Monikon genetiivi
Artikkeli 3/1991

Martti Rapola

Monikon genetiivi

Kielenkäyttö on täynnä tienhaaroja. Tuon tuostakin edessämme on eri mahdollisuuksia, joista ei aina ole helppo valita parasta. Tämmöinen johtuu osaksi siitä, että kirjakieli on saanut aineksia eri murteista, ja nämä kilpailevat keskenänsä. Lännestä on saatu hyljätä, jäljessä, idästä hylätä, jälessä – kirjakieli suosii itäistä hylätä, mutta läntistä jäljessä. Toisinaan omaperäinen sana kilpailee vieraan kanssa: vierailu – visiitti, penger – terassi, sielullinen – psyykkinen. Usein toinen tarjolla olevista on virheellinen, esim. eväämätön, oikea voi olla vain epäämätön. Mutta yhtä usein molemmat ovat hyväksyttäviä, ne sopivat vain eri yhteyksiin ja tyylilajeihin. Joskus ratkaisee valintamme pelkkä vaihtelun tarve ja lauseen poljento. Tämänkertaiseen aiheeseenkin, monikon genetiivimuotoihin, on useimmiten suhtauduttava tältä kannalta. Sanoisinko omenien vai omenoiden vai kenties omenain?

Kaikkien mielestä Ruusunen oli kaikkein kaunein.” Voitaisiin myös aloittaa ”Kaikkein mielestä”, mutta tuskin lopettaa ”kaikkien kaunein”. Tässä on siis kaksi saman sanan monikon genetiiviä, joiden käyttöarvo on osaksi erilainen. Muodostamistavaltaan kaikkien liittyy muihin monikon sijoihin, esim. kaikkina, kaikkia, kaikkiin, kun taas kaikkein-muodosta erottuu sanan yksikkövartalo, vrt. kaikkena, kaikkea, kaikkeen. Sama suhde ilmenee lähes läpikotaisin: vanhojen – vanhain, pyhien – pyhäin, lapsien – lasten, lumien – lunten, tähtien – tähtein jne. Poikkeuksen tekevät varsinaisesti vain yksitavuiset vokaaliin päättyvät sanat: maiden, päiden, puiden, syiden, soiden, teiden, töiden – tai raskaampaa päätettä käyttäen maitten, puitten, teitten, mutta ei milloinkaan maaden, pääden, tieden.

Valinnan varaa on teoriassa viljalti, mutta valinnan vapautta rajoittavat monet tyyliseikat. Ennen voitiin sanoa tiedetten, nyt tulee kysymykseen vain tieteiden. Vaikka ulapoiden, ulapoitten, ulappojen ja ulappain ovat kieliopin mukaan oikeita, niin korvamme karsii niistä osan, osan hyväksymme runoon: ”kukat laulavat lainehitten, unet valkeat ulappain”. Keskustelemme kansojen oikeuksista, mutta kansainvälisestä oikeudesta, vanhojen ongelmista, mutta vanhainkodeista. Aleksis Kiven näytelmässä on Herrojen-Eeva, historiassa herrainpäivät. Yksikkövartaloiset ovat vanhempaa länsisuomalaista perua, ja lyhyempinä ne ovat säilyneet monissa yhdysilmauksissa kuten kansainvaellus, pyhäinpäivä, kaikkein suurin, ja varsinkin runous ammentaa niistä tyylin tehosteita: ”Oi kuningasten kuningas”, ”Ui merta ne unten”, ”yli kaupunkien valkeain”, ”yli kuuntelevain salakuiluin”. Mutta asiatyylistä aikain, päiväin, tähtein, lunten jms. ovat jo syrjäytymässä. Kuitenkin on havaittavissa yksikkövartaloistenkin suosimista niissä sanoissa, joissa ten-pääte seuraa vartalon loppu-s:ää: miesten, lasten, teosten; yksikkövartaloisiin olemme hakeutuneet nimenomaan nen-loppuisissa sanoissa: vaikka iloisien suomalaisien naisien olisi kuinkakin oikea muodoste, niin valitsemme pian kaikki asun iloisten suomalaisten naisten. Ja aivan toisenluonteiseen tapaukseen lopettaakseni: Yleensä on ruvettu suosimaan vanhanaikaista maittensa, asteittensa ‑tyyppiä, mutta jostakin syystä valitsen mieluummin muodon mietteidensä kuin mietteittensä. Molemmat ovat oikeita.

Näissä asioissa korvan on esiinnyttävä tavallista useammin tuomarina. Rikkaita tyylin vivahteita, joita monikon genetiivin monimuotoisuuteen sisältyy, on pidettävä arvossa, väkinäistä apuharvennusta vältettävä.

(Radion Kielivartio 10.5.1962, ilmestynyt 1963 SKS:n julkaisemassa kirjassa Toinen kielivartio. Yleisradiossa pidettyjä kielipakinoita. Tietolipas 33.)
Martti Rapola