Minnan ja Mikan kavereina
Opetus 2/1999

Kirsi Mäkinen, Tuula Uusi-Hallila

Minnan ja Mikan kavereina

”Helene on ikuistanut itsensä maailmansodan kynnyksellä.” ”Viimeisissä maalauksissa Helenen katseeseen on tullut syvyyttä.” Ylioppilaskokelaat saivat tämän kevään äidinkielen kokeessa analysoitavakseen Helene Schjerfbeckin omiakuvia. Kuvantulkinnoissa hämmästyttää monesti se, että taiteilijaan viitataan vain etunimellä. Voisi kuvitella, että kirjoittaja välttelee ”vaikeaa” sukunimeä, mutta ei: ilmiö on ollut nähtävissä jo vuosia, nimestä ja asemasta riippumatta.

Mika Waltari on päässyt niin lähelle nuoria lukijoitaan, että oppilaat herkästi esittelevät ”Mikan tuotantoa”. Samoin aikuisetkin voivat puhua tai kirjoittaa ”Minnasta”, kun he esittelevät arvovaltaisissa tilaisuuksissa Minna Canthia. Minna ja Mika ovat tietenkin niminä moderneja ja siksi kuin naapurin tuttuja.

Erityisesti jännittävässä koetilanteessa – kuten ylioppilaskirjoituksissa – kirjoittaja kaipaa turvallisuuden tunnetta. Kuvataiteen harrastaja voi kokea Helene Schjerfbeckin niin tutuksi, että hän on jo tehnyt mielessään taiteilijan kanssa sinunkaupat. Näin hyväkin kirjoittaja voi ”psyykata” itseään tavalla, joka jälkeenpäin huvittaa häntä itseäänkin.

Etunimestä sukunimeen

Opiskeluajoilta muistan ohjeen: miehestä voi käyttää sukunimeä, nainen sen sijaan esitellään aina etu- ja sukunimellä. Kun siis näin kevään ylioppilaskokeen otsikon ”Aika, minä ja Määttäsen hauki”, määrittelin Määttäsen oitis mieheksi. Väärin! Merja Määttänen, annetun aineistotekstin kirjoittaja, oli myös kuvan perusteella ilmiselvästi nainen. Kysymys: onko kielitajuni jämähtänyt 50-luvulle? Erotteleeko vuosituhannen vaihteen suomen kieli enää tällaisia vivahteita? Määttänen – mikä Määttänen?

”Voitteko hieman selittää?”

Kodin kulttuuri tulee oppilaan mukana koulun käytäville, oppitunneille ja välituntikeskusteluihin. Koulu yrittää parhaansa mukaan ohjata käyttäytymistä, jos siihen on tarvetta. Oppilaat taitavat olla joissakin perheissä vain vanhempiensa kavereita, eivät heidän lapsiaan. Siksi sukupolvien välinen keskustelu on tuttavallista kotona, mutta yhtä lailla koulussa opettajien ja oppilaiden välit ovat lähentyneet. Taakse jäänyttä aikaa on se, kun opettajaa teititeltiin – vai onko?

Joissakin kodeissa opettajan teitittely on tehty lapselle kertakaikkisen selväksi. Samoin ulkomailta palaavat suomalaislapset ovat oppineet teitittelyn. Heidän mielestään tuntuu aluksi moukkamaiselta, kun luokkatoverit sinuttelevat opettajaa, saattavatpa puhutella etunimelläkin. Ulkomaalaisille nuorille tilanne on vielä kiusallisempi. Varsinkin Aasian kulttuureissa vanhempien kunnioitus on ehdotonta, ja se näkyy myös puhuttelussa.

”Anteeksi, opettaja, voisitteko selittää tätä tehtävää?” joku kysyy hillityllä äänellä. Samaan aikaan takapenkkiläinen kajauttaa rennosti: ”Tuula hei, tuut sä vähän käymään täällä!” Opettaja ymmärtää, että kumpaankin pyyntöön sisältyy kohteliaisuutta, se on vain erilaista.

”Hei!”

Tervehdykset ovat puhekulttuurin seismografeja; kaupassa, postissa, virastossa kuulet, mikä on kielen sävy tässä ajassa. ”Hei” ei näköjään enää edellytä tuttavuutta, sen voi heläyttää vieraalle ja vanhukselle. Onpa kivaa, kun sama sana kelpaa aina, tulet tai menet. ”Hyvää päivää” ja ”näkemiin” ovat kuin viestejä muinaisuudesta: hankalan pitkiä, vaativat jopa harkintaa. Koulussa niitä käyttävät lähinnä vain ne ulkomaalaiset oppilaat, jotka ovat opetelleet suomen kielensä oppikirjasta. Eläköön nopeus ja helppous! Puhuiko joku kielen vivahteista? Sanotaan sitten ”moi”.

Mitä vähemmän aikuisten ja nuorten yhteisiä puhetilanteita, sitä yksioikoisempaa puhekulttuuria. Kielen vivahteet kaipaavat ihmiskontaktien runsautta ja rikkautta. Miten määritellään sosiaalinen kompetenssi?

Kirjoittajat ovat Helsingin Suomalaisen Yhteiskoulun äidinkielen lehtoreita.

Kirsi Mäkinen
Tuula Uusi-Hallila