Meidän lapset ja naapurin kakarat
Artikkeli 4/2018

Kirsti Aapala

Meidän lapset ja naapurin kakarat

Tenava, ipana, kersa, kläppi, nassikka – niin suomen murteissa kuin yleiskielessäkin on lukematon määrä synonyymin luonteisia nimityksiä lapselle. Varsinkaan murteissa nimitykset eivät aina ole olleet merkitykseltään myönteisiä.

Kielessä on koko joukko keskeisiä käsitteitä, joilla on taipumus vetää puoleensa tavallista enemmän erilaisia ja uusia ilmauksia. Näihin käsitteisiin tai käsitekenttiin, joihin liittyy usein vahva tunnelataus, kuuluu myös ’lapsi’. Muita ovat esimerkiksi ’tyhmä’, ’humalassa olo’ ja ’harmittaminen’. Niitä voidaan nimittää myös semanttisiksi attraktiokeskuksiksi.

Suomen kielen lapsi on neutraali sana. Sitä lienee pidetty liiankin neutraalina, sillä se ei ole riittänyt kaikissa kielenkäyttötilanteissa vastaamaan sitä, mitä käsitteellä ’lapsi’ on haluttu ilmaista. Niinpä sille on kertynyt runsaasti synonyymin luonteisia vastineita hellittelevistä ja ehkä vain perhepiirissä käytettävistä hyvinkin negatiivisilta kuulostaviin. Tässä artikkelissa paneudutaan alle kouluikäisten lasten nimityksiin, joista mukaan ovat mahtuneet vain käytetyimmät. Aineisto on poimittu yleiskielestä ja murteista.

Lapsi, pikkuinen piltti

Sana lapsi kuulunee vanhoihin omaperäisiin sanoihin eli perintösanoihin; sille on siis esitetty vastineita suomen etäsukukielistä. Nämä vastineet tosin tarkoittavat lapsen kehtoa tai kantokoria, mistä syystä yhteistä alkuperää on myös epäilty. Kuitenkin esimerkiksi Ante Aikio on pitänyt lapsi-sanan ja etäsukukielten sanojen yhteyttä varmana.

Lapsi-sanasta käytetään myös deminutiivisia, hellitteleviä johdoksia lapsonen ja lapsukainen. Onpa Nykysuomen sanakirjaan poimittu runokielestä myös lapsut, ja Suomen murteiden sanakirjaan ovat päätyneet Kymistä lapsukka ja Etelä-Pohjanmaalta lapsunen.

Murteissa on lisäksi joitakin tietoja siitä, että lapsella onkin tarkoitettu tyttöä, ja lähinnä silloin, kun on puhuttu pojan vastakohdasta. Nummella läntisellä Uudellamaalla on sanottu: ”Kun synnyi poika niin se oli poika mut tyttö oli laps.

Vastaavasti sanaa ihminen on käytetty tarkoittamassa naista tai vaimoa. Jämsäläinen kertoja muistelee: ”Kum min olil lapsekkaana (= lapsena) niin siinä (mökissä) ol semmonen Santer-niminen mies ja Eliina-nimine ihmine.” Matti Vilppula on todennut, että sanaa nainen on tietyissä murteissa pidetty halventavana, joten sen sijaan on käytetty kiertoilmausta ihminen. Samaan tapaan on Veikko Ruoppila päätellyt lapsesta: poika on ollut niin toivottu, että kun onkin tullut tyttö, on kaihdettu sanomasta itse sanaakin. Sen sijaan on puhuttu ”vain” lapsesta.

Neutraalina, joskin hieman kirjallisena, voi pitää nimitystä pienokainen. Se on johdettu adjektiivista pieni, jota käytetään myös lapsen hellittelynimenä. Muita samaan sanueeseen kuuluvia ovat pikkainen, pikkarainen ja pikkuinen.

