Monena mikot maailmalla
Artikkeli 3/2005

Kirsti Aapala

Monena mikot maailmalla

Syyskuun 29. päivänä vietetään Mikon päivää. Mikko on tavallisimpia miesten nimiä. Se on ollut pohjana myös lukuisia kansanomaisia yhdyssanoja luotaessa.

Yleisnimen eli appellatiivin ja erisnimen eli proprin erona pidetään sitä, että yleisnimi on luokitteleva ja erisnimi yksilöivä ilmaus. Monia sanoja voidaan kuitenkin käyttää molempina (veli, marja, satu). Erisnimet voivat myös muuttua yleisnimiksi: jussi on jänis, uuno taas hölmö ja saamaton. Arkikielinen tekijämiestä tai kihoa tarkoittava jehu on myös alkuaan erisnimi: Vanhan testamentin 2. Kuningasten kirja kertoo israelilaisten kuninkaasta Jehusta. Etenkin puhekielessä ja slangissa erisnimilähtöisiä sanoja on paljon. Herkimmin näyttäisivät liukuvan yleisnimiksi vanhat, perinteiset, yleiset henkilönnimet.

Mikko, mielevä mies

On tuttua, että peto- ja riistaeläimistä on vanhastaan käytetty kiertoilmauksia, eli eufemismeja (esim. karhun sijasta sanaa mesikämmen). Myös henkilönnimiä on käytetty eläimistä puhuttaessa. Näitä ovat mainittu jussi jäniksestä ja mikko ketusta puhuttaessa.

Vanhimmat kirjalliset tiedot mikosta ketun nimenä ovat Christfrid Gananderin satukokoelmasta Uudempia Uloswalituita Satuja vuodelta 1784: ”Rewon nahka rippumahan Oli pantu orren päähän, Kettu pelwoxixi kanoille Muisto merkixi Mikosta.” Kettua on kutsuttu mikoksi paitsi kansansaduissa myös paikoin murteissa, ja se on löytänyt sijansa eräkirjallisuudessakin.

Henkilönnimiä on käytetty eläimistä monissa muissakin kielissä. Mikon vastine löytyy läheltä: ruotsissa kettua on kutsuttu nimellä mickel.

Jöröjukka ja parkkipirkko

Vanhat perinteiset henkilönnimet ovat myös monen yhdyssanan perus- eli jälkiosana. Tuttuja ovat helppoheikki, jöröjukka, maajussi, nukkumatti ja resupekka. Suurin osa näistä sanoista pohjautuu miesten nimiin, mutta joukkoon mahtuvat sentään parkkipirkot ja sentraalisantrat. Enimmäkseen tämäntapaisia yhdyssanoja käytetään arkisessa puhekielessä Jokunen on kuitenkin ehtinyt yleiskieleen asti (nukkumatti).

Erisnimien käyttöä yleisniminä on selvitellyt Simo Hämäläinen. Hänen mukaansa alkusysäyksenä esimerkiksi tietyn tehtävän hoitajan nimityksen synnyssä on voinut olla tällaista työtä tehneen henkilön etunimi. Se on sitten valittu yhdyssanan jälkiosaksi. Myös alkusointu lienee monesti vaikuttanut valintaan (helppoheikki). Kerran perusosaksi keksitty sopiva ja hyväksi havaittu nimi kelpaa toistekin.

Pihtimikko, kotamikko

Koska yhdyssanoja, joiden jälkiosana on etunimi, on pidetty murteellisina tai puhekielisinä, niitä ei juuri vanhoista sanakirjoista eikä muustakaan vanhasta kirjallisuudesta tapaa. Kansan elämää kuvaavissa 1800-luvun kaunokirjallisissa teoksissa niitä sentään voi tulla vastaan. Aleksis Kiven Seitsemässä veljeksessä Juhani lausuu Kolistimen vanhasta vaarista: ”Mutta kuitenkin niiden yksinkertaisten, harmaitten jörösilmien pohjasta kurkistelee mielestän ylös niinkuin jokin pieni klipparimikko – –.” Klippari tarkoittaa viekasta ja vikkelää veijaria. Ylivieskassa syntynyt Pietari Päivärinta on poiminut kotiseutunsa murteesta pärevalkean näyttäjän nimityksen pihtimikko vuonna 1889 ilmestyneeseen kirjaansa Oukkari.

Murteellisiin mikko-loppuisiin henkilöön viittaaviin yhdyssanoihin kuuluu kotamikko. Yleisimmin sillä tarkoitetaan rahatonta tyhjätaskua. Kotamikoksi joutunut oli saattanut menettää rahansa korttipelissä, tai tienestit olivat muuten vain kehnot. Nimityksen synty ja syy ovat hämärän peitossa. Vanhimmat Suomen murteiden sana-arkiston tiedot kotamikosta on merkitty muistiin 1900-luvun alkupuolella Pohjois-Suomessa, ja pian sen jälkeen sana näyttäisi levinneen myös eri tahoille Itä-Suomeen. Pielisjärvellä, joka nykyisin kuuluu Lieksan kaupunkiin, muisteltiin vuonna 1960, että sana olisi kulkeutunut paikkakunnalle noin 50 vuotta aiemmin liikkuvan työväestön mukana.

Todellinen Mikko saattaa olla erään Utajärvellä ja sen lähitienoilla tunnetun sananparren takana. Innokkaasti jotakin toivovasta sanotaan: ”Oottaa kun kokkomikko joulua.” Risamikoksi taas pilkattiin huonoissa, repaleisissakin vaatteissa kulkevaa resupekkaa. Ruovetinen Heikki Asunta riimitteli Mastolyhty-kokoelmassaan vuonna 1935: ”Pois tieltä, lumppuri, risamikko! huus runoniekalle esteetikko.”

Mikkopuu, mikkovelli

Kaikki murteiden mikot eivät suinkaan ole ihmisiä. Riihimikko oli paikoin savolais- ja kaakkoismurteissa haarapäinen keppi, jolla nostettiin lyhteitä riihen parsille. Samaa apuvälinettä voitiin nimittää myös parsimikoksi, mikkopuuksi tai pelkäksi mikoksi. Tosin myös vakituinen riihenlämmittäjä saattoi olla riihimikko.

Keski-Suomessa on syöty mikkovelliä, piimästä ja talkkunoista tai ruisjauhoista tehtyä kesäruokaa. Se tunnettiin myös piimämikkona, joka lienee myöhäisempi nimitys.

Miehiset mikot

Jo alussa mainittu miesten nimien ylivalta henkilönnimiin pohjautuvissa yhdyssanoissa johtuu siitä, että monet tällaisista nimityksistä ovat syntyneet juuri miesvaltaisissa yhteisöissä. Sotilaselämä ja armeija ovat olleet omiaan ruokkimaan ja kartuttamaan omaa ”miehistä” sanastoa ja puhetapaa. Myös slangi on ainakin aiemmin ollut paljolti nimenomaan miesten käyttämää kieltä.

Toisaalta kielen on muutenkin todettu olevan perinteisesti varsin maskuliininen, ja muodollisesti maskuliinisia ilmauksia on käytetty molemmista sukupuolista. Maaherra, nimismies ja heinämies voivat yhtä hyvin olla naisia.

Simo Hämäläinen on todennut sotilasslangia tutkiessaan, että sellaisissa tehtävää tai ammattia kuvaavissa yhdyssanoissa, joissa on jälkiosana nimi, käytetään yleisimmin Mikkoa, Kallea ja Villeä. Esimerkiksi ruutimikko on asevaraston hoitaja, kaluunakalle vääpeli ja pilleriville lääkintämies. Suvi Puolakan selvityksen mukaan slangissa tavallisimpia ovat Mikko, Kalle, Matti ja Jussi. Niitä pidetään niin neutraaleina, että ne ovat tavallaan sanojen mies tai henkilö synonyymeja. Nimeen Mikko ei siis ole tarttunut sitä viekkauden merkitysvivahdetta, joka liitetään mikoksi kutsuttuun kettuun.

Sotilasslangissa asevarastonhoitaja on ollut esimerkiksi hylsy-, rasva- tai ruutimikko, lääkintämies kipu- tai tippamikko, keittiömies tai muonankuljettaja muona-tai soppamikko, varusmestari riepu- tai rättimikko ja puhelinmies kaapelimikko. Kipinämikko on ollut kamiinan lämmittäjä ja vartija.

Osa sotilaselämässä käytetyistä nimityksistä on levinnyt laajemmallekin. Niinpä kipinämikkoja on ollut monella metsätyömaalla ja nykyisin esimerkiksi partioleireillä. Myös rasvamikot ja rättimikot tunnetaan muuallakin kuin armeijassa.

Ravintoloissa on omat mikkonsa. Vahtimestari oli ovimikko Heikki Paunosen Stadin slangin suursanakirjan (2000) mukaan jo 1910-luvulla. Vahtimikot tulivat 1920-luvulla ja niin ikään samamerkityksinen vagemikko jo 1910-luvulla. Baarimestaria alettiin kutsua saman mallin mukaan baarimikoksi 1940-luvulla.

Partamikosta partaniekkaan

Erisnimipohjaisissa nimityksissä on vakiintuneiden ohella monia tilapäiseen käyttöön syntyneitä. Niiden tallentuminen jälkipolville lienee aika sattumanvaraista. Kun ne on muodostettu tutun mallin mukaan, niiden merkitys yleensä ymmärretään yhteyden perusteella, vaikka ne kuultaisiin ensimmäistä kertaa.

Suomen Urheilulehdessä nimimerkki Juhani Juhaninpoika, joka oli lehden silloinen päätoimittaja Martti Jukola, käytti vuonna 1934 maalivahdista nimitystä pömpelimikko. Kauppalehden heinäkuisessa numerossa vuonna 1993 puhuttiin mansikanviljelijöistä mansikkamikkoina. Helsingin Sanomissa (12.4.2003) kirjoitettiin: ”Kaikkihan sen tietävät, että idässä asuvat tavikset ja tuulipukukansa, länteen kuuluvat optiopetterit ja miljoonamikot.” Yhteistä näille tilapäismuodosteille on, että niitä on käytetty rentoon tyyliin kirjoitettaessa. Ne ovat yksi keino keventää tekstiä.

Monia mikkoja voisi ehkä verrata myös niihin sanoihin, joita on muodostettu venäläisperäisen niekka-johtimen avulla. Runoilija on runoniekka ja taitava viulunsoittaja viuluniekka. Ainakin yksi täysi synonyymikin on: parrakasta miestä on nimitetty sekä partaniekaksi että partamikoksi.

Kirjallisuutta

Hämäläinen, Simo 1956: Kynttilä otti uunon vihtorin. Erisnimien käytöstä yleisniminä. Virittäjä 60: 202–227.

Karlsson, Fred 1974: Sukupuoliroolien kielellisistä heijastumista. Sananjalka 17: 24–32.

Puolakka, Suvi 2003: ”Kuka uuno tän on duunannu?” Suomalaisten etunimien appellatiivistuminen slangisanastossa. Pro gradu ‑tutkielma. Turun yliopisto. Suomalaisen ja yleisen kielitieteen laitos.

Piirros: Irma Nissinen

Kirsti Aapala