Mitä kielen osaaminen tarkoittaa? Milloin kieltä osataan tarpeeksi? Entä kuka määrittelee sen, mikä on tarpeeksi? Tässä tekstissä pohdin näitä kysymyksiä yhteisöön mukaan pääsemisen ja kielenoppimisen näkökulmasta. Lisäksi haluan nostaa esiin kolme teemaa, joita pidän keskeisinä kielellisesti toimivassa arjessa: osallisuuden kokemuksen, monikielisyyden ja kielitietoisuuden.
Esittelen ja pohdin ensin kahta esimerkkitapausta, jotka molemmat liittyvät ymmärrykseen siitä, mikä on riittävä kielitaito.
Aisha on asunut Suomessa jo useamman vuoden ajan. Hän puhuu sekä hyvää englantia että suomea ja on kouluttautunut täällä kirjanpitäjäksi. Hän suoritti koulutukseensa kuuluvan työharjoittelun suomenkielisessä työyhteisössä ja suoriutui siitä kiitettävin arvosanoin, mutta töitä hakiessaan hän on kohdannut jatkuvasti kielitaitoonsa liittyviä ennakkoluuloja. Hän ei ole vielä saanut töitä, ja toisinaan syyksi on mainittu riittämätön kielitaito.
Isabelilla puolestaan on ollut parempi onni työllistymisen polulla. Hän ei saanut oman alansa töitä peruskoulun opettajana muutettuaan Suomeen 12 vuotta sitten, mutta hän onnistui silti löytämään työpaikan ja ansaitsemaan elantonsa. Hän aloitti työt kahvilassa, jossa esihenkilö ja työntekijät ottivat hänet avosylin vastaan siitä huolimatta, että hän ei tuolloin juurikaan osannut suomea.
Isabel toivotettiin tervetulleeksi työyhteisöön, jossa työtoverit käyttivät suomea niin keskenään kuin hänen kanssaan puhuessaan. Tarvittaessa Isabel käytti englantia apukielenä, ja työkaverit selittivät hänelle työn lomassa eri tilanteisiin liittyviä suomen sanoja ja ilmauksia. Näin hänen kielitaitonsa kasvoi hiljalleen. Samalla hän kävi iltaisin suomen kielen kurssia, jolla oppimiaan asioita hän pystyi hyödyntämään heti työelämän arkisissa vuorovaikutustilanteissa.
Aishan ja Isabelin kokemukset osoittavat, että suomen kielen taito ei automaattisesti takaa työllistymistä, mutta se tekee työskentelystä sujuvampaa ja mahdollistaa työyhteisön arkeen ja yhteisiin hetkiin mukaan pääsemisen. Tulkintani mukaan molemmissa esimerkkitapauksissa tapahtumien kulun taustalla on oikeastaan käsitys siitä, mitä kieli on.
Aishan tapauksessa nousee esiin yleisesti vallitseva ajatus siitä, että kieltä puhuttaisiin jollain yhdellä ainoalla tavalla. Monille tämä on alitajuinen, syvään juurtunut tapa hahmottaa kieltä. Kun vastapuoli ei äännä tai muotoile sanottavaansa ihan niin kuin syntyperäinen puhuja tekisi, tulkitaan se usein osoitukseksi heikosta kielitaidosta tai kielitaidon puuttumisesta.
Kyse on tietyllä tavalla myös yhteisöstä poissulkemisesta, mukaan pääsyn estämisestä. Esimerkiksi Aishalta evätään toistuvasti mahdollisuus saada työelämän ja oman alansa kielellisiä ja kulttuurisia malleja toisilta kieliyhteisön jäseniltä. Missä hän voisi vahvistaa työelämässä tarvittavaa kielitaitoa, jos hänelle ei tarjota siihen mahdollisuutta työpaikan arjessa?