Piltti tulee nykyisin vastaan enää joko kaupan hyllyltä tai joululauluista. Piltti-lastenruokaa on valmistettu vuodesta 1952 lähtien, ja se on tullut monelle sukupolvelle niin tutuksi, että sitä sisältänyttä lasipurkkia kutsutaan tyhjänäkin pilttipurkiksi. Itse sanaa piltti on käyttänyt jo Mikael Agricola 1500-luvulla. Vanhassa kirjasuomessa näkyy myös vielä sanan alkuperäisempi merkitys: sillä on tarkoitettu nimenomaan poikalasta, jopa miestä.

Piltti on lainattu skandinaaviselta taholta, ja nykyruotsissa sen jatkaja on pilt ’pieni poika’. Suomen murteisiin sana ei laajemmin ole levinnyt. Eräs 1930-luvulla murretietoja Suomen murteiden sana-arkistoon lähettänyt toteaakin piltin olevan ”vanhan virsikirjan kielenkäyttöä”.

Ipanoita ja nappuloita

Monet lapsien nimityksistä ovat sävyltään myönteisiä, tai ainakin nykykielenkäyttäjän mielestä näin on. Ipana on ollut käytössä miltei kautta maan. Murteiden ipanoissa ei tule kuitenkaan esiin niinkään hellittely vaan pikemmin vähättely kuten Hämeenkyrön esimerkissä: ”Mitä semmonen ipana viä tekee!” Ipanalla voitiin viitata myös muuhunkin pienikokoiseen kuin ihmislapseen, esimerkiksi pieniin perunoihin tai eläinten poikasiin.

Ipana on luultavasti deskriptiivinen sana. Murteissa on useita muitakin samantapaisia nimityksiä: ipale, ipara, ipare, ipero, iprake.

Pientä lasta voidaan kutsua myös pipanaksi tai pirpanaksi. Pipana voi olla myös lampaan tai jäniksen papana, pieni marja, omena tai peruna. Pirpana on selvästi myönteinen nimitys, mikä johtunee siitä, että sanan alkuosa on sama kuin pirteässä.

Samansisältöinen kuin ipana on napero: sitä on murteissa käytetty sekä pienestä pojasta tai yleensä pienikokoisesta ihmisestä että pienestä perunasta. Nykypuheessa naperon sukupuolella ei liene väliä, mutta murteissa nimitys on viitannut nimenomaan poikaan.

Vastaavia na-alkuisia nimityksiä on muitakin: nallikka, nappula, naskali, nassikka. Näillä kaikilla viitataan pieneen poikaan. Nallikka, samoin kuin sitä harvinaisempi pikkulapsen nimitys nalliainen, on johdettu sanasta nalli, joka tarkoittaa paikoin murteissa paitsi keskenkasvuista poikaa myös naaraskissaa tai ‑koiraa tai sitten karhua.

Pojat käsi kädessä, 1970-luku. Kuva: Eeva Rista. Helsingin kaupunginmuseo

Pojat käsi kädessä, 1970-luku. Kuva: Eeva Rista. Helsingin kaupunginmuseo

Pientä tappia, vipua tai arkikielessä erilaisia painikkeita tarkoittava nappula mainitaan jo 1700-luvun sanakirjoissa. Sittemmin nappula on tullut myös tavalliseksi pikkupojan nimitykseksi; urheilukielessä se on erikoistunut tarkoittamaan alle 11-vuotiaita junioreja. Sanalle on esitetty eri lähtökohtia, joista vahvimman kannatuksen on saanut lainaus germaaniselta taholta. Lainanantajatahoa edustaisi ruotsin murteissa sana knavul ’viikatteenvarren kädensija’.

Sanan naskali merkitys on laajentunut samaan tapaan kuin nappulan. Ensin naskali on ollut suutarin käyttämän teräväpiikkisen työvälineen nimitys, ja sitten myös pikkupoikaa on alettu nimittää samalla tapaa. Kyseessä on metafora, vertaukseen perustuva kielikuva.

Naskali on luultavasti lainaa ruotsista. Sen sijaan pikkupojan nimitystä nassikka on pidetty deskriptiivisenä eli kuvailevana sanana, jonka merkitykseen ovat saattaneet vaikuttaa muut edellä mainitut samankaltaiset sanat.

Pallero, mukula vai kakara?

