Kotimaisten käyttömarjojen joukkoon on viimeksi kuluneen vuosikymmenen aikana hivuttautunut kaarnikka. Moni tietää jo, ettei kyseessä ole mikään uutuus vaan tuttu variksenmarja. Samalla kun aiemmin turhaan hyljeksityn marjan mainetta alettiin kohentaa, vaihdettiin nimikin. Variksenmarja ei liene kuulostanut tarpeeksi houkuttavalta. Sanana kaarnikka ei toki ole mikään uudismuodoste, vaan se on länsipohjalainen variksenmarjan nimitys. Sen pohjana on vanha korppia, toista yleistä varislintuamme merkitsevä sana kaarne, jonka nykyihmiset saattavat muistaa Raamatun kielestä.

Kaarnikan kotiseuduilla pohjoisessa on marjaa vanhastaan osattu käyttää hyödyksi. Sitä on lisätty esimerkiksi liha-, kala- ja maitoruokiin niin kuin muitakin luonnonmarjoja. Metsämiehet ovat syöneet marjoja janoonsa, ja ne ovat olleet myös hyviä lääkkeitä keripukkiin, sillä niissä on runsaasti C-vitamiinia. Pohjoisessa kasvavan alalajin pohjanvariksenmarjan marjat ovatkin etelänvariksenmarjoja suurempia ja mehevämpiä.

Variksenmarja on useassa muussakin kielessä yhdistetty varikseen: ruotsiksi se on kråkbär, englanniksi crowberry ja saksaksi Krähenbeere. Kansankielessä mustaposkista marjaa on voitu kutsua myös harakanmarjaksi, hevosenmarjaksi, kivimarjaksi, käärmeenmarjaksi tai sianmarjaksi. Samoja halveksuvansävyisiä nimiä on annettu myös muille syömäkelvottomina tai myrkyllisinä pidetyille marjoille.

Kirjoittaja työskentelee Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksessa.