Media on aikamme dynaamisia sanoja. Media kiinnostaa yhä useampia. Alan koulutusta on vähitellen joka yliopistossa, ja lisää suunnitellaan. Suuri yleisö on yhä tiedostavampaa, ja mediaa analysoidaan joka puolella, yksistään televisiossa pyörii vähintään kolme aiheelle omistettua ohjelmaa: Mediapeli, Mediauutiset ja Maailma sanojen vankina. Samalla itse sana media on rynninyt suomalaisten tajuntaan. Vielä viime vuosikymmenellä sitä ei suomen yleiskielessä juuri näkynyt. Lopullisen läpimurtonsa sana media teki viime presidentinvaalikamppailun aikana. Media muokkasi Suomessa ennennäkemättömällä tavalla ehdokkaiden imagoa. Se analysoi, ruoti, puolsi, löi lokaa silmille, valitsi ilmaukset, joilla asioita nimitettiin – ja lopulta valitsi meille presidentin. Pettynyt Paavo Väyrynen sysäsi tappionsa syyn median niskoille. Mediapelistä puhuttiin Väyrysen luomaa sanaa käyttäen suomalaisissa viestimissä hartaasti. Lopulta se on kai antanut nimen jo mainitulle TV-ohjelmallekin. Samalla suomen kielessä on käynnistynyt mielenkiintoinen merkityksellistämisprosessi.

Terho Itkonen suosittaa Kielioppaassaan median tilalle sanaa viestin. Rinnalla esiintyy elinvoimaisena myös tiedotusväline. Kaikkia näitä nykysuomessa käytetään, mutta mikä on sanojen työnjako? Mitä nykysuomessa tarkoittavat (joukko)viestin, tiedotusväline ja media? Ovatko ne synonyymeja, jotka milloin tahansa ovat korvattavissa toisillaan? Seuraavassa tarkastelen näiden sanojen käyttöä nykysuomalaisesta tiedotuskielestä poimimieni esimerkkien avulla.

Onko media suomessa yksikkö vai monikko?

Mediahan on latinaa. Se on toiseen deklinaatioon kuuluvan neutrisukuisen sanan medium monikon nominatiivimuoto (tai akkusatiivi). Merkitys on ’keskiväli, keskikohta’ tai ’julkisuus’. Suomalaiseksi sanaksi se on päätynyt englannin kautta; the media on kollektiivikäsite, joka sulkee sisäänsä kaikki joukkoviestinnän muodot painetusta sanasta audiovisuaalisiin viestimiin. Yksikkömuoto medium on myös käytössä englannissa ja tarkoittaa paitsi keskikohtaa ja välikappaletta myös välinettä ja etenkin ilmaisun välinettä: esimerkiksi radio is a medium of communication ’radio on viestinnän väline’. Sanan suomalaisessa nykykäytössä näyttää olevan ongelma, käsitetäänkö media yksiköksi vai monikoksi tai kollektiivikäsitteeksi, joka sisältää koko joukkoviestinnän tekijöineen ja välineineen.

Varsin yleisesti käytetään mediaa tarkoittamassa joukkotiedotusta kokonaisuutena, siis samaan tapaan kuin englannissa: Media muovaa omilla uutis- ja aihevalinnoillaan maan poliittisen päiväjärjestyksen (HS, pääkirjoitus 14.2.1995). Hän kuuli Paavo Rantasen nimen etukäteen uutisista ja sanoo nyt ryhmänsä toimineen ”median ehdoilla” (IS 4.2.1995).

Näin käytettynä media on kollektiivikäsite ja merkitsee ’viestimet, tiedotusvälineet’. Näin se on siis samalla monikko. Kuitenkin aivan yleistä on käyttää mediasta suomalaista monikkoa, esimerkiksi Sä oot ollu aika paljon erilaisissa medioissa Ruotsissa (MTV 3 31.1.1995). Miksi suomirokin Pyhä mies hilluu mainoksissa ja medioiden nallekarhuna (City-lehden kansi, tammikuu 1995)?

