maan muikut

Palataan vielä toviksi nimitykseen muikku. Osassa Satakuntaa ja Etelä-Pohjanmaata muikkuja voi tavata vähän toisenlaisessa ympäristössä (ks. kartta 2). Isossakyrössä on huomattu, että ”tuallaasella kuivalla töyrällä kasvaa hyvim muikkuja”. Ilmajokinen taas muistelee: ”Kesäntöpellom pyörtänööltä katteltihin sormevvahavuusia muikkuja.”

Muikku-sanan levikki (merkityksessä ’suolaheinä’).

Kartta 2. Osassa Satakuntaa ja Etelä-Pohjanmaata muikulla tarkoitetaan suolaheinää.

Nämä kuivan maan muikut eivät ole lohen sukua vaan kuuluvat kasvikuntaan: ne ovat Rumex-sukuun kuuluvia suolaheiniä. Niiden happaman kirpakka maku on antanut aiheen myös moneen niistä käytettyyn murteelliseen nimitykseen. Tämäkin muikku on alkuaan samaa lähtöä kuin hapanta ja karvasta tarkoittava adjektiivi muikea.

Varsinaissuomalainen suolaheinän nimitys kiloruoho viittaa niin ikään kasvin makuun: kilo näet merkitsee noilla seuduin samaa kuin edellä mainittu muikea. Sama motivaatio on myös Halikon, Sauvon ja Perniön tienoiden suolaheinän nimityksessä happoruoho.

Suolaheinä on ollut vanha hyötykasvi monissa maissa. Se on parhaimmillaan kerättäväksi alkukesästä, ja C-vitamiinia sisältävä kasvi on ollut hyvä lisä varsinkin niukempien aikojen ruokavalioon. Siitä on keitetty velliä ja puuroa, ja kuivattuna suolaheinää tai sen siemeniä on käytetty leivän aineksiksi.

Kasvin makuun viittaa muuten myös suolaheinän tieteellinen lajinimi: niittysuolaheinällä se on acetosa, joka on johdettu latinan etikkaa tarkoittavasta sanasta. Samaan pohjautuu ahosuolaheinän lajinimi acetosella.
​​​​​​​

Kirjallisuutta

Koli, Lauri 1990: Suomen kalat. Porvoo: WSOY.

Ruoppila, Veikko 1962: Muikun nimitykset suomen murteissa. – Virittäjä 66 s. 288–293. https://journal.fi/virittaja/article/view/34472

Talve, Ilmar 1961: Kansanomaisen ruokatalouden alalta. Suomi 109:4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Kirsti Aapala

Kirjoittaja on Suomen murteiden sanakirjan toimittaja.