Miten lääketieteen suomea huolletaan?
Artikkeli 3/1999

Risto Haarala

Miten lääketieteen suomea huolletaan?

Lääketieteen kieli on hyvä esimerkki siitä, että suomen kieli taipuu mitä vaativimpienkin erikoisalojen kieleksi, jos vain niin halutaan. Lääkärikuntamme kielellisillä harrastuksilla on jo pitkät perinteet, olihan Elias Lönnrotkin lääkäri. Erikoisalan kielen huolto ja kehittäminen vaatii kovaa työtä, luovuutta ja asialle omistautumista, sillä sanat eivät aina synny itsestään. Työ on kuitenkin tarpeellista, kuten varmaan kaikki olemme joskus kokeneet lääkärin vastaanotolla.

Lääketieteen suomen kielellä ei vielä ole kovin paljon ikää. Varhaisimmaksi lääketieteen suomen muistomerkiksi mainitaan usein Henrik Hasselqvistin väitöskirja ”Osteologia seu Dissertatio Medica de Ossibus humani”vuodelta 1692. Se sisältää kaikkiaan noin 70 suomenkielistä nimitystä, jotka liittyvät enimmäkseen luustoon ja selvästi erottuviin anatomisiin rakenteisiin. Tällaisia ovat esimerkiksi ilmaukset Peucalo eli isoi Sormi, Wähä Säri-Luu eli Kehräwars, Jalca Pöytä, Polwi Lumbio ja Curcun Cansi. Vuonna 1788 ilmestyi ensimmäinen suomenkielinen lääkintäopas, Christfrid Gananderin ”Maanmiehen Huone- ja Koti-Aptheeki eli tieto ja neuwwo tarpeellisimmista Lääkityxistä”, ja 50 vuotta myöhemmin sitä seurasi Elias Lönnrotin ”Suomalaisen talonpojan Koti-Lääkäri”. Ensimmäinen suomenkielinen väitöskirja lääketieteen alalla oli Edvard Winterin ”Vaimon synnyttimistä ja raskauden tilasta” vuodelta 1860.

Suomalainen Lääkäriseura Duodecim

Vaikka suomenkielistä lääketieteellistä kirjallisuutta oli viime vuosisadan lopulle tultaessa ilmestynyt jonkin verran aina korkeinta akateemista opinnäytettä myöten, suomen kielen asema tällä alueella oli monien mielestä sietämättömän huono. Ruotsilla oli opetuskielenä ehdoton ylivalta – ja sitä jatkui joillakin lääketieteen alueilla vielä pitkälti tämän vuosisadan puolelle. Tuon ajan yleinen pyrkimys kohottaa suomi tasavertaiseksi sivistyskieleksi kaikilla elämänalueilla heijastui myös lääketieteeseen. Ehkä kaikkein suurin käytännön merkitys oli Suomalaisen Lääkäriseuran Duodecimin perustamisella. Tämä suomenkielisten ja ‑mielisten lääketieteen opiskelijoiden alulle panema yhdistys otti päätehtäväkseen lääketieteen suomenkielisen termistön kehittämisen. Pyrkimyksenä oli tehdä suomesta hyvin toimiva viestintäväline sekä tieteen sisäiseen käyttöön että lääkärin ja potilaan keskusteluun. Duodecim-seuran perustaja ja myöhemmin myös ”Suomen hammaslääketieteen isänä” tunnettu Matti Äyräpää esitti selkeästi nämä päämäärät seuran ensimmäisessä kokouksessa 18.11.1881. Hänen mukaansa suomenkielisen lääketieteen termistön puutteellisuus oli ”epäkohta, joka jo kansallisuuden aatteen kannalta katsoen oli poistettava, jotta suomen kieli tämänkin tieteen alalla saisi oikeutetun sijansa, puhumattakaan siitä, että suomalaisen lääketieteellisen terminologian puutteesta on tuntuvaa haittaa käytölliselle lääkärille, joka sen kautta on estetty niin vapaasti kuin hänen etunsa vaatisi sairaan kanssa vaihtamasta puhetta”.

