Aavaa pohjoissuomalaista suota merkitsevä jänkä-sana kuuluu myös suomen yleiskieleen ja lienee myös enimmille eteläsuomalaisille ainakin etäisesti tuttu. Sen asu ja taivutus näyttävät kuitenkin monille jääneen vieraiksi.
Ajankohtainen on jänkä-sana tornionjokilaaksolaisen Mikael Niemen suomennetun romaanin nimessä ”Populaarimusiikkia Vittulajänkältä”. Syystä on ihmetelty, miksi teoksen nimessä on muoto ”jänkältä”. Yleiskielen jänkä-sana näet taipuu kuten kenkä: taivutetaan jänkä : jängältä samaan tapaan kuin kenkä : kengältä. Muoto ”jänkältä” edellyttäisi perusmuotoa jänkkä, ja sana taipuisi silloin kuten synkkä.
Murteissa jänkä-sanalla tosin on myös rinnakkaisasu jänkkä. Se on ominainen etenkin Tornionjokilaakson murteille sekä pohjoisimmille peräpohjalaismurteille (mm. Ruijan murteille). Siten asu Vittulajänkältä voisi olla aitoa Tornionjokilaakson murretta, jos Niemen kirjan suomennoksessa käytettäisiin sellaisia muotoja kuin jänkkä tai jänkkää. Näin ei kuitenkaan ole, vaan suomennoksessa käytetty ”jänkä : jänkältä” -taivutus ei ole sen paremmin suomen yleiskielen kuin Tornionjokilaakson murteenkaan mukainen.
Niemen kirjaa koskeneessa lehtikirjoittelussa on käytetty sellaistakin muotoa kuin ”Vittulajänkhältä”. Peräpohjalaisissa murteissa kuten useimmissa muissakin pohjalaismurteissa kieltämättä on h eräissä sellaisissa taivutusmuodoissa ja sanoissa, joihin se ei muun Suomen puheenparressa kuulu. On kuitenkin tähdennettävä, että h:n esiintyminen ei ole mielivaltaista vaan murteen kieliopillisen järjestelmän säätelemää: se kuuluu vain yhtäältä tiettyihin taivutusmuotoihin, toisaalta eräisiin sanatyyppeihin. Ainoat taivutusmuodot, joissa jänkä-sanaan kuuluu h, ovat yksikön ja monikon illatiivi: peräpohjalaismurteissa yksikön illatiivi kuuluu jänkähän, jänkhään tai jänkhän sen mukaan, mistä alamurteesta on kysymys. Sellainen perusmuoto kuin ”jänkhä” ei siis ole peräpohjalaista eikä mitään muutakaan murretta.