Mesimarja ja sen muut nimitykset
Artikkeli 2/1996

Maija Länsimäki

Mesimarja ja sen muut nimitykset

Monille suomalaisille mesimarja taitaa nykyisin olla tuttu lähinnä liköörin nimestä. Luonnossa tämä kasvi on harvinaistunut, sillä tehomaatalous on hävittänyt sen parhaat kasvupaikat.

Mesimarja tuottaa parhaiten satoa alueella, joka ulottuu Keski- ja Pohjois-Pohjanmaalta itärajalle. Pohjoiseen kasvualueeseen viittaa myös sen latinalainen nimi Rubus arcticus eli ”arktinen vatukka”, samoin englannin- ja saksankieliset nimitykset: arctic bramble eli ”arktinen karhunvatukka” ja arktische Himbeere eli ”arktinen vadelma”.

Mesimarja on yleiskielen sana, mutta se on myös kansanomainen nimitys laajalti Itä-Suomessa. Savossa ja Keski-Suomessa mesimarjan vanha nimitys on mesimansikka. Samaan mesi-kantaan perustuu myös sana mesikka, jonka levinneisyysalue ulottuu Pohjois-Karjalasta Pohjois-Savoon, Kainuuseen ja Oulun seuduille asti. Harvinaisempia nimityksiä näillä samoilla alueilla ovat mesikki, mesikko ja mesikkä. Myös sana mansikka tarkoittaa mesimarjaa lähinnä Keski-Pohjanmaan eteläosissa.

Vesimansikka ei ole vetinen

Sana mesi viittaa marjan hienoon aromiin. Mansikka-sanan alkuosa on Suomen sanojen alkuperä ‑teoksen mukaan samaa juurta kuin sanat mantu ja manner. Maahan viittaavat eräiden muidenkin kielten mansikan nimitykset: ruotsin jordgubbe eli ”maaukko” (puutarhamansikka) ja saksan Erdbeere eli ”maamarja”. Mesimansikka on toisin sanoen medelle maistuva maassa kasvava marja.

Oulun seuduilla mesimarjasta käytetään nimitystä mesku, Pohjois-Savossa ja osassa Keski-Suomea puolestaan messi, messikka, messu, messukka ja meski. Kaikki perustuvat mesi-sanaan. Nämä eivät kuitenkaan ole aivan tavanomaisia mesimarjan nimityksiä, vaan niitä käytetään esimerkiksi lapsille puhuttaessa. Ne ovat oikeastaan jonkinlaisia hellittelynimityksiä. Esiintymäaluehan on sama kuin mesimansikka- ja mesikka-sanojen.

Ähtärin ja Karstulan tienoilta luoteeseen Evijärvelle ja Kälviälle ulottuvalla alueella mesimarjan nimityksenä on vesimansikka tai vesimarja. Mitään erityisen vetistä lajiketta näillä seuduin tuskin kuitenkaan kasvaa. Sen sijaan kasvupaikka on usein kostea, ja tähän vesi-alkuinen nimitys varmaankin viittaa. Mahdotonta ei kuitenkaan liene, että lähtökohtana ovat mesimarja- ja mesimansikka-sanat. Voisi ajatella, että yhteys mesi-sanaan olisi ruvennut hämärtymään, ja äänteellisesti läheinen vesi olisi jonkinlainen kasvupaikkaan viittaava selvennys. Murresanoille on ylimalkaan tyypillistä, että ne säilyvät parhaiten levinneisyysalueensa sydänosissa ja että sanan muuntuminen ja katoaminen alkaa alueen laiteilta.

Vesimansikka-sanan alueen itäpuolella Keski-Suomessa mesimarjan nimitys on karvamansikka, vähän leikkisästi myös karvahurri ja karvaressu. Karva-sana sisältyy toisenkin marjan, karviaisen, nimitykseen. Kasvitieteessä karvamansikka on erään mansikkalajin nimitys.

Nimitys toisen kasvin mukaan

Etelä-Pohjanmaalla mesimarja on luhdikka. Tämäkin nimitys perustuu kasvupaikkaan. Luhta tarkoittaa luonnonheinää kasvavaa tai vesiperäistä alavaa niittyä, rantaniittyä. Samaan tapaan kasvupaikan mukaan mesimarja on nimetty ruotsin kielessä: åkerbär eli ”peltomarja”. Luhdikka- samoin kuin mesikka-sanassa on sama kka-loppu kuin monissa muissakin marjan nimityksissä, esimerkiksi sanoissa mansikka, puolukka, vaapukka, mustikka, juolukka, lillukka, herukka, kirsikka.

Mesimarja muistuttaa ulkonäöltään suomuurainta eli lakkaa eli hillaa eli valokkia. Tästä yhtäläisyydestä johtuu, että sen nimitys on maamuurain Varsinais-Suomessa, Satakunnassa ja osassa Hämettä sekä paikoin idempäkin, vanhastaan aina Laatokan rannoilla asti. Harvinaisempia kasvupaikkaan viittaavia mesimarjan nimityksiä ovat aho-, luhta-, mäki- ja metsämuurain. Myös viron kielessä nimitys on annettu suomuuraimen pohjalta: se on mesimurakas eli ”mesimuurain”. Sivumennen todettakoon, että mesimarja on kyllä risteytynytkin tai risteytetty hillan, lillukan ja vadelman (mesivadelma) kanssa, mutta tämä on tietysti eri asia.

Hämeen eteläosissa, Lopelta Sääksmäen tienoille, mesimarjan nimityksenä on maamaarain, suppealla alueella Kaakkois-Hämeen eteläosissa ja osassa Kymenlaaksoa maarain. Yleensä maarain tarkoittaa hämäläismurteissa vadelmaa, ja sen on selitetty olevan sekamuodoste sanoista maamuurain + vaarain (vadelma).

On olemassa toinenkin sana, joka tarkoittaa sekä vadelmaa että mesimarjaa, nimittäin vatukka. Se tunnetaan mesimarjan nimityksenä Pohjois-Pohjanmaalla ja paikoin Peräpohjolassa.

Yleiskielessä yksi nimitys

Ylä-Satakunnassa mesimarjalla on erikoinen nimitys: kirpilä. Oikopäätä tulee mieleen, että se juontuisi kirpeä-sanasta, mutta mesimarjahan ei ole kirpeän makuinen. Samaan sanaperheeseen kuuluu kuitenkin myös sellaisia sanoja kuin satakuntalainen kuplaa, pisaraa tarkoittava kirpilä ja lounaissuomalainen kuplimista, poreilemista tarkoittava verbi kirpilöidä. Kypsä mesimarjahan on kuin kuplista muodostunut.

Mesimarjaa tarkoittavat sanat ovat havainnollinen esimerkki siitä, miten erilaisia nimityksiä jollakin käsitteellä voi suomen kielessä olla. Murteissa on kolmattakymmentä erilaisiin näkökulmiin perustuvaa ja vanhastaan eri alueilla esiintynyttä nimitystä. Ne ovat myös osaksi eri-ikäisiä, joten samalla paikkakunnalla saattaa olla käytössä useampikin kuin yksi nimitys. Lisäksi eräät nimitykset tarkoittavat murteittain muitakin kasveja.

Yleiskielessä tällainen moninaisuus ei ole tarkoituksenmukaista. Siksi on valittu vain yksi nimitys, ja se on mesimarja. Mikään ei tietysti estäisi pelastamasta jotakin muista nimityksistä, kaunista murresanaa, vaikkapa liköörin nimeksi.

 

Murretiedot on koottu Suomen murteiden sanakirjan arkistosta.
Maija Länsimäki

Tässä lehdessä: 2/1996