Sanakirjatyötä ja lehden perustaminen

Ensimmäiseksi aseeksi lääketieteen suomen kehittämiseen valittiin sanakirja. Duodecim-seuran perustajat uskoivat pystyvänsä laatimaan puolessa vuodessa sanakirjan, joka esittelisi tärkeimpien lääketieteellisten käsitteiden suomenkieliset nimitykset. Kesäkuussa 1882 saatiinkin valmiiksi noin 4 300 hakusanan ruotsalais-suomalainen sanasto monisteena, josta tosin puuttui vielä paljon hakusanojen suomenkielisiä vastineita. Kaiken kaikkiaan työn jälki oli erittäin hyvää, ja suuri osa kokoon saaduista termeistä on edelleen käytössä. Esimerkkeinä mainittakoon vaikkapa lihastyyppien nimitykset lähentäjä ja loitontaja. Sanaston painattaminen kuitenkin tuotti vaikeuksia. Kun muu ei auttanut, seura päätti julkistaa sanastotyönsä tulokset omalla kustannuksellaan, ja tässä tarkoituksessa perustettiin lehti, Lääketieteellinen Aikakauskirja Duodecim. Se alkoi ilmestyä vuonna 1885, ja lehden liitteinä julkaistiin ensin samana vuonna ruotsalais-suomalainen sanasto ja kolme vuotta myöhemmin suomalais-ruotsalainen. Lehden merkitys laajeni nopeasti pelkän sanastotyön ulkopuolelle; se osoitti käytännössä suomen kielen toimivan lääketieteellisessä viestinnässä.

Duodecim-seuran sanakirjatyö jatkui. Vuonna 1909 ilmestyi sanastojen kolmas versio, ja siinä oli jo yli kymmenentuhatta hakusanaa. Seuran nelikymmenvuotisjuhliin vuonna 1921 valmistui sitten A. J. Palménin ja Y. Kajavan ”Lääketieteellisen sanaston” ensimmäinen, saksalais-latinalais-suomalainen osa. Toinen osa oli suomalais-saksalainen, ja se ilmestyi myöhemmin. Tämän sanaston laajuus oli noin 14 000 hakusanaa. Suomenkieliset termit tarkisti tunnettu kielenhuoltaja ja klassisen ”Kielenoppaan” laatija E. A. Saarimaa.

Seuraavaan sanakirjahankkeeseen seura ryhtyi vasta sotien jälkeen, ja kunnianhimoisena tavoitteena oli nyt ”mahdollisimman täydellinen” lääketieteen sanakirja. Sellainen ei synny hetkessä, ja työhön kuluikin melkein kaksi vuosikymmentä. Tuloksena oli jos ei täydellinen sanakirja niin ainakin yksi suomalaisen sanastotyön klassikoista, Niilo Pesosen ja Eero Pontevan ”Lääketieteen sanakirja”. Siinä annettiin noin 56 000:lle latinan-, saksan- ja englanninkieliselle hakusanalle suomalaiset vastineet. Kielenhuoltajat olivat vahvasti mukana tämänkin sanakirjan teossa: aluksi suomen kielen asiantuntijana oli kielitoimiston ensimmäinen päällikkö Hannes Teppo, ja hänen kuolemansa jälkeen tuli teoksen viimeistelyvaiheessa mukaan Matti Sadeniemi, Tepon seuraaja myös kielitoimiston päällikkönä.

Viime vuosikymmenen puolivälissä Duodecim-seura ryhtyi uudenlaiseen sanakirjahankkeeseen. Vielä puuttui nimittäin teos, jossa olisi myös selitetty termien merkitykset. Uuden sanakirjan päätoimittajaksi valittiin aiemminkin lääketieteen sanastotyössä ansioitunut Walter Nienstedt, ja alkuvuodesta 1992 ilmestyi noin 28 000 hakusanaa sisältävä ”Lääketieteen termit – Duodecimin selittävä suursanakirja”. Siinä kuvataan suomenkielisten hakusanojen merkitykset ja vierasperäisten termien osalta myös alkuperä. Lisäksi hakusanoille annetaan latinan- ja englanninkieliset vastineet. Pian on myyntiin tulossa teoksen kolmas painos, ja siihen on otettu mukaan myös ruotsin kieli, joka on ollut kauan poissa Duodecimin sanakirjoista. ”Lääketieteen termit” on siinäkin mielessä uranuurtaja, että sen pohjalta on laadittu vastaava vironkielinen sanakirja.

Kielenhuoltajat Duodecimin yhteistyökumppaneina

Edellä on tullut jo esiin kolmen tunnetun kielenhuoltajan osuus Duodecimin sanakirjahankkeissa. Heidän panoksensa varmisti sen, että sanakirjoja toimitettiin sopusoinnussa kielenhuollon yleisten periaatteiden kanssa. Yhteistyö on ulottunut pitkään myös sanakirjojen ulkopuolelle. Hannes Teppo tarkisti kolmikymmenluvun lopulta lähtien sivutoimenaan Aikakauskirja Duodecimin artikkelien kieliasun, ja viisikymmenluvulla tehtävän peri Arvo Keinonen, Nykysuomen sanakirjan ja Nykysuomen sivistyssanakirjan toimittaja. Keinosen jälkeen tehtävää hoiti parin vuosikymmenen ajan kielitoimiston päällikkö Esko Koivusalo, ja sen jälkeen tehtävä siirtyi tämän kirjoittajalle, joka on työskennellyt myös yleiskielen sanakirjahankkeissa, lähinnä Suomen kielen perussanakirjan päätoimittajana. Läheisistä yhteyksistä on ollut huomattavaa etua molemmille osapuolille. Yhtenä esimerkkinä tästä on se, että Nykysuomen sanakirjan, Nykysuomen sivistyssanakirjan ja viimeksi Suomen kielen perussanakirjan laadinnassa on voitu hyödyntää runsaasti lääketieteen asiantuntemusta.

Lääketieteen sanastolautakunta

Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen suomen kielen lautakunta ja sen työ ovat tuttuja Kielikellon lukijoille, mutta Lääketieteen sanastolautakunta lienee vähemmän tunnettu. Näillä kahdella asiantuntijaelimellä on yhteyksiä jo historiansa pohjalta. Duodecim-seuran täyttäessä vuonna 1981 sata vuotta syntyi ajatus pysyvän toimielimen perustamisesta lääketieteen suomen vaalintaa varten. Tätä asiaa ajoi keskeisesti seuran piirissä Esko Koivusalo. Loppuvuodesta 1983 aloitti toimintansa kahdeksanjäseninen Lääketieteen sanastolautakunta puheenjohtajanaan lääketieteen ja kirurgian tohtori Lyly Teppo, Hannes Tepon poika. Mukana on ollut monipuolisesti edustajia lääketieteen eri erikoisaloilta sekä myös kielenhuoltajia, uusimpana jäsenenä Kielikellon päätoimittaja Sari Maamies.

Lääketieteen sanastolautakunnan työ on ollut monessa suhteessa samantapaista kuin Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen suomen kielen lautakunnan. Sanastolautakunnan tehtävänä on lääketieteen suomen sanavarojen kehittäminen. Se antaa suosituksia, joilla kielenkäyttöä pyritään ohjaamaan tarkoituksenmukaiseen suuntaan. Lautakunnalle tulee jatkuvasti termikysymyksiä, myös maallikoilta. Yksittäisten termikysymysten käsittelyn ohella lautakunta on mm. järjestänyt lääketieteen suomen päivät, osallistunut lääkäripäivien ohjelmaan ja toiminut jo usean vuoden ajan lääketieteen opiskelijoiden kirjoituskilpailun tuomaristona. Lisäksi lautakunnan ideoiden pohjalta syntyi Kari Raivion, Minna Pernaan ja Lyly Tepon toimittama ”Lääketieteen kieliopas”, jossa esitellään mm. lääketieteen kielen ominaispiirteitä, tieteellisen artikkelin laadintaa sekä oikeinkirjoituksen ja lauserakenteiden tyypillisiä ongelmia. Ehkä suurimman työn lautakunta on tehnyt ”Lääketieteen termit” ‑sanakirjan toimitusneuvostona.

Uudissanoja ja sanakilpailuja

Uusien sanojen luominen on ollut lääketieteen suomen huollossa tärkeällä sijalla alusta alkaen. Se on liittynyt varsinkin Aikakauskirja Duodecimin toimitustyöhön ja myöhemmin Lääketieteen sanastolautakunnan toimintaan. Lautakunnan uudissanasuosituksia on esitelty useasti myös Kielikellossa. Aikakauskirjan toimituksessa on luotu vuosikymmenien varrella runsaasti sellaisiakin uudissanoja, jotka ovat levinneet lääketieteen ammattikielen ulkopuolelle, esimerkiksi magneettikuvaus javastasyntyneiden vierihoito. Hyvin suosittuja ovat olleet Aikakauskirjan lukijoilleen järjestämät kilpailut, joissa on etsitty hyviä suomenkielisiä vastineita ongelmallisille vierasperäisille termeille. Vuonna 1991 järjestetty kilpailu tuotti muun muassa sanat työuupumus (burn-out), vilkeuni (REM-uni), kaamosmasennus (winter depression) ja solunsalpaaja (sytostaatti, ”solumyrkky”).

