Kielikellon edellisessä numerossa pohdittiin mm. sitä, voidaanko mies-loppuisia ammattinimikkeitä pitää sukupuolineutraaleina. Näkökulma oli nykykielessä. Vähemmälle huomiolle jäi sanan tausta: miten nykymerkitykseen on tultu, millaisia vaiheita mies-sanan vastineilla Euroopan muissa kielissä on ollut ja mikä on sanan suhde samaan käsitepiiriin kuuluviin nainen- ja ihminen-sanoihin.

On olemassa kieliä, joissa samalla sanalla on sekä merkitys ’mies’ että ’ihminen’. Euroopan kielistä tällaisia ovat esimerkiksi latina ja sen pohjalta syntyneet ranska, italia, espanja ja portugali. Niinpä italian ilmaus uomo delle caverne on kaksitulkintainen. Se voidaan siinä olevan uomo-sanan takia kääntää joko ’luolamieheksi’ tai ’luolaihmiseksi’.

Myös nyt jo hävinneen gootin kielen sana manna tarkoitti sekä miestä että ihmistä. Jälkimmäinen merkitys sai kuitenkin vähitellen väistyä. Muutos näkyy nykyisissä germaanisissa kielissä. Esimerkiksi saksassa ihmisen nimitykseksi on vakiintunut Mensch ja sana Mann on tullut merkitsemään yksinomaan miestä tai aviomiestä.

Aivan selvä ei työnjako miestä ja ihmistä tarkoittavien sanojen välillä ole suomessakaan. ”Oi Herra, jos mä matkamies maan” -virren matkamies on ’matkalainen’, siis yhtä hyvin mies kuin nainenkin. Sanat miesmuisti, miespolvi, vihamies tai sanonnat miestä kuin meren mutaa ja olla mennyttä miestä eivät liioin ole sidoksissa sukupuoleen. Mies-sanan sukupuoleton käyttö on noteerattu myös sanakirjoissa. Jo Elias Lönnrotin suomalais-ruotsalainen sanakirja antaa sanalle merkitykset ’man, karl, person’.

Harvinaista on, että alkuaan ihmistä tarkoittanut sana olisi tullut merkitsemään naista. Itärajan takana puhuttavassa karjalan kielessä niin kuitenkin on. Myös suomen murteissa tällainen käyttötapa tunnetaan. Jossakin mökissä Jämsässä kerrotaan olleen ”semmonen Santer-niminen mies ja Eliina-nimine ihmine”. Englannissa puolestaan oli 1300-luvulla sana girle nuoren ihmisen nimityksenä. Nykyenglannissa sitä vastaa girl ’tyttö’.

Roolinvaihtoa eläinmaailmassa

Se, että lajin nimitys on tai on ollut myös jommankumman sukupuolen nimitys, ei ole tuntematonta eläinmaailmassakaan. Sana koira on samaa juurta kuin koiras ja on muinoin tarkoittanut vain uroskoiraa. Ei tarkkaan tiedetä, mitkä syyt aikanaan johtivat siihen, että vanha koiran nimitys peni sai väistyä ja uroskoiraa merkinnyt koira tuli tarkoittamaan koko lajia.

Hevonen-sanan kantasana hepo tarkoittaa eräissä suomen lähisukukielissä tammahevosta. Kana ja lammas ovat paitsi naaraspuolisen eläimen myös koko eläinlajin nimityksiä. Lauman enemmistön sukupuoli on tässä tapauksessa vaikuttanut lajin nimeen. Kana tosin voi selittyä toisinkin.

Kana on germaaninen lainasana, jota nykysaksassa vastaa Hahn ’kukko’. On jopa väläytetty mahdollisuutta, että kanalla vielä suomen kielen varhaisvaiheessa olisi ollut ’kukon’ merkitys. Se, että ’kukosta’ tuli ’kana’, saattaa selittyä lajin eri sukupuolten arvostuksessa tapahtuneesta muutoksesta. Kukko oli arvossaan silloin, kun se vielä toimi ajannäyttäjänä ja herätyskellon tehtävässä. Kana nousi arvoonsa, kun sen munia opittiin käyttämään ravintona.

Vähättelyä vai ei?

Jenni Viinikka kirjoitti Kielikellon viime numerossa sanan mummo käytöstä nykykielessä. Hän totesi, että sana on sellaisissa yhteyksissä kuin mummoasenne ja mummotyyli saanut vähättelevän sävyn. Vähättely johtuisi siitä, että kyseessä on feminiininen ilmaus.

Vähättely ei tässä kuitenkaan johdu sukupuolesta. Monille muillekin isovanhempien nimityksille – yhtä hyvin isoäitien kuin isoisien – on käynyt samoin. Sanat äijä, ukko, ämmä ja akka ovat alkuaan tarkoittaneet isoisää ja isoäitiä. Aikojen kuluessa ne ovat tulleet merkitsemään vanhaa miestä tai naista yleensä ja lopulta muuttuneet kielteissävyisiksi, ikäloppua, raihnaista miestä tai naista tarkoittaviksi.

Eräiden kielten miestä tai ihmistä tarkoittaville sanoille on kehittynyt sivumerkityksiä, jotka voidaan tulkita vähätteleviksi. Sellainen on merkitys ’palvelija’. Esimerkiksi latinan homo ja venäjän čelovék merkitsevät paitsi miestä ja ihmistä myös palvelijaa. Ruotsin sanalla människa ’ihminen’ on murteissa merkitys ’naispalvelija, piika’.

Suomen mies- ja ihminen-sanojakin voidaan käyttää palvelusväkeen viittaavasti: ”Miten nyt töiden käy, kun ei ihmisiä (= työntekijöitä) saa mistään”, ”Talossa oli pehtori ja kolme miestä (= renkiä)”. On kuitenkin kyseenalaista, onko ihminen- ja mies-sanoja käytetty näissä esimerkeissä vähättelevästi. Voidaanhan ajatella, että merkitykseen ’palvelija, työntekijä’ sisältyy positiivinen sivumielle, se, että on kyse työhön pystyvästä, voimissaan olevasta ihmisestä. Juuri tuon piirteen puuttuminen selittää mummo-sanaan liittyvän vähättelyn. Vanhat ihmiset ovat työkuntonsa menettäneitä ja tästä syystä aliarvostettuja. Eräs vihtiläinen mummo muisteli aikoja, jolloin vielä oli voimissaan ja mukana raskaissa töissä. Hän totesi haikeana: ”Kas mää olin viäl ihminen silloin!”

Merkityksenmuutoksen liikkeelle paneva voima

Muutokset kuuluvat kielen elämään. Ne koskevat myös sanojen merkityksiä. Usein käy niin, että jos yhden sanan merkitys muuttuu, muutos heijastuu muiden samaan aihepiiriin kuuluvien sanojen merkityksiin. Hyvä esimerkki tästä ovat ihmistä ja naista tarkoittavat sanat karjalassa. Tuossa kielessä akka on tarkoittanut aviovaimoa. Se on ollut ensin aivan neutraali aviovaimon nimitys, mutta on vähitellen muuttunut sävyltään halventavaksi. On tarvittu uusi, neutraali nimitys tilalle. Sana nainen on ainakin osassa kielialuetta perinyt tuon tehtävän. Samalla on käynnistynyt ketjureaktio. Naista merkitsemään on tullut imehnine ’ihminen’. Ihmistä merkitsemään on tullut ristikansa, ristittyhenki tai ristitty.

Samantapainen muutosprosessi on nähtävissä englannissa. Muinaisenglannissa oli miestä tarkoittamassa sana wer ja naista sana wif. Sana man tarkoitti tuolloin ihmistä. Noin vuoden 1000 tienoilla sanaa man alettiin käyttää ’miehen’ merkityksessä. Parissa vuosisadassa se syrjäytti sanan wer kokonaan. Sen sijaan wif piti paremmin pintansa. Se on vieläkin kätkeytyneenä nykyenglannin sanaan woman, jonka alkumuotona on ollut wifman, sananmukaisesti ’naisihminen’.

Merkityksenmuutoksen suunta näyttää lähes poikkeuksetta olevan ihmislajin nimityksestä jommankumman sukupuolen nimitykseksi. Päinvastaisesta kehityksestä eli siitä, että miestä tai naista tarkoittava sana olisi saanut ’ihmisen’ merkityksen, on ainakin Euroopan kielistä vaikea löytää esimerkkejä.

Lautamiehen kohtalon hetket

Lautamies kuuluu kielen vanhoihin ammattinimikkeisiin. Se esiintyy suomenkielisissä teksteissä jo 1500-luvulla. Sana on kiintoisa jo pelkästään siinä olevan lauta-sanan takia. Ei ole varmaa, viittaako sana käräjätuvan pöytään vai penkkiin. Arvoitus on myös, onko sanaa mies 1500-luvulla käytetty nykyistä väljemmin. Jos lautamiesten joukossa tuolloin olisi ollut naisia, olisiko heitäkin voitu sanoa lautamiehiksi? Tätä mahdollisuutta tukevat paitsi nykysuomessa reliktinomaisesti esiintyvät ’ihminen, henkilö’ -käyttötavat myös germaaniset kielet, joiden miestä merkitsevällä sanalla on aiemmin todistettavasti ollut ’ihmisen’ merkitys.

Suomen kielen lautakunnan kanta mies-loppuisiin ammattinimikkeisiin on maltillinen. Vaikka uusia nimikkeitä luotaessa pyritäänkin sukupuolineutraaliuteen, jo vakiintuneisiin nimikkeisiin suhtaudutaan sallivammin. Poikkeuksena on lainsäädännön ja hallinnon kieli. Siinä esiintyvien nimikkeiden neutraaliutta pidetään tärkeänä.

Nähtäväksi jää, mikä tulee olemaan lautamiehen kohtalo. Saako se jatkaa elämäänsä, vai teroittaako pyöveli sen päänmenoksi jo kirvestään? Joutuuko tuomiolle myös laamanni, ruotsin lagman-sanan suomalainen muunnos?

Kirjoittaja on Suomen murteiden sanakirjan entinen päätoimittaja.

Lähde

Vilppula, Matti 2001: Ihminen – nainen vai mies? Congressus nonus internationalis fenno-ugristarum 7.–13.8.2000 Tartu. Pars VI. Dissertationes sectionum: Linguistica III. Tartu. S. 357–362.