Joissakin yhteyksissä käytetään vielä alkuperäistä latinalaista yksikkömuotoa medium tarkoittamassa yksittäistä viestintävälinettä. Esimerkiksi Jyväskylän yliopiston tutkintovaatimuksissa on seuraavannimisiä opintojaksoja: Mediumit 1 (video, elokuva, valokuva, demonstraatio), Mediumit 2 (TV-kurssi ja demo, johdatus multimediaan, sarjakuva). Tässä on nimenomaan haluttu korostaa merkitystä ’väline’, kun taas media näiden rinnalla on laajempi ja abstraktimpi, ja mukana on myös sisältö ja tuotanto. Media ei siis tässä olisi kuitenkaan sanan medium monikko kuten englannissa ja alun perin latinassa, vaan kuten edeltä huomataan, tarvitaan lisäksi suomalainen monikko mediumit. Pyrkimys on siis tehdä ero mediakanavan ja mediavälineen kesken. Esimerkiksi valokuva on väline, mutta se voi esiintyä monissa kanavissa kuten lehdessä, televisiossa, videossa tai multimediassa. Ongelma on siinä, että esimerkiksi lehdet, kirjat, radio, televiso ja video ovat sekä mediakanavia että -välineitä ja että mediaa käytetään yleisesti kummassakin merkityksessä. Niinpä nykysuomalaisessa kielenkäytössä esiintyvät sekä media : mediat että medium : mediumit (viimeksi mainittu tosin hyvin harvinaisena) pitkälti samassa merkityksessä.

Suomen kielen perussanakirja antaa medialle sekä kanavan että välineen merkityksen: ”lehdet, radio, televisio, mainostaulut tms. viestinnän kanavana; viesti(e)n välittäjä, viestin; ilmaisuväline. Käyttää televisiota kampanjan mediana. Ilmoitusmedia. Videokuva taiteilijan mediana.” Terho Itkosen Kieliopas sanoo mediasta ainoastaan ”par. viestin”. Nykysuomen sivistyssanakirjan määritelmä kuuluu: ”tiedotus-, viestintäväline, viestin, liik. mainosväline”. Normi kuuluu siis, että mediaa käytetään abstraktina kollektiivikäsitteenä merkityksessä ’joukkoviestinnän kanava’. Edelleen toisin kuin esimerkiksi englannissa media on suomessa yksikkö tarkoittaessaan yksittäistä viestintä eli tiedotusvälinettä. Sen asemesta suositellaan kuitenkin sanaa viestin. Hakusanaa medium ei tässä merkityksessä löydy sanakirjoista eikä Kielioppaasta.

Oma lukunsa ovat vielä hypermedia ja multimedia. Ne ovat jo valmiiksi monikollisia ja kollektiivisia. Perustuvathan ne useiden perinteisten kanavien ja välineiden yhdistämiseen, eli mukana ovat samalla kertaa ääni, teksti ja kuva. Media on siis näissä alkuperäisessä monikollisessa käytössään.

Merkitsevätkö media, viestin ja tiedotusväline samaa?

Silloin kun mediaa käytetään laajasti tarkoittamassa joukkoviestinnän kanavaa, se on usein korvattavissa monikkomuotoisilla sanoilla viestimet tai tiedotusvälineet, esimerkiksi: Median merkitys korostuu erityisesti tärkeiden vaalien alla (HS, pääkirjoitus 14.2.1995). Vrt. ”Viestimien ~ tiedotusvälineiden merkitys korostuu erityisesti vaalien alla.” Siksi voimme varmasti jo hyvinkin pian alkaa kuulla Helsinki Median kannanottoja, joissa toivotaan ja vaaditaan median pitämistä suomalaisena (MM 1/1994). Vrt. ”– – joissa toivotaan ja vaaditaan viestinten ~ tiedotusvälineiden pitämistä suomalaisina.”

Median merkityskenttä on kuitenkin laajempi, ja siihen näyttäisi kuuluvan ainakin kolme sellaista lisämerkitystä, joita viestin ja tiedotusväline eivät monikollisinakaan sisällä.

Ensinnäkin median merkityspiirteisiin näyttäisi kuuluvan abstraktisuus. Jos nimittäin eteen haluttaisiin panna vaikka maantieteellistä aluetta rajaava genetiiviattribuutti, ei sana media enää hevin tulee kyseeseen, vaan silloin on puhuttava selvästi konkreettisemmista tiedotusvälineistä tai viestimistä, esimerkiksi Euroopan tiedotusvälineet seuraavat Suomen vaaleja (HS, otsikko maaliskuussa 1993). ”Euroopan media seuraa Suomen vaaleja” ei tunnu käyvältä. Sanan abstrakti luonne näkyy myös siinä, että media on ainoa vaihtoehto silloin, jos kyse on jostakin tiettyjen välitettävien asioiden muodostamasta kokonaisuudesta kuten seuraavassa: Samoin ohjelmiston muuttaminen toimivaksi mediaksi (on hankalaa) (MM 1/1994).

Latinan medium-sanan alkuperäisiin merkityksiin kuuluu siis vielä ’julkisuus’. Joskus myös englannin sanaa the media näkee käännettävän suomeksi sanalla julkisuus (esimerkiksi Walesin prinsessan haastattelussa TV 1:ssä 26.11.1995). Pitkälti median ja julkisuuden merkityskentät menevätkin ristiin; tarkoittaahan julkisuus nykymaailmassa yleensä nimenomaan sellaista ominaisuutta, joka on saatu aikaan viestimien kautta. Esimerkiksi kun Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa 14.2.1995 analysoidaan poliitikkojen suhdetta mediaan, olisivat joidenkin virkkeiden media ja julkisuus suorastaan korvattavissa toisillaan. Esimerkiksi: – – hän (Paavo Lipponen) luultavasti kiroaa mediaa – –, Lipponen ei ole ensimmäinen Sdp:n johtaja, joka tuntee olonsa epämukavaksi nykyjulkisuudessa. Täysin sama sisältö tulisi välitetyksi, jos sanottaisiin Lipposen kiroavan julkisuutta ja tuntevan olonsa epämukavaksi (nyky)mediassa. Ero median ja julkisuuden välillä on abstraktioasteessa. Ominaisuudennimenä julkisuus on vielä mediaakin abstraktimpi, ja se tietysti voi sisältää myös muuntyyppistä kuin viestinten kautta tapahtuvaa esilläoloa.

Toiseksi media on viestimeen ja tiedotusvälineeseen verrattuna selvästi inhimillinen. Sen käyttöön näyttäisi usein liittyvän vihjemerkitys ihmisistä viestinnän takana. Se näkyy mielenkiintoisesti mm. siten, että median yhteydessä esiintyy usein mentaaliverbi eli jotain henkistä toimintaa kuvaava verbi, esimerkiksi Rasismikeskustelu hämmentää mediaa (Mediauutiset 25.11.1995). Suoranaisesta median personifikaatiosta eli henkilöllistämisestä on kyse seuraavassa: Media juoksee myös opposition perässä (HS, pääkirjoitus 14.2.1995). (Vrt. ”Viestimet ~ tiedotusvälineet juoksevat myös opposition perässä”.) Media on inhimillinen myös siten, että se juoruilee ja on kiinnostunut ihmisten asioista, esimerkiksi Heti kun seurassani nähdään joku mies, media tekee meistä parin. Media seuraa minua. (Walesin prinsessa kohuhaastattelussaan TV 1:ssä 26.11.1995.)