Tavoitteena viestinnän selkeys

Lääketieteen suomen huollossa on koko ajan ollut keskeisenä pyrkimys selkeyttää alan kielenkäyttöä ja tehdä se mahdollisimman laajalti ymmärrettäväksi. Jokainen joka on tutustunut esimerkiksi sairaalassa omiin potilasasiakirjoihinsa, on kuitenkin todennut, että näihin päämääriin on paljon matkaa. Ei ole realistista ajatella, että lääketieteen ammattikielestä saataisiin kaikilta osin kaikkien ymmärtämä. Silti on tärkeää yrittää vaikuttaa niihin sanoihin, joilla on paljon merkitystä myös lääkärien ammattikunnan ulkopuolella, esimerkiksi terveyden- ja sairaanhoidossa yleensä. Yksi tällainen aihepiiri on virallinen kansainvälinen tautinimistö, jonka suomalainen versio ilmestyi hiljattain. Tämä suomalainen termistö on selvästi ”kansantajuisempi” kuin esimerkiksi ruotsin- ja tanskankieliset vastineensa.

Näihin asti lääketieteen kielen huollossa pääpaino on ollut alan sisäisen viestinnän kehittämisessä ja mm. yleiseen terveysvalistukseen ja potilaiden kanssa keskusteluun liittyvät ongelmat ovat jääneet vähemmälle huomiolle. Yhtenä syynä tähän on ollut tutkimustiedon puute. Viime aikoina on kuitenkin tehty kielitieteellisiä tutkimuksia lääkärien ja potilaiden keskusteluista. On mielenkiintoista nähdä, millaisia työvälineitä keskusteluntutkimus tuottaa käytännön kielenhuollolle.

Kirjallisuutta

Haarala, Risto ja Kivelä, Tero 1999: Duodecim-seura lääketieteen suomen kielen vaalijana ja kehittäjänä. Duodecim 4/1999, s. 456–464.
Koivusalo, Esko 1975: Lääketieteen suomen kieli aatteiden ja asenteiden muokkauksessa 1800-luvulla. Duodecim 1/1975, s. 16–30.
Nienstedt, Walter ym. (toim.) 1997: Lääketieteen termit. Duodecimin selittävä suursanakirja. 2., uudistettu painos. Kustannus Oy Duodecim.
Raivio, Kari ym. (toim.) 1994: Lääketieteen kieliopas. Kustannus Oy Duodecim.

* * *

Maan-Miehen Huone- ja KotiAptheeki, eli Tieto ja Neuwwo, Tarpeellisimmistä Lääkityxistä, joita osittain kotona saatta itte tehdä, eli Aptheekeistä toimittaa.

N:o 1.

Hikiä ajawa Tincturi eli öljy.

Ota Walerianan (Ruton juuren) juurta ja putken juurta (Angelika) kumpiain 1 luodi, Liwerstikan juurta 1/2 luodi, leikkaa hienoxi, sekoita; lyö Palowijnaa päälle, sido kalwolla, pane lämpymään poroon, wetäymään, sijwihte ja pane tallelle. Ota 20 eli 40 tippua ‑- ajaa hikeen ja weren lijkkumaan. On myös matoja ja rewäsintä¹ wasten.

N:o 2

Haawoja parantawa sakia woidet eli salwu.

Ota Waxia, ja Suutarin pikiä, puoli kummastain, ja Puum-öljyä², keitä hijlistöllä hiljaxeen, salwuxi.

Sen hyödytys: Tämä salwu parantaa kaikki terweet haawat ja wammat, kypsentää ajoxia ja weripahkoja, ja kuin ne aukenewat, puhdistaa ja parantaa. On myös pakkasen wioille, joss ne olisit jo mustuneetkin, hywä, joss se päällä pidetään, sixi kuin se parantaa.

Usiammasta Lääkityskirjasta uloswedetyt ja Suomexi kirjoitetut Christfrid Gananderilda. Philos. Magist. Wuonna 1785. Wasasa, 1788. Pränd. Georg Wilhelm Londicerildä.

¹ Kansanomaisen selityksen mukaan suoni, jonka irtoaminen aiheuttaa vatsakipuja.

² Puumöljy eli puunöljy (ruots. bomolja ’huonolaatuinen oliiviöljy’) on ollut kansanomaisessa lääkinnässä tärkeä aine. Sitä on Suomen murteiden sana-arkiston tietojen mukaan käytetty mm. reumatismiin, ihottumiin, käärmeenpuremiin, palovammoihin ja lehmien utaretulehduksiin mutta myös mm. lamppuöljynä ja konerasvana.

Risto Haarala