Inarin kirkonkylän nimellä on hallussaan Suomen epävirallinen monikielisyysennätys: sen nimestä on viisi erikielistä virallista varianttia. Inarinsaamenkielinen nimi Aanaar on aikojen saatossa lainattu koltansaameen muodossa Aanar, pohjoissaameen muodossa Anár, suomeen muodossa Inari ja ruotsiin muodossa Enare. Alun alkujaan Aanaar on ollut järven nimi, mutta se on siirtynyt tarkoittamaan aluetta, jossa järvi on, ja lopulta alueen keskuskylää.
Inarin kunnassa on neljä virallista kieltä: inarinsaame, koltansaame, pohjoissaame sekä suomi. Ruotsin kielen puhujia kunnassa on niin vähän, ettei se ole yltänyt virallisen kielen asemaan. Enare-nimi on kyllä hyvin vanha, mutta kuvastaa suhteita, jotka ovat syntyneet kaupan ja sittemmin myös hallinnon kautta.
Saamen kielten aseman kunnassa takaa saamen kielilaki, jonka velvoittavuus ei ole sidottu puhujamäärään vaan puhuma-alueeseen. Saamen kielilaki edellyttää, että saamelaisten kotiseutualueella eli Enontekiön, Inarin, Sodankylän ja Utsjoen kunnissa viranomaisten tulee tarjota palvelujaan alueella vanhastaan puhutuilla saamen kielillä. Myös esimerkiksi kaikki kunnan viralliset dokumentit on tarjottava saamennettuina. Lisäksi saamelaisalueen seurakunnat pyrkivät palvelemaan suomen ohella saamen kielillä. Viranomaisten kanssa asioidessa saamenkielisiä palveluita voi kuitenkin useimmiten saada vain tulkin avustuksella.
Monikielisyyden historiaa
Inarin kunnan maastokarttoja tarkastellessa huomaa, että seudun monikielisyydestä huolimatta vain harvalla paikalla on rinnakkaisnimi edes neljällä, saati viidellä kielellä. Syynä on se, että laajan kunnan alueella ei asu kaikkia saamelaisryhmiä joka puolella, vaan eri ryhmien perinteiset pääasuma-alueet ovat eri suunnilla. Pohjoisessa, lännessä ja lounaassa on pohjoissaamen puhujia, kun taas idässä ja koillisessa ovat koltansaamen perinteiset puhuma-alueet. Inarinsaamea löytyy laajimmalta alueelta eli melkein joka puolelta, mutta kunnan eteläisimmällä reunalla nimet ovat valtaosin vain suomeksi. Tällaista levikkiä selittävät erilaiset historialliset syyt.
Inarin alueella on puhuttu nykyisistä kielistä pisimpään inarin- ja koltansaamea. Nykyinen Inarin kunta oli 1600-luvun alkuun asti jakautunut kahtia: läntiseen inarinsaamelaiseen Paatarin puoleen ja itäiseen kolttasaamelaiseen Paatsjoen puoleen. Välissä kulki vuoden 1595 Täyssinän rauhassa vahvistettu valtakunnanraja Ruotsin ja Moskovan Venäjän välillä sekä katolisen (sittemmin luterilaisen) ja ortodoksisen uskonnon välinen raja. 1600-luvun alkupuoliskolla kulttuurinen, kielellinen ja uskonnollinen raja alkoi hiljakseen siirtyä idemmäs kohti Inarijärven itäreunaa. Sen sijaan Koillis-Inarissa kolttasaamelainen Näätämön siita (’lapinkylä, porokylä’) pysyi voimissaan aina 1800-luvulle asti.