Kolmanneksi mediaan näyttää liittyvän tietyntyyppinen dynaamisuus. Nimittäin subjektina ollessaan media on usein aktiivinen tekijä, johon liittyvät predikaattiverbit kuvaavat dynaamista toimintaa. Se esimerkiksi kilpailee, muovaa, määrittelee, suuntaa valokeilansa ja juoksee jonkun kintereillä (HS, pääkirjoitus 14.2.1995). Jopa silloin, kun media on lauseessa objektina, se on jonkin rajun ja intensiivisen toiminnan kohteena, esimerkiksi Lipponen kiroaa mediaa tai Sundqvist moitti mediaa (HS, pääkirjoitus 14.2.1995). Samaan aikaan tiedotusvälineet omistivat huomiota (Kaleva 21.2.1995) ja viestimet tekivät virheitä (TV 1 31.1.1995, käännös englannista, jossa esiintyi vastaavassa kohdassa the media). Vaikka siis tiedotusväline ja viestin subjekteina olisivatkin tekijöitä, ne näyttävät usein liittyvän vähemmän dynaamisiin tai jopa kielteisiin yhteyksiin. Samoin kohteen roolissa viestin ja tiedotusväline tuntuvat olevan paljon lievempien toimien objektina kuin media. Esimerkiksi: Televisiossa on viestimien toimintaa tarkastelevia ohjelmia. Viestimiä pitää voida arvostella. Mediakritiikki, suomeksi sanottuna tiedotusvälineiden arviointi, on tämän hetken muotiteema. (Kaleva 21.2.1995.) Selvää kieltään median dynaamisuudesta ja moderniudesta viestimeen nähden kertoo Markkinointi & Mainonta -lehden otsikko Viidakkorumpu mediaa tehokkaampi viestin (1/1994).

Median, viestimen ja tiedotusvälineen ero on tietysti myös tyylillinen. Ne voivat nähdäkseni kyllä esiintyä nykyisin missä tahansa tyylilajissa ja minkä funktioisessa tekstissä tahansa, mutta frekvenssissä on varmasti eroja. Media on ehkä yleisin liike-elämään suunnatussa viestinnässä. Hyvä esimerkki on mainittu Markkinointi & Mainonta, joka alaotsikossaan ilmoittaakin olevansa ”markkinoinnin, mainonnan, myynnin ja median asiantuntija”. Media on selvä juppisana, eli se esiintyy mieluummin nuorille meneville kaupunkilaisille tarkoitetussa viestinnässä (esimerkiksi City-lehdessä ja Ilta-Sanomissa) kuin vaikkapa maakuntalehdissä, puhumattakaan paikallislehdistä. Samalla viestin ja tiedotusväline ovat neutraalimpia ja laajakäyttöisempiä. Ne ovat mediaa käyttökelpoisempia silloin, kun ei haluta korostaa mitään tässä esille tuomistani lisämerkityksistä. – Seuraavaan taulukkoon olen koonnut median, viestimen ja tiedotusvälineen keskeisimmät erot.

 
kollek-
tiivinen
abstrakti
inhi-
millinen
dynaa-
minen
laaja-
käyttöinen
media
+ -
+
+
+
-
viestin
-
-
- (+)
-
+
tiedotus-
väline
-
-
- (+)
-
+

Media-alkuiset yhdyssanat

Median rakenteellisiin erityisominaisuuksiin nykysuomessa kuuluu sen kyky muodostaa yhdyssanoja. Se on myös selvä ero viestimeen ja tiedotusvälineeseen verrattuna, jotka ovat lähes kyvyttömiä muodostamaan yhdyssanoja ja tässä täysin mahdottomia korvaamaan mediaa. Mediaviikolla harrastetaan mediakritiikkiä ja taivastellaan mediavaltaa ja todetaan jonkun joutuneen todelliseen mediamylläkkään. Varsinainen mediapuheenaihe on, kun jonkun poliitikon mediataidot punnitaan tässä ”Puupäiden mediamaassa”. Mediabisneksessä puhutaan mediamyynnistä, mediakentästä, mediatalosta, mediaoperaattoreista, mediaryhmistä, mediapelureista, mediahinnastoista jne. aivan loputtomiin. Näyttääpä media lopulta kelvolliselta muodostamaan yhdysverbejäkin. Jostakin luin verbin mediafilosofoida. Viestin ja tiedotusväline eivät tulisi lainkaan kyseeseen (vrt. esimerkiksi ”viestinmylläkkä” tai vaikkapa ”tiedotusvälinepeluri”). Hyvä tutkimusaihe olisikin nykysuomen media-alkuiset yhdyssanat.

