Miksi ylti ja ylsi mutta ei tieti ja tiesi

Verbien imperfektimuodoissa esiintyy suomen kielessä vaihtelua ti-lopun ja si-lopun välillä. Yleiskielessä ovat mahdollisia esimerkiksi lähti ja läksi, siinti ja siinsi, ylti ja ylsi. Sellaisia verbejä, joissa sekä ti että si esiintyvät jokseenkin tasaveroisina, on yleiskielessä tosin vain vähän. Yleensä toinen vaihtoehtoisista muodoista on vakiintunut normaaliksi, mutta määrätapauksissa sen rinnalla voi esiintyä toinenkin tyyppi. Jos otetaan huomioon myös murteet, voidaan todeta ti ~ si -vaihtelun olevan suomessa hyvinkin runsasta ja monipuolista. Murteiden kanta on osaltaan vaikuttanut kirjasuomeen, johon yleiskieli perustuu. Yleiskielessä ovat vallitsevina enimmäkseen sellaiset variantit, jotka ovat murteissa yleisimpiä.

Imperfektimuotojen ti ~ si -vaihtelua pitävät yllä kielen rakenteeseen liittyvät tekijät, ja kilpailevien muotojen välillä vallitsee jatkuva jännitys. Joskus saattaa syntyä epävarmuutta siitä, onko mieleen tuleva muoto käypää yleiskieltä. Kiinnitän seuraavassa huomiota niihin tekijöihin, jotka vaikuttavat imperfektivarianttien esiintymiseen. Siten käy ymmärrettäväksi se, miksi määrätapauksissa esiintyy horjuntaa.

Verbi lähteä

Yleiskielessä tavallinen lähteä-verbin imperfektitaivutus on lähdin : lähti. Tämä verbi kuuluu suomen taajimmin esiintyviin, ja osaksi juuri verbin yleisyys tekee ymmärrettäväksi sen, että vallitsevan lähti-imperfektin lisäksi kielenkäytössä on sijaa myös imperfektivariantille läksi. Sen esiintymistä on tukenut kirjakielen traditio: kirjasuomen alkuaikoina, mm. Agricolan kielessä, läksi oli lähteä-verbin ainoa imperfektityyppi, ja se oli pitkään vallitseva muoto. Yleiskielen kantaan voi vaikuttaa myös se, että läksi esiintyy monissa suomen murteissa, sekä laajalti itämurteissa että lounaismurteissa (kartta 1).

Kartta 1: verbin lähteä imperfektityypit suomen murteissa

lähti

läksi

Kolmitavuiset verbit

Kolmi- ja useampitavuisten verbien imperfektissä on yleiskielessä normaalisti si-loppu. Imperfektit ovat siis tyyppiä rakensin, suurensit, ymmärsimme. Myös kirjasuomen historiassa si on ollut lähes yksinomainen, ja murteissakin si on yleisempi kuin ti, jonka heikkoutena on astevaihtelu. Suomen kielen t:n astevaihtelu muuttaa eräitä ti-loppuisten imperfektien muotoja, ja siksi saman verbin eri persoonien imperfektit ovat kaukana toisistaan. Esimerkiksi yksikön 3. persoonan puhalti-imperfektistä olisivat äänteellisesti varsin etäällä 1. persoonan puhallin ja 2. persoonan puhallit; vastaavasti 3. persoonan ymmärti-imperfektistä olisivat etäällä 1. ja 2. persoonan muodot ymmärrin ja ymmärrit. Tällaisia muotoja selvemmin hahmottuvat imperfekteiksi sellaiset s:lliset asut kuin puhalsin ja ymmärsin. Imperfektimuotojen keskinäisen yhtenäisyyden kannalta onkin kaikissa persoonamuodoissa esiintyvä si parempi vaihtoehto kuin ti-tyyppi, joka olisi astevaihtelun takia epäyhtenäinen.

Vaikka yleiskielessä normaalisti vallitsee si, esiintyy eräissä kolmitavuisissa verbeissä kuitenkin horjuntaa. Esimerkiksi: kumpi muoto olisi verbin sisältää imperfekteistä toista parempi, sisälsi vai sisälti. Horjunnan aiheuttaa tässä tapauksessa erilaistumispyrkimys eli dissimilaatiotendenssi: kun verbissä on jo kaksi s:ää, tuntuu t:llinen variantti luontuvan tavallista paremmin tämän verbin imperfektiin. Myös muutamissa harvinaisissa kolmitavuisissa verbeissä (esimerkiksi Nykysuomen sanakirjan mukaan verbissä järjentää) voi esiintyä ti-imperfekti.

Yleiskielessä kolmi- ja useampitavuisten verbien normaali imperfektiloppu on siis si, joka on lähes yksinomainen; vain muutaman tällaisen verbin 3. persoonassa esiintyy ti. Kannattaa panna merkille, että si on väistynyt yleensä vain astevaihtelultaan vahva-asteisesta 3. persoonasta, ja joskus esiintyy siis sellaisia muotoja kuin sisälti ja suurenti, mutta muissa persoonissa si pitää puolensa. Myös murteissa ti-varianttia tavataan yleisemmin 3. persoonassa kuin muissa persoonissa (kartta 2).