Suurporonhoito syntyi 1400–1600-luvuilla, ja sen myötä alkoivat pohjoissaamelaiset levittäytyä Inariin. Yhä suurenevat porokarjat johtivat siihen, että niiden omistajien piti etsiä uusia laitumia. Aluksi pohjoissaamelaisten poronomadien talvilaitumina olivat Inarin pohjoisosat, mutta tilanne muuttui, kun vuoden 1852 Norjan ja Venäjän sekä vuoden 1889 Ruotsin ja Venäjän välinen rajasulku estivät pitkät vuotuismuutot valtakunnasta toiseen. Tämän seurauksena Länsi-Inariin muutti pysyvästi useita pohjoissaamelaisia perheitä ensin Utsjoen suunnasta ja sittemmin lännestä Enontekiön suunnasta. Lounais-Inariin pohjoissaamelaisia muutti lähinnä Enontekiöltä.
Ensimmäiset suomalaiset uudisasukkaat muuttivat nykyisen Ivalon kylän seutuville Kittilästä vuoden 1750 tienoilla ja perustivat Ivaloa edeltäneen Kyrön kylän. Heidän pääelinkeinonsa oli niittytalouteen perustuva karjanhoito. 1800-luvun mittaan suomalaisten määrä lähti roimaan kasvuun: maattoman väestön määrän lisääntyminen, katovuodet ja kultalöydöt innostivat etsimään töitä ja onnea Pohjois-Lapista. Tämän seurauksena eteläisin Inari suomalaistui nopeasti.
Monikielisyyden ylläpitäminen
Inarissa monikielisyyden ja -kulttuurisuuden perinne on vahva. Vain yhtä kieltä osaava ihminen oli ennen sotia poikkeus. Inarilaisten kieliasenteet ovat olleet myös epätavallisen humaaneja: on pyritty puhumaan aina sellaista kieltä, jota puhekumppani ymmärtää. Tällainen myönteisiä ihmissuhteita synnyttävä tapa ei ole kuitenkaan vähemmistökielten säilymisen kannalta kovin hyvä, sillä muita kieliä puhuvan väestön kasvaessa vähenevät vähemmistökielten käyttökontekstit nopeasti.
Näin pääsikin käymään, ja kaikkien saamen kielten asema alkoi heiketä voimakkaasti toisen maailmansodan jälkeen. Tähän vaikutti merkittävimmin kansakoulu, jossa yksikielisyyden ihanne oli voimakas. Tätä tehosti se, että syrjäisempien seutujen saamelaislapset joutuivat asumaan suuren osan vuotta koulun asuntolassa suomenkielisessä ympäristössä kaukana kotoa. Lasten kouluvaikeuksien ja kiusaamisen aiheuttamassa ahdistuksessa monet vanhemmat pitivät parhaana vaihtoehtona alkaa puhua lapsilleen pelkästään suomea. Ajatusta tukivat aikakauden virheelliset teoriat siitä, että lapsi voi oppia kerrallaan vain yhden kielen. Näin syntyivät niin sanotut menetetyt sukupolvet, joihin kuuluvilta vanhemmilta riistettiin mahdollisuus puhua lapsilleen äidinkieltään ja lapsilta taas mahdollisuus oppia sitä.
Kaikkein heikoimmaksi tilanne pääsi inarin- ja koltansaamen osalta, sillä niiden pääpuhuma-alueet ovat Inarissa. Sen sijaan pohjoissaamen puhujia on paitsi naapurikunnissa myös naapurimaissa, mikä on tukenut kielen elinvoimaisuutta.
Pitkän alamäen jälkeen myös inarin- ja koltansaamen tilanteessa tapahtui käänne parempaan 1990-luvulla: perustettiin ensimmäiset kielipesät. Uuden-Seelannin maoreilta lainatun mallin mukaisissa kielipesissä suomenkielisiin perheisiin syntyneet lapset oppivat saamea kielikylpymenetelmällä, johon on yhdistetty kulttuurisia sisältöjä. Samalla on tuettu menetettyjen sukupolvien lapsia eli nykyisten lasten vanhempia järjestämällä kielikursseja ja aikuiskoulutusta. Menetettyjen sukupolvien vanhemmat, nykyiset isovanhemmat, on myös integroitu toimintaan mukaan, sillä heidän kielitaitonsa on nyt kullanarvoinen. Samalla on päästy käsittelemään asiaan liittyviä kipeitä tunteita ja psykologista taakkaa.