Kieli syntyy ja kasvaa vuorovaikutuksessa
Yleiskielen ja kielen rakenteiden hallinnalla on paikkansa ja merkityksensä, mutta kielioppia ja oikeakielisyyttä ei voi valjastaa portinvartijaksi yhteisöihin pääsemiseen. Todellisessa maailmassa ei ole olemassa vain yhtä oikeaa tapaa käyttää kieltä, vaan kieli on dynaaminen, elävä ja muuttuva ja se syntyy ja kehittyy vuorovaikutuksessa.
Isabelin tapaus osoittaa, miten kieli itsessään on tekoja ja toimintaa: kun työkaverit käyttivät Isabelin kanssa puhuessaan suomea, he samalla mahdollistivat hänelle pääsyn kieliyhteisöön. Tapaus on myös oiva esimerkki yhteisön kielitietoisesta toiminnasta eli siitä, miten kielellisesti voidaan tukea toista samalla kun rohkaistaan häntä käyttämään kieltä.
Kielioppia ja oikeakielisyyttä ei voi valjastaa portinvartijaksi yhteisöihin pääsemiseen.
Kieli ei ole pelkkiä sanoja, vaan se on myös kehollista ja materiaalista. Kielen tarkoituksenmukaista käyttöä on sekin, että tukeudutaan vuorovaikutuksessa materiaaliseen ja sosiaaliseen ympäristöön sekä tarjotaan ja otetaan vastaan kielellistä tukea. Tämä merkitsee yksinkertaisesti sitä, että puhujat voivat tarvittaessa käyttää elekieltä, osoittaa ympäristössään olevia asioita ja esineitä sekä pyrkiä nimeämään ne. He voivat myös käyttää jotain muuta osaamaansa kieltä, jotta muut keskusteluun osallistuvat voivat tarjota apuaan oikeiden sanojen, muotojen tai ilmausten löytämisessä. Koska kielenkäytössä on pohjimmiltaan kyse yhteistyöstä, on sallittua, suotavaa ja tarkoituksenmukaista tukeutua toisiin puhujiin.
Kielitietoiset yhteisöt vahvistavat osallisuutta
Aishan ja Isabelin tapaukset osoittavat, että ”riittävän” kielitaidon määrittely ei ole yksiselitteistä ja että kielitaidon kriteereinä voidaan käyttää muitakin seikkoja kuin viestinnällisyyttä ja vuorovaikutuksen toimivuutta. Tapausesimerkit osoittavat myös, että kielellisesti onnistuneeseen vuorovaikutukseen tarvitaan vähintään kaksi. Kielitietoinen puhuja ei kavahda vierasperäistä ääntämystä eikä sitä, jos toinen joutuu hakemaan sanoja tai käyttämään muita kieliä apunaan. Kielitietoinen puhuja myös tarvittaessa kannattelee keskustelun jatkuvuutta ja tarjoaa kielellistä tukea esimerkiksi käyttämällä synonyymeja tai selittämällä sanoja. Samalla hän vahvistaa muualta muuttaneen kielellistä identiteettiä ja rohkaisee osallistumaan kohdekielisiin keskusteluihin.
Molempien osapuolien on tavoiteltava samaa asiaa: toimivaa vuorovaikutusta ja ymmärrystä. Molempien on oltava kielitietoisia, sillä vastuu ei ole ainoastaan uuden kielen oppijalla: jos toinen osapuoli ei tule kielellisesti vastaan, kielenoppija jää yksin eikä koe itseään osalliseksi. Osallisuuden kokemuksella tarkoitan tässä tunnetta siitä, että on hyväksytty ja että on oikeus olla siinä yhteisössä ja siinä paikassa, jossa on. Osallisuuden kokemus merkitsee myös halua kuulua joukkoon.