Media-alkuiset yhdyssanat näyttävät liittyvän selvimmin sellaisiin yhteyksiin, jotka ovat omiaan luomaan jo edelläkin puheena olleita dynaamisia mielikuvia. Niillä luodaan usein sellaisia metaforia, joiden lähteenä on sota, urheilu ja talouselämä. Erittäin hyvä esimerkki sotaisasta urheilumetaforasta on mediakehä, jonka olen poiminut Markkinointi & Mainonta -lehdestä (1/1994). Sana on kuvatekstistä, jossa kerrotaan, että PTV:n Hans Edin ja Helsinki Median Tapio Kallioja ”nousevat iskukykyisinä mediakehään”. Yllä on värikuva kyseisistä herroista punaisin nyrkkeilyhanskoin varustautuneina. Tällaisessa kontekstissa ei sanoilla viestin ja tiedotusväline ole mitään sijaa!

Kielenhuollon näkökulma

Itkosen Kielioppaan kanta siis on, että mediaa parempi olisi sana viestin. Tässä tekemäni suppean tarkastelun lopputulos kuitenkin osoittaa, että viestin on analysoiduista kolmesta sanasta kaikkein harvimmin käytetty. Lisäksi media on lyönyt itsensä jo niin läpi, että ei ole mitään syytä lähteä kampanjoimaan sitä vastaan. Edelleen sillä on omat etunsa viestimeen ja tiedotusvälineeseen verrattuna. Onhan se erittäin lyhyt ja ytimekäs tarkoittaessaan koko joukkoviestinnän kanavaa, ja lisäksi sillä on omat lisämerkityksensä. Olisi vain tehtävä selväksi, miten sanaa suomen kielessä käytetään, että vältyttäisiin puheena olleilta yksikkö- ja monikko-ongelmilta. Kielen ilmaisuvoimaisuuden ja monifunktioisuuden kannalta on tietysti rikkaus, että meillä on tiettyjä synonyymeja, joista voi valita aina kontekstiin sillä kertaa parhaiten sopivan.

Ehkä pitäisi vielä kiinnittää huomiota media-sanan ääntämiseenkin. Yleisempää on ääntää se lyhyellä e:llä, mutta usein voi kuulla myös pitkävokaalisen asun ”meedia”. Malli tulee tietysti englannin ääntämisestä. Jos kuitenkin halutaan pitää kiinni siitä suomen ortografian pääperiaatteesta, että jokaisella äänteellä on oma merkkinsä, tulisi suosia myös puheessa lyhytvokaalista asua media. Muutenhan pitkä vokaali tulisi osoittaa kirjoituksessakin kahdella vokaalin merkillä.

Lopuksi

Median nousu suomessa on oiva esimerkki uuden sanan yleistymisestä ja siitä, millaisen merkityksenmuutosprosessin se kielessä aiheuttaa. Kaikki samaa tai lähes samaa tarkoittavat sanat lähtevät silloin tarkentamaan omia merkityskenttiään ja etsimään omia erityismerkityksiään ja sivumielteitään. Merkityshän on nykykäsitysten mukaan prosessi, joka syntyy käytössä. Näin media, viestin ja tiedotusväline ovat jo selvästi alkaneet erikoistua eri merkityksiin ja eri käyttöyhteyksiin. Kielenohjailun mahdollisuudet tässä ovat usein varsin rajalliset. Meidän aikanamme näitä merkityksellistämisprosesseja muokkaa ennen muuta – media!

 

Esimerkkiaineisto ja siitä käytetyt lyhenteet

City-lehti
HS = Helsingin Sanomat
IS = Ilta-Sanomat
Kaleva
MM = Markkinointi & Mainonta

Harri Mantila hoitaa Oulun yliopiston suomen kielen apulaisprofessorin virkaa.