Äskettäin johduttiin ystäväpiirissä ihmettelemään, mistä on peräisin kuvailmaus taivaanrannan maalari. Arveltiin, että lainaahan se tietysti on, ja ruvettiin selaamaan sanakirjoja. Esikuvaa ei kuitenkaan löytynyt ruotsista, englannista eikä saksasta, ei edes venäjästä. Esimerkiksi Suomi-ruotsi-suursanakirja ehdottaa vastineeksi ilmausta han svävar mest i det blå.
Kuvailmaus on tunnettu ja suosittu, ja suosio näyttää vain kasvavan: kun Kansallisarkiston sanomalehtikorpuksesta löytyi 1950-luvulta viisi esiintymää, niitä oli vuosilta 2000–2009 yhteensä 94 ja tältä vuosikymmeneltä jo 53. Aikakauslehdissä taivaanrannan maalareita ei ole esiintynyt yhtä usein, mutta sieltä ovat peräisin ensimmäiset esiintymät: kuusi kappaletta 1930-luvulta.
Alkuperän jäljille ei pääse edes kurkistamalla vanhemman nykysuomen sanatiedon aarreaittaan eli Nykysuomen sanakirjaan. Sanonta esitetään siellä ilman lähdetietoa, mutta sieltä löytyy myös yllätys. Kielitoimiston sanakirjassa merkitys selitetään sanoin ’haihattelija, haaveilija, epärealistinen ihminen’. Nykysuomen sanakirja sen sijaan kertoo, että taivaanrannan maalari on ’epämääräinen kulkumies’. Sanakirjan lähdeaineistostakaan ei löydy tietoa siitä, mistä esimerkki on poimittu.
Ensihämmästyksen jälkeen merkitys ei tuntunutkaan vieraalta: muistin kätköistä pulpahti pintaan kohtaus 1930-luvun elokuvasta Juurakon Hulda. Siinä maalta tullut Hulda kertoo, kuinka hänet oli jätetty yksin odottelemaan Esplanadille. Kotipitäjässä kierrellyt maalari oli vienyt eväskorin ja kukkaron ja sanonut lähtevänsä kysymään yösijaa sisareltaan. ”Ei se ollut mies eikä mikään, sellainen taivaanrannan maalari vaan”, tivahtaa Hulda säälittelijöille.
Vuonna 1937 valmistunut elokuva perustuu samana vuonna ensiesityksen saaneeseen näytelmään, jonka kirjoitti Hella Wuolijoki. Parhaalta selitykseltä alkoi tuntua, että hän olisi keksinyt sanonnan. Juurakon Hulda oli oman aikansa elokuvista suosituin, ja sitä katsoivat televisiosta myöhemminkin vielä monet polvet. Kuvailmauksella oli vuosikymmenten kuluessa ollut aikaa sekä levitä että muuttua merkitykseltään.
Mutta sitten taivaanrannan maalarin ensiesiintymä osoittautuikin Juurakon Huldaa vanhemmaksi. Kymi-yhtiön henkilöstölehdessä kerrotaan vuonna 1936 työstä Jumalniemen sahalla. Kun kaikki muut ammattiryhmät on käsitelty, päästään merkkaajiin. ”He ovat kaikkein nuorimmat tarhalla, ja siksi jokainen heitä neuvoo ja holhoo, syyttää ja toruu. – –. Sutarit ja tunarit, kuranskit ja taivaanrannan maalarit ja monta muuta vähemmän kaunista nimeä he saavat. Mutta kun kesän pari kärsivät – – pääsevät he muihin töihin ja voivat vuorostaan kiusata seuraavia.”
Kotimaisten kielten keskuksen murrearkistostakin löytyi samantapainen 1960-luvun tieto Kaavilta: "Kaikenlaisija poropeukaloita, tuppisuutarija, säkkiriätälijä, taivaanrannanmualaria, liepparija, leipäsuutaria, poroseppiä." Haaveilijoista ei nyt ole kysymys, vaan ammattitaidon epäilystä. Ehkä Hella Wuolijoki on tutustunut juuri tällaiseen käyttöön anoppilassa Sääksmäellä ja napannut sen näytelmäänsä, kuten hän käytti muitakin havaintojaan maaseudun elämästä. Huolettomaan irtonaisuuteen ehkä viittaavat myös ne sota-ajan ilmoitukset, joissa nimimerkillä Taivaanrannan maalari etsitään kirjeystävää.
Kuvailmauksen alkuperä jää arvoitukseksi. Tuntevatko Kielikellon lukijat taivaanrannan maalarin muuten kuin haaveilijana? Lähetä tietosi toimitukseen! Palaamme asiaan, jos arvoitus alkaa selvitä.