Yhteisö mahdollistaa kielellisiin käytänteisiin sosiaalistumisen ja sanojen ja ilmausten oppimisen niiden omissa konteksteissa. Isabelin tapaus osoittaa, kuinka hänen kokemansa osallisuus työyhteisössä oli sysäys ja motivaattori opetella paremmin paikallista kieltä, mikä puolestaan voi johtaa yhteiskunnalliseen osallisuuteen eli mahdollisuuteen perustarpeet kattavaan toimeentuloon sekä kykyyn toimia ja vaikuttaa omaan elämäänsä ja ympäristöönsä.
Osallisuus ja kielitaito vahvistuvat tavallisessa arjessa
Missä ja miten osallisuus ja kielitaito sitten kasvavat? Vastaus on yksinkertainen: ihan tavallisissa arkielämän konteksteissa, naapureiden kanssa kohdatessa, työyhteisön jokapäiväisessä elämässä, asiointitilanteissa ja vapaa-ajan toiminnassa. Tutkimuksessani tällaisia osallisuutta ja kielitaitoa vahvistavia tilanteita olivat muun muassa leikkipuistossa vietetyt yhteiset kahvihetket, kun lapset leikkivät keskenään ja äidit istahtivat saman pöydän ääreen. Yhteiset kahvihetket olivat ajanvietettä, jonka ainoa tavoite oli viettää hetki aikaa yhdessä. Niissä kielellinen tuki oli runsaampaa, monipuolisempaa ja rikkaampaa kuin sellaisissa tilanteissa, joissa vain pyrittiin selvittämään ja hoitamaan käsillä oleva asia.
Noissa keskusteluissa opittiin myös ”oikeaa kieltä”, kuten monet tutkimukseen osallistuneet kutsuivat sitä kieltä, jota arkisissa yhteyksissä käytetään. Sama kokemus oli Isabelilla. Ensin hän ei omien sanojensa mukaan ymmärtänyt mitään, mutta työyhteisön jäsenten kielitietoinen toiminta kannatteli. Hän koki oppivansa ”oikeaa suomea” eli sitä, jota hän tarvitsee puhuakseen asiakkaiden, naapureiden ja työtovereiden kanssa. Hän oppi kieltä, jota ympäröivä yhteisö käytti arkisissa tilanteissa: olut olikin bisse, ja aamuisin hän ei mennyt töihin vaan duuniin.
Isabelin keskustelut työtovereiden kanssa eivät olleet yksikielisiä, vaan niissä käytettiin saatavilla olevia kieliä tilanteen ja tarpeen mukaan, mikä mahdollisti tilanteen kielellisen joustavuuden ja keskustelun jatkumisen. Saman ilmiön huomasin myös väitöstutkimuksessani, kun havaitsin, että eri kielten hyödyntäminen loi äideille mahdollisuuden tarjota toisilleen kielellistä, emotionaalista ja sosiaalista tukea. Monikielisyyden ansiosta heidän ei tarvinnut enää olla ainoastaan avunsaajan roolissa, mikä auttoi heitä tulemaan aktiivisiksi toimijoiksi yhteisössä. Tämä puolestaan lisäsi heidän toimijuuttaan ja haluaan kiinnittyä tiiviimmin eri yhteisöihin.
Toimivan kielitaidon saavuttamiseen tarvitaan siis myös ympäristön kielitietoisuutta eli sitä, että ymmärretään monikielisyyden merkitys ja hyväksytään monikielisyyden hyödyntäminen osaksi kielitaitoa. Aito halu monikieliseen viestintään tukee yksilöiden identiteettiä, kun kukin otetaan vastaan niine kielellisine ja kulttuurisine resursseineen, joita hänellä on käytössään.
Kielitaito syntyy, vahvistuu ja kasvaa, kun ollaan yhdessä. Samoin osallisuuden kokemus kehittyy yhteisessä työssä, kahvipöydässä tai muussa toiminnassa. Yhteiset, mahdollisesti monikieliset hetket merkitsevät paljon, sillä ne ovat arkisia vuorovaikutustilanteita, jotka tarjoavat mahdollisuuksia oppia kieltä ja vahvistavat samalla osallisuuden kokemuksia.
Tutkimukseeni osallistuneet äidit kuvailivat tilanteita, joissa he olivat kokeneet osallisuutta jo silloin, kun he eivät vielä osanneet suomea. Samalla heille tarjoutui mahdollisuuksia saada ja tarjota kielellistä tukea. Osallisuuden kokemuksen vahvistamiseen ei tarvita siis ”valmista” eikä ”täydellistä” kielitaitoa, vaan yhteistä tahtoa ottaa uudet tulijat mukaan myös kielellisesti.
Kielitaito on uskallusta käyttää kieltä
Väitöstutkimukseni perusteella totean, että arkielämän kielitaito on pitkälti henkilön sisäinen kokemus eikä sitä aina voi mitata objektiivisesti. Eräs tutkimukseeni osallistuneista maahanmuuttajaäideistä kertoi, että tutkimuksen alkaessa hän ei uskaltanut pyytää puolituttavaansa kahville, koska ajatteli suomen kielen taitonsa olevan liian puutteellinen siihen. Käydessään lapsensa kanssa viikoittain leikkipuistossa hän sai kuitenkin mahdollisuuden istuutua samaan pöytään muiden perheiden kanssa. Hän arvosti kovasti noita hetkiä yhteisen pöydän ääressä, sillä silloin hän tunsi kuuluvansa joukkoon. Samalla hänelle tarjoutui mahdollisuus saada kielellisiä ja kulttuurisia malleja siitä, kuinka Suomessa on tapana juoda kahvia.
Noilla yhteisillä kahvihetkillä oli hänelle suuri merkitys, ja vähitellen hän voimaantui kielenkäyttäjänä. Myöhemmin hän uskaltautui pyytämään tuttavansa kahville, ja heille tuli tavaksi silloin tällöin nähdä, tehdä jotain yhdessä ja jutella niitä näitä. Toimivassa kielitaidossa on siis ennen kaikkea kyse asiasta, jota ei voi mitata: uskalluksesta ja rohkeudesta käyttää kieltä.
Matalan kynnyksen paikat ovat keskeisiä ja välttämättömiä kieleen sosiaalistumisen näkökulmasta.
Toinen esimerkki kielitaidosta subjektiivisena kokemuksena on erään haastattelemani naisen, Inman, tapaus. Hän muutti Suomeen tekemään väitöskirjaansa, ja väiteltyään hän työllistyi omalle alalleen tutkijaksi. Hän työskentelee englanniksi, mutta on käynyt joitakin suomen kursseja ja hallitsee suomen perusteet. Hän ei siitä huolimatta koe osaavansa tarpeeksi suomea, jotta voisi mennä työpaikkansa taukotilaan kahville tai lounaalle. Niinpä Inma viettää lyhyet taukonsa työpöytänsä ääressä, vaikka samalla kaipaa yhteyttä toisiin. Hänen integraationsa työyhteisössä rajoittuu ainakin osittain siksi, että hän ei usko osaavansa tarpeeksi suomea. Työllistyminen itsessään ei siis aina johda osallisuuteen eikä suomen kielen oppimiseen, ja siksi onkin tärkeää, että yhteisöt kasvavat kielitietoisuuteen.
Miten Inman kokemusta suomen kielen puhujana voisi vahvistaa? Kuinka taukotilan kynnystä voisi madaltaa? Matalan kynnyksen paikat ovat keskeisiä ja välttämättömiä kieleen sosiaalistumisen näkökulmasta, sillä ne tarjoavat mahdollisuuden tarkkailla ja havainnoida kielen lisäksi kieliyhteisön asenteita, käsityksiä ja kulttuurisia käytänteitä.