Kuten edellä naperon ja pipanan yhteydessä on jo käynyt ilmi, moni lapsen nimityksistä on sellainen, jota käytetään myös erilaisista pienistä, usein pyöreähköistä esineistä, kasvien pulleaksi paisuneesta maanalaisesta osasta tms. Sanasta pallo johdettu pallero kuuluu näihin. Sen pariksi voi tavallaan ajatella tylleröä, ja ne esiintyvätkin toisinaan yhdessä: pojan pallero, tytön tyllerö. Molemmat ovat hellitteleviä nimityksiä. Limingasta olevan tiedon mukaan tylleröä käytetään, ”kun lasta lempeästi puhutellaan”.

Pikkutyttö kukkia poimimassa hämeenkyläläiseltä pellolta,1950–1959. Kuva: Pekka Kyytinen. Museovirasto

Pikkutyttö kukkia poimimassa hämeenkyläläiseltä pellolta,1950–1959. Kuva: Pekka Kyytinen. Museovirasto

Taapero on palleroa ja tylleröä uudempi, vasta 1900-luvulla käyttöön tullut nimitys, ja sen syntytapakin on toinen, vaikka mallina lienevät olleet muut saman johtimen avulla muodostetut lasten nimitykset. Taapero on johdettu verbistä taapertaa, ja sillä tarkoitetaan yleensä juuri kävelemään oppineita, hieman epävarmasti askeltavia lapsia.

Arkisempia, halventaviksikin sanottuja ovat mukula ja kakara. Mukuloita on esimerkiksi perunalla ja bataatilla, ja murteissa mukulaksi sanotaan myös erilaisia pahkuroita tai kasvannaisia. Lapsen nimityksenä mukula tunnetaan laajalti murteissa peräpohjalaismurteita lukuun ottamatta, ja se on sävyltään arkinen, mutta varsin neutraali. Esimerkiksi eräs nurmijärveläinen kertoi murteenkerääjälle, kuinka ”mee mukulana oltii häit kuakkimas.” Sanalla mukula on vastineita myös muissa itämerensuomalaisissa kielissä.

Muksu lienee muunnelma sanasta mukula. Murteissa siitä on eniten tietoja Satakunnasta, Pohjois-Hämeestä ja Etelä-Pohjanmaalta. Kirjakieleen sana on vakiintunut 1900-luvun alkupuolella. Myös muksulla on ollut vanhastaan muita merkityksiä: Kristfrid Gananderin sanakirjassa (1786) muksu tarkoittaa kalan mätipussia, ja joissakin murteissa kalan uimarakkoa on nimitetty muksuksi.

Mukula ja muksu eivät ole murteissa ainoita mu-alkuisia lasten nimityksiä. Niitä on kertynyt tähän aakkoskohtaan useita: mukulainen, mukura, mulikka, muskula. Vielä enemmän on mo-alkuisia: mokelo, moksi, moksu, mokula, mokura, moskula, moskuli, mossi, mossikka. Tässä ovat vain tavallisimmat.

Kakaraa pidetään yleensä varsin halventavana nimityksenä. Siitä kertovat vaikkapa Nykysuomen sanakirjan sana-artikkelin esimerkit ”pahanilkinen, hemmoteltu kakara”, ”pirtti kakaroita puolillaan” tai ”herraskakara”. Kielteisessä sävyssä heijastuu todennäköisesti kakaran vanhempi merkitys ’lantakokkare’. Se tunnetaan sekä vanhassa kirjakielessä että etenkin itämurteissa.

Vallattomat vekarat

Tenava kuuluu niihin nimityksiin, joihin liittyy ainakin nykyään myönteinen mielikuva. Nimitys tunnetaan muuten laajalti murteissa, mutta lounais- ja peräpohjalaismurteissa sitä ei vanhastaan ole juuri käytetty. Etenkin vanhempia murretietoja selatessa sanan myönteisyys karisee: tenavaksi on kutsuttu vallatonta, tottelematonta tai pahanteosta tavattua lasta. Juvalainen kerääjä on kiinnittänyt vuonna 1936 huomiota siihen, että nimitystä tuntuu käytettävän erityisesti silloin, kun halutaan painottaa lasten vastuksina oloa. Samaa kuvaa Ilmajoen esimerkki 25 vuotta aiemmin: ”Siinä ne tenavak kans ovat ain ihimistej jaloos!”

Tenavan alkuperä on epäselvä. Sillä ei ole vastineita edes lähimmissä sukukielissä, ja sanalle esitetty germaaninenkin lähtökohta on epävarma.

Aivan yhtä hämärä on vekaran alkuperä. Sanan on arveltu liittyvän jotenkin äänneasultaan ja merkitykseltään samantapaisiin sanoihin veitikka, vekkuli ja viikari, joita kaikkia on pidetty deskriptiivisinä sanoina. Vekaraksi on murteissa kutsuttu etenkin vallatonta lasta, ja sanan levikki näyttäisi painottuvan länsimurteisiin.

Sen sijaan vesselin alkuperä tunnetaan: se on lainaa venäjän iloista ja hilpeää tarkoittavasta sanasta. Sana on lainattu myös useisiin muihin itämerensuomalaisiin kieliin, joissa se yleensä on säilynyt adjektiivina. Sanaa on vanhastaan käytetty eniten Satakunnassa, Pohjois-Hämeessä ja Etelä-Pohjanmaalla, ja sillä on voitu viitata myös lasta vanhempaan henkilöön, leikinlaskijaan ja kujeilijaan.

Nykyisin vesseliksi kutsutaan yleensä pientä poikaa, ja tähän lienee vaikuttanut äänteellisesti läheinen lapsen nimitys vesa. Lasta merkitsevänä vesaa on käytetty lähinnä hämäläismurteissa.

Lainatut kläpit

Lasten nimityksissä on vesselin ja muutaman muun edellä mainitun ohella muitakin lainaperäisiä. Kersan on arveltu olevan lainaa germaaniselta taholta. Kersan levikin ydinaluetta ovat murteissa Etelä- ja Keski-Pohjanmaa sekä Keski-Suomi. Sana tunnettiin myös jo Vermlannin suomessa (1600-luvulla Savosta Vermlantiin muuttaneiden suomi). Sitä on käytetty myös aika neutraalina ilmauksena: Alajärven kertoja sanoo ”ihan kersana” menneensä naimisiin. Gananderin suomalais-ruotsalaisessa sanakirjassa (1786) kersa näyttää olleen vielä aviottoman lapsen nimitys.

Laajalti suomen länsimurteissa on ollut käytössä nimitys kläppi tai läppi. Samaan tapaan kuin kersa se näyttäisi toisaalta olleen aika neutraali kuten Kolarin esimerkistä huomaa: ”mie piin kläpih matkassa töissä” puhekumppanina. Toisaalta aviottomasta lapsesta on puhuttu huorankläppinä. Kläppi on lainaa ruotsin murteista, jossa kläpp on ollut niin ikään halventava lapsen nimitys.

Etenkin Pohjois-Karjalassa lasta on nimitetty puoskaksi. Kiihtelysvaaran murteen asiantuntijan ja siitä sittemmin sanakirjan laatineen R. E. Nirvin mukaan sanaan puoska ei ainakaan 1930-luvulla liittynyt mitään sivumerkitystä. Nirvi arveli, että sanan tunnepitoisuus on saattanut aiemmin olla suuri, mutta että se on huuhtoutunut vähiin, koska sanaa on käytetty paljon. Toisin sanoen siitä oli tullut neutraali lapsen nimitys. Samaan aikaan lapsi oli Nirvin mukaan saamassa ”juhlallisen tunnesävyn”.

Ante Aikion mukaan puoska on lainaa saamen kielistä. Sen lähtökohta on pohjoissaamessa buoska, joka tarkoittaa pierua, mutta jota on käytetty myös lapsen halventavana nimityksenä.

Suomen murteissa on Aikion mukaan myös toinenkin lasta tarkoittava saamelaislaina, nimittäin (poika)lasta, viikaria tarkoittava kenes. Sanasta on jonkin verran tietoja lähinnä Keski-Suomesta, ja sitä käytetään useimmiten monikossa (kenekset). Sanan lähtökohta tarkoittaa saamen kielissä maahista (vrt. pohjoissaamen ganeš). Osassa keski- ja pohjoispohjalaisia murteita on tunnettu tätä suuresti muistuttava kanes ’penska, kakara’.

Pentu ja patakettu

Peni on hyvin vanhoihin perintösanoihin kuuluva koiran nimitys. Koiran poikanen on siitä johdettu penikka tai pentu. Molempia käytetään myös lapsista puhuttaessa. Niitä pidetään yleensä halventavina, mutta esimerkiksi perheen kesken ne voivat olla hyvinkin hellitteleviä. Näistä lapseen viittaavan penikan levikki on melkoisen laaja, tosin Itä- ja Pohjois-Suomeen painottuva. Pentu on vielä selvemmin savolais- ja pohjoispohjalainen. Murteissa vielä näitä yleisempi penska kuuluu samaan sanueeseen. Ainakin Pohjois-Karjalassa siitä on sanottu kielteisen sävyn kuluneen pois, ja nimityksestä on tullut arkisen neutraali.

Harvinaisempia penistä johdettuja lapsen nimityksiä ovat pena, penakka ja penes, joita ei ole pidetty kovinkaan kielteisinä. Penasta on tietoja lähinnä Pohjois-Karjalasta, Pohjois-Savosta ja Keski-Pohjanmaalta, penakasta hiukan suppeammalta alueelta. Penes, tai tavallisemmin on käytetty monikkomuotoa penekset, on ollut tuttu paikoin keski-, pohjois- ja peräpohjalaismurteissa.

Muualta tulleita on hätkähdyttänyt pohjoissuomalainen tapa kutsua lapsia sikiöiksi. Se on ollut kuitenkin paikallisten puheissa usein neutraali ilmaus. Sikiö on johdos verbistä siitä.

Entä sitten nimitys patakettu? Murrearkiston tietojen mukaan sillä on viitattu varsin laajalti murteissa lapseen. Nimitystä sanotaan käytetyn etenkin silloin, kun lapsia on ollut paljon. Pata viitanneekin ruokapataan: ruokaa tarvitaan padallinen, kun syöjiä on paljon.

Joitakin tietoja on kuitenkin myös siitä, että pataketulla tarkoitettiin miehen kanssa vihkimättömänä elävää naista. Olisiko tämä pataketun vanhempi merkitys? Vastaavanlaisia nimityksiä sen ajan ”avovaimolla” on ollut useita. Tavallisin näistä on ollut leipäsusi, mutta mainintoja on myös leipähukasta, leipähiirestä, leipäkarhusta ja leipäketusta. Entisajan yhteiskunnassa miehen katsottiin olevan perheen elättäjä, ja elätettäviin laskettiin lasten ohella kuuluvan niin vihityn kuin vihkimättömänkin vaimon.

Kuten on toistuvasti voinut huomata, saman nimityksen voi puhujan, käyttöyhteyden tai ‑ympäristön, siis yleensä kontekstin mukaan tulkita milloin halventavaksi, milloin leikilliseksi tai hellitteleväksi, ja toisinaan myös neutraaliksi. Sekin vaikuttaa, onko puhe omista vai muiden lapsista.

Myös aika tekee tehtävänsä. R. E. Nirvin teksti vuodelta 1936 kuulostaa nykyään kolkolta: ”Kansan elämää seuratessa huomaa helposti, miten vastuksellisia ja kiusallisia lapset ja lapsijoukot ahtaissa ja vaikeissa olosuhteissa eläville ihmisille ovat.” Tästä johtuu hänen mukaansa se, että lasten nimitykset ovat niin affektipitoisia. Ilmausten affektiivisuus eli tunnepitoisuus ei kuitenkaan ole yleensä pysyvä ominaisuus, vaan se voi kulua vähitellen pois. Tästä on kielen kuin kielen sanavaroissa lukemattomia esimerkkejä.

Seuraavista artikkelissa mainituista sanoista on levikkikartat verkossa julkaistussa Suomen murteiden sanakirjassa: ipale, ipana, ipara, kakara, kanes, kenes, kersa, kläppi, lapsunen.

Kirjallisuutta:

Ante