Kartta 2: Kolmitavuisten a-, ä-verbien imperfektityypit suomen murteissa.

si-imperfekti

ti-imperfekti

ti-imperfektistä vain 3. persoonan tietoja

Ensi tavultaan l-, r- ja n-loppuiset kaksitavuiset verbit

Ensi tavussa pitkä vokaaliaines ennen loppukonsonanttia

Ne kaksitavuiset verbit, joiden ensi tavussa on sekä pitkä vokaaliaines (joko diftongi tai pitkä vokaali) että tavunloppuisena konsonanttina 1, r tai n, ovat yleiskielessä yleensä si-lopun kannalla: kielsin, käänsin, piirsin, siirsimme, työnsitte jne. Kaksitavuisten joukossa nämä verbit ovat pisimpiä. Ne muistuttavat edellä puheena olleita kolmitavuisia verbejä myös siinä, että molemmissa imperfektimuodon si-loppua edeltää resonanttikonsonantti. Tavallisesti niiden imperfekti onkin samanlainen kuin kolmitavuisten. Kuitenkin parissa harvinaisehkossa s-alkuisessa tapauksessa on vaihtelua: verbien siintää ja suoltaa imperfektin 3. persoonassa esiintyvät molemmat vaihtoehdot, siis siinti ja siinsi, suolti ja suolsi. Ilmeisesti kysymyksessä on erilaistumispyrkimyksen vaikutus: sanan s-alkuisuus saa aikaan sen, että ti voi näissä verbeissä esiintyä si-lopun rinnalla. Myös näiden kahden verbin harvinaisuus tukee ti-imperfektiä. Sen sijaan niitä yleisempi verbi siirtää on si-imperfektin kannalla; si-imperfektiä tukee tässä verbissä myös se, että hahmoltaan läheinen piirtää-verbi on vankasti si-imperfektin kannalla.

Ensi tavussa lyhyt vokaali ennen loppukonsonanttia

Sellaiset ensi tavultaan l-, r- ja n-loppuiset kaksitavuiset verbit, joiden ensi tavussa on lyhyt vokaali, ovat myös yleensä si-lopun kannalla: lensi, mursi, tunsi. Eräistä verbeistä tulisi kuitenkin äänteellisesti samanlaisia (homonyymeja) joidenkin muiden verbien taivutusmuotojen kanssa, ja juuri homonymian välttämiseksi kyntää-verbin imperfekti on kynti (vrt. kynsiä : kynsi) ja sortaa-verbin sorti (tässä verbissä näkyy ilmeisesti myös erilaistumispyrkimyksen vaikutus). Verbillä yltää on lyhempi alkutavu kuin muilla ensi tavultaan konsonanttiloppuisilla, ja sen imperfektissä esiintyvät sekä ylti että ylsi; näistä muodoista ylti on pääasiallinen variantti. Sanan lyhyys tukee siis ti-imperfektiä. Imperfektimuotojen keskinäisen yhtenäisyyden kannalta selkeämpi si vallitsee kuitenkin astevaihtelultaan heikkoasteisissa 1. ja 2. persoonan muodoissa: ylsin : ylsit : ylsimme : ylsitte. Näin vältytään yllin-, yllit-tyyppisiltä heikon asteen tapauksilta.

Ensi tavultaan vokaaliloppuiset kaksitavuiset verbit

Ensi tavun lopussa lyhyt vokaali

Sellaiset kaksitavuiset verbit, joiden ensi tavu päättyy lyhyeen vokaaliin, ovat yleiskielessä poikkeuksetta ti-imperfektin kannalla. Tällaisia verbejä ovat itää, kutea, kyteä, pitää jne. Syynä ti-muodon yksinomaisuuteen on pyrkimys aktiivin imperfektimuotojen ja verbin muiden muotojen väliseen yhtenäisyyteen: ti-imperfekti on tarpeen, sillä näiden alkuosaltaan hyvin lyhyiden verbien imperfektit (siis iti, kyti, piti, poti, veti jne.) eivät s:llisinä liittyisi riittävän selvästi taivutussarjan muihin, t:llisiin muotoihin (itää : ovat itäneet); vaihtelematon osa jäisi liian lyhyeksi, jos imperfektissä olisi si.

Ensi tavun lopussa pitkä vokaaliaines

Sellaisissa kaksitavuisissa verbeissä, joiden ensi tavussa on diftongi tai pitkä vokaali, esiintyy enemmän vaihtelua kuin edellä käsiteltyihin ryhmiin kuuluvissa verbeissä. Selityksenä tähän eroon on se, että aiemmin käsitellyissä verbiryhmissä pyrkimys eri muotojen välisen yhtenäisyyden säilyttämiseen tukee vaihtoehtoisista muodoista toista toisen kustannuksella: ensi tavultaan lyhyissä verbeissä ti-variantti on yksinomainen siksi, että vaihtelematon osa jäisi liian lyhyeksi si-variantin yhteydessä; ensi tavultaan l-, r- ja n-loppuisissa kaksitavuisissa ja kolmitavuisissa verbeissä taas vallitsee si-variantti siksi, että se on eduksi imperfektin eri persoonamuotojen äänteellisen yhtenäisyyden kannalta. Kumpikaan näistä tekijöistä ei vaikuta yhtä voimakkaasti niihin verbeihin, joiden ensi tavu päättyy pitkään vokaaliainekseen; sen sijaan tällaisissa verbeissä kannan valintaan vaikuttavat monet muut tekijät.

Kaksi näistä tekijöistä olen edellä jo maininnut. Toinen on pyrkimys välttää kaksitulkintaisia muotoja eli homonymian välttämistendenssi (vrt. kynti). Siten esimerkiksi noutaa-verbin imperfektissä on ti yleiskielessä yksinomainen; nouti ei pääse sekaantumaan nousta-verbin nousi-imperfektiin. Toinen jo mainitsemani imperfektimuotojen esiintymiseen vaikuttava tekijä on erilaistumispyrkimys eli dissimilaatiotendenssi. Ensi tavultaan vokaaliloppuisissa kaksitavuisissa verbeissä erilaistumispyrkimys ilmenee niin, että ti-imperfekti on etusijalla s-alkuisissa verbeissä ja si-imperfekti t-alkuisissa verbeissä. Siten esimerkiksi tietää-verbin imperfekti on tiesi, sietää-verbin taas sieti. Myös muiden s-alkuisten verbien imperfektissä ti on yleiskielessä joko yksinomainen, kuten verbissä syytää (syyti), tai valta-asemassa, kuten verbeissä soutaa (souti) ja säätää (sääti). Murteissakin s-alkuisten verbien ti-imperfekti on selvästi levinneempi kuin si-imperfekti.

Mainittujen tekijöiden lisäksi imperfektivarianttien valikoitumiseen vaikuttavat mm. verbin kokonaishahmo ja verbin yleisyys. Sanan kokonaishahmon vaikutus näkyy esimerkiksi seuraavassa tapauksessa. Verbin noutaa ti-imperfektiä tukee ainakin pyrkimys homonymian välttämiseen, soutaa-verbin ti-imperfektiä taas erilaistumispyrkimys. Äännehahmoltaan näitä kahta verbiä lähellä on joutaa, ja jouti-imperfektin suosimiseen jousi-imperfektin kustannuksella on ainakin osaselityksenä äänteellisesti läheisten nouti- ja souti-imperfektien vaikutus. Nämä kolme verbiä tukevat yhdessä toistensa ti-imperfektiä. Kokonaishahmon vaikutus näkyy myös verbeissä tietää ja taitaa, jotka ovat toisiaan lähellä sekä äänteelliseltä kokonaishahmoltaan että merkitykseltään. Tämä läheisyys on voinut vaikuttaa siihen, että taitaa-verbin odotuksenmukaisen taitoi-imperfektin sijasta on yleensä käytössä taisi-imperfekti, joka muistuttaa hahmoltaan tiesi-imperfektiä.

Verbin esiintymistaajuus ei vaikuta yhtä voimakkaasti kuin edellä käsitellyt tekijät. Esiintymistaajuus vaikuttaa etenkin sellaisiin kaksitavuisiin verbeihin, joihin edellä käsitellyt tekijät eivät pääse vaikuttamaan. Siten huutaa, löytää ja pyytää ovat yleisinä verbeinä si-imperfektin kannalla, kun taas esimerkiksi häätää ja jäytää ovat harvinaisina ti-imperfektin kannalla. Mutta jos aiemmin käsitellyt tärkeimmät tekijät pääsevät vaikuttamaan, ne ratkaisevat kannan. Siten esimerkiksi pitää ja vetää ovat yleisyydestään huolimatta täysin ti-imperfektin kannalla ensi tavunsa lyhyyden takia; sen sijaan esimerkiksi kolmitavuiset verbit ovat normaalisti si-imperfektin kannalla riippumatta siitä, mikä on niiden esiintymistaajuus. Erilaistumispyrkimys taas aiheuttaa sen, että ensi tavultaan vokaaliloppuisista kaksitavuisista verbeistä t-alkuiset suosivat si-imperfektiä ja s-alkuiset ti-imperfektiä niin ikään taajuudestaan riippumatta.

Myös merkitykseen liittyvät syyt voivat vaikuttaa imperfektimuotojen esiintymiseen. Tämä näkyy verbeistä pyytää, jolla on kaksi päämerkitystä: ’pyydystää’ ja ’anoa’. Muoto pyysi näyttää usein esiintyvän helpommin silloin, kun merkityksenä on ’anoi’, muoto pyyti taas merkityksessä ’pyydysti’. Johdonmukaista toisen merkityksen sitoutuminen toiseen imperfektivarianttiin ei kuitenkaan näytä olevan.