Inarinsaamen elvytystoimet ovat edenneet pisimmälle, ja niitä ohjataan suunnitelmallisimmin. Kielipesien lisäksi on järjestetty esimerkiksi intensiivinen täydennyskoulutus, jossa inarinsaamea on opetettu opettajille, papeille ja virkamiehille eli henkilöille, joilla on yhteisön kannalta tärkeä koulutus.
Lisäksi on kehitetty kieliteknologisia työkaluja, kuten verkkosanakirja ja -taivutusoppi sekä oikolukuohjelma ja näppäimistöajuri, jotka toimivat inarinsaamen kirjoittamisen apuna ja tukena. Juuri nyt kärkihankkeena on lisätä kirjoittamista ja tuottaa lisää tekstejä inarinsaameksi. Suomalaisen yhteiskunnan omantunnon pitäisi soimata, sillä kaikki tämä on toteutettu pääosin yksityisten rahastojen, kuten Suomen Kulttuurirahaston ja Koneen Säätiön, avulla.
Koltansaamen tilanne ei ole vielä yhtä hyvä kuin inarinsaamen, mutta paljon parempi kuin ennen 1990-lukua. Inarinsaamen asioita ajaa Anarâškielâ servi eli Inarinsaamen kielen yhdistys aktiiveineen, mutta kolttasaamelaisilla ei ole ollut vastaavaa tahoa. Tämä on johtanut hyvin alkaneiden kielenelvytystoimien epätasaiseen jatkumiseen. Vasta kun Inarin kunta saatiin kunnolla mukaan kielipesätoiminnan järjestämiseen, on tilanne parantunut.
Nykyisin myös koltansaamella on käytössään samanlaiset kieliteknologiset työkalut kuin inarinsaamella, ja täydennyskoulutusmahdollisuuksia on lisännyt se, että Oulun yliopisto tarjoaa jo toista kertaa pääosin etäopetuksena koltansaamen perus- ja aineopintoja erillisellä opiskeluoikeudella. Vuonna 2020 alkaa ensimmäistä kertaa myös maisterintutkintoon johtava opetus, jonka toivotaan pian muuttuvan vakituiseksi. Inarinsaame on ollut Oulussa vakituisena maisterintutkinnon pääaineena jo vuodesta 2011.
Monikielisyys paikannimissä
Inarin kunnan paikannimien monikielisyys on poikkeuksellisen hyvin dokumentoitu. Tästä saamme kiittää inarinsaamelaista aktivistia Uccpárnáá Vuoli Ilmaria eli Ilmari Mattusta, joka on useamman vuosikymmenen ajan koonnut paikannimiä ja nimiin liittyvää kulttuuri- ja historiatietoa. Vuonna 2015 julkaistu vajaan 20 000 paikannimen kokoelma sisältää inarinsaamenkielisten nimien lisäksi myös muiden kunnassa puhuttavien kielten nimiperintöä poikkeuksellisen kattavasti. Tämä kokoelma tarjoaa hyvän lisän karttanimistöön.
Inarin karttanimistön kuvastama monikielisyys on kuitenkin yksi kunnan kuriositeeteista: se kun ei aina vastaa todellista kielitilannetta. Suuri osa Inarin kunnan pohjoisen puoliskon suomenkielisistä paikannimistä on nimittäin syntynyt karttoja laadittaessa. Kun suomalainen maanmittari on kysynyt paikalliselta saamelaiselta oppaalta, mikä jonkin paikan nimi on, opas on pyrkinyt kääntämään saamenkieliset paikannimet suomeksi kohteliaan monikielisyyden ihannetta noudattaen.
Tällaisia suomenkielisiä nimiä voidaan kutsua kartografisiksi lainanimiksi eli nimiksi, jotka on luotu alun perin vain kartografista tarvetta eikä todellista käyttötarvetta varten. Pohjois-Inarissa ei ole ensimmäisten maastokarttojen laatimisen aikaan, 1900-luvun alussa, asunut suomenkielisiä asukkaita, jotka olisivat nimiä käyttäneet. Lainaajakieltä puhuvien nimenkäyttäjien puuttuminen onkin merkittävin kartografisen lainanimen määrittelykriteereistä. Sittemmin alueelle levinnyt suomenkielinen asutus ja hallinto ovat ottaneet nimet kyllä käyttöönsä.
Inarin suomenkieliset, saamen kielistä lainatut nimet eroavat muun Suomen paikannimistä. Niissä käytetään usein paikallisen suomen murteen sanoja, jotka on alun perin lainattu saamen kielestä äänteellisesti mukaillen. Murresanastoa on käytetty esimerkiksi nimissä Keinoäytsi (< pohjoissaamen Geaidnoávži) ja Lusmamorosto (< inarinsaamen Lusmemoorâst). Niistä löytyvät Inarin murteen maastoappellatiivit keino (’tie, vakiintunut kulkureitti’), äytsi ~ autsi (’jyrkkäreunainen rotkolaakso’), lusma (’luusua, joenniska’) ja morosto ~ marasto (’kangasmaa; matala, mutta laaja puustoinen kohouma’).
Inarin kartoilla tapaa usein suomenkielisiä paikannimiä, jotka on muodostettu mukailemalla äänteellisesti eli ikään kuin matkimalla saamenkielistä nimeä. Tällaisia on sekä normaaliin nimenkäyttötarpeeseen syntyneissä että kartografisissa lainanimissä. Tärkein erottava piirre on se, että kartografisten lainanimien merkitys on jo saamen kielessä epäselvä, mutta tavalliseen tapaan mukaillen lainattujen nimien merkitys on useimmissa tapauksissa ollut saamen kielessä täysin ymmärrettävä. Esimerkiksi nimen Puskurovat määriteosa on lainattu äänteellisesti mukaillen nimestä Puškoruávih (’Haukipalomaat’), jolla on ollut lainanantajakielessä selvä merkitys. Äänneasua on lisäksi hieman muokattu (š > s, o > u), jotta on saatu aikaan suomen kielessä merkityksellinen sana pusku. Sen sijaan kartografinen lainanimi Sestjoki on lainattu jo lähtökielessä merkitykseltään epäselvästä Sestjuuhâ-nimestä yrittämättäkään muokata sitä suomen kielessä merkitykselliseen asuun, kuten vaikka ”Seeste-” tai ”Siestajoeksi”.
Ongelmallisia lainattavia ovat olleet sellaiset saamen kielten nimet, joiden sisältämille sanoille ei ole yksisanaista semanttista vastinetta suomessa. Esimerkiksi inarinsaamenkielisen nimen Irráuáivi (’isosirvikkään toukka pyöreämuotoinen vaara’) täsmällinen merkitys pitäisi selittää niin monella sanalla, ettei se sovi paikannimeen. Tämän takia nimen määriteosa on lainattu sellaisenaan ja perusosana on käytetty Inarin suomen murteeseen omaksuttua käännöslainaa. Tuloksena on nimi Irrapää. Sama ongelma on ollut nimeä pohjoissaameen lainattaessa, joten ratkaisu on ollut sama, eli nimi on päädytty lainaamaan osittain mukaillen, osittain kääntäen muodossa Irroaivi. Tällaisissa lainanimissä osa alkuperäisen nimen merkityssisällöstä katoaa.
Saamenkielisissä paikannimissä voi esiintyä myös sellaisia taivutusmuotoja, joita ei käytetä suomen kielen paikannimissä, kuten esimerkiksi inarinsaamenkielisissä nimissä Kyepisistjáávráš ’Kuopansisälläjärvinen’, Almedvuástluohtâ ’Taivastavastenlahti’ ja Čuánjákačâttâllâmjeggi ‘Hanhenjuoksuttelemissuo’. Tällaiset nimet on normaaliin nimenkäyttötarpeeseen lainattaessa usein käännetty merkityssisältöä keventäen, kuten Kyepisistjáávráš Kuoppajärveksi. Sen sijaan kartografisten lainanimien saamelaiset suomentajat eivät ole tunteneet suomen kielen nimikieliopin sääntöjä, vaan ovat pyrkineet sanatarkkaan ja jopa etymologisesti vastaavaan käännökseen, kuten Ilmaavastenlahti ja Hanhenjuoksuttamajänkä. (Inarinsaamen alme ’taivas’ ja suomen ilma palautuvat samaan kantakielen muotoon, kuten myös inarinsaamen aktion tunnus -m ja suomen 3. infinitiivin tunnus -mA.)
Nimet kertovat ikäsuhteista
Suomen ja saamen kielien ero näkyy kartoilla kiinnostavasti myös nimistön hierarkiassa. Kulttuurikohteiden, kuten kylien ja talojen, nimien lisäksi keskeisimmillä ja suurialaisimmilla maastokohteilla on saamenkielisen nimen tai nimien ohella myös suomenkielinen nimi. Sen sijaan mitä pienempialaisesta ja -merkityksisestä paikasta on kyse, sitä todennäköisemmin sillä on vain saamenkielinen nimi. Tämä ilmiö korreloi kartografisten lainanimien esiintymisalueen kanssa, mikä viittaa siihen, että juuri näiden isoimpien ja keskeisimpien paikkojen nimet on aikoinaan otettu mukaan ensimmäisten maastokarttojen nimistöön.
Inarin monikielinen ja -kulttuurinen historia näkyy paikannimistössä myös saamen kielten kesken. Kunnan eri alueilta voidaan paikannimistön perusteella usein osoittaa kielten keskinäisiä ikäsuhteita. Esimerkiksi Koillis-Inarissa Sevettijärven seudulla on inarin- ja suomenkielisessä nimistössä nähtävissä vanha koltansaamenkielisen nimistön vaikutus: tuo alue oli Näätämön siidan talvialuetta vielä 1800-luvulla. 1900-luvun alkuun mennessä alueen asuttivat harvakseltaan inarin- ja pohjoissaamelaiset sekä suomalaiset.
Vuonna 1949 alueelle alettiin asuttaa Petsamosta evakuoituja Suonikylän kolttasaamelaisia. Heidän uusille asuinalueilleen antamansa koltansaamenkieliset nimet ovat merkittäviltä osin suomenkielisiin kartografisiin lainanimiin perustuvia käännöslainoja, joiden mallina lienevät olleet kartoilla nähdyt nimet. Samalla on tapahtunut erikoinen takaisinlainaaminen, sillä osa näistä nimistä on kielihistorian menetelmin tunnistettavissa Näätämön siidan aikaisiksi koltansaamenkielisiksi paikannimiksi, joiden merkitys on moninkertaisen lainaamisen takia muuttunut koltansaamen puhujille epäselväksi.
Lue lisää
Lehtola, Veli-Pekka (toim.) 2003: Inari – Aanaar. Inarin historia jääkaudesta nykypäivään. Inari: Inarin kunta.
Mattus, Ilmari 2015: Anarâš päikkinoomah. Aanaar: Anarâškielâ servi.
Pasanen, Annika 2015: Kuávsui já peeivičuovâ. 'Sarastus ja päivänvalo': inarinsaamen kielen revitalisaatio. Helsinki: Helsingin yliopiston suomen kielen, suomalais-ugrilaisten ja pohjoismaisten kielten ja kirjallisuuksien laitos.
Valtonen, Taarna 2014: Mielen laaksot. Neljän saamen kielen paikannimien rakenne, sanasto ja rinnakkaisnimet vähemmistö–enemmistö-suhteiden kuvastajina. Suomalais-Ugrilaisen Seuran Toimituksia 271. Giellagas-instituutin julkaisusarja 15. Helsinki: Suomalais-Ugrilainen Seura.
Vuolab-Lohi, Kaarina 2011: Saamenkieliset paikannimet Suomessa. – Kielikello 4/2011.