Joitakin asioita oppii vain havainnoimalla ja kokeilemalla: Miten kuulumisia vaihdetaan työtovereiden tai puolituttavien kesken? Miten suomenkielisessä keskustelussa vaihdetaan puheenvuoroja? Saako keskeyttää vai pitääkö odottaa omaa puheenvuoroa? Kuinka pitkiä hiljaisia hetkiä sallitaan, miten hiljaisuutta rikotaan? Nämä käytänteet ovat osa toimivaa kielitaitoa, jonka saavuttamiseksi tarvitaan yhteisöä.
Kannetaan vastuuta yhdessä
Kielitaidon hankkiminen ei siis ole ainoastaan yksilön vastuulla, vaan siihen tarvitaan myös kielitietoisia yhteisöjä ja muita ihmisiä. Toimivaa kielitaitoa ei voi hankkia yksin, sillä osallisuuden kokemus on ratkaisevaa varsinaisen osallisuuden rakentumisen ja kielitaidon kehittymisen kannalta.
Väitänkin, että onnistuneen kieleen sosiaalistumisen lähtökohtana on ensin oltava osallisuuden kokemus, jonka kautta yksilö voimaantuu aktiiviseksi toimijaksi kieliyhteisöön. Arjen kielenoppimista ei voi aina mitata taitotasoilla, mutta sen kautta voidaan saavuttaa kokemuksia, jotka kantavat kieliopinnoissa, kotoutumisessa, työllistymisessä ja hyvän elämän saavuttamisessa.
Hyvään arkeen kuuluu mahdollisuus kotoutumiseen ja kielelliseen toimijuuteen. Osa kotoutumista on se, että on itselle tärkeitä sosiaalisia verkostoja, jotka voivat olla myös monikielisiä. Ajatus ”Suomessa puhutaan suomea” ei enää pidä paikkaansa. On hyvä muistaa, että kielet eivät itsessään ole uhka eivätkä ne ”syö” toisiaan.
Palaan vielä kysymykseen siitä, kuka määrittelee, mitä kieli on ja milloin kielitaito on riittävä. Jos kieli nähdään yhteisenä toimintana ja kielenoppimisessa on kysymys yhteisöllisyydestä, voisiko riittävän kielitaidon määrittelyssä pohjimmiltaan olla kyse yhteisestä sopimuksesta ja tahdosta?
On aika ottaa vastuuta niistä, jotka haluavat tulla osaksi kieliyhteisöämme. Jokainen meistä voi olla kielellinen malli ja auttaa toisia sosiaalistumaan oman alansa, oman arkensa tai omien yhteisöidensä kieleen. Meistä jokaisella on velvollisuus huomioida ne, jotka tarvitsevat kielellistä tukea pystyäkseen osallistumaan toimintaan. Meidän tulee muistaa, että ei ole vain yhtä tapaa puhua kieltä, ja samalla meidän on hyväksyttävä monikielisyys keskeiseksi osaksi kielitaitoja ja vuorovaikutusta.
Lue lisää
Dufva, Hannele 2020: Mitä ihmiset osaavat, kun he osaavat kieltä? Henkilökohtainen repertoaari ja sen multimodaalisuus. – Sabine Grasz, Tiina Keisanen, Florence Oloff, Mirka Rauniomaa, Iira Rautiainen & Maarit Siromaa (toim.), Menetelmällisiä käänteitä soveltavassa kielentutkimuksessa – Methodological turns in applied language studies s. 17–32. AFinLAn vuosikirja 2020. Jyväskylä: Suomen soveltavan kielitieteen yhdistys. https://doi.org/10.30661/afinlavk.89461(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)
Honko, Mari 2019: Mikä ihmeen kielitietoisuus? Blogi. 28.11.2019. Jyväskylän yliopiston avoin yliopisto. https://www.avoin.jyu.fi/fi/blogit/mika-ihmeen-kielitietoisuus(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)
Intke-Hernandez, Minna 2020: Maahanmuuttajaäitien arjen kielitarinat. Etnografinen tutkimus kieliyhteisöön sosiaalistumisesta. Väitöskirja. Helsingin yliopisto. http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-51-6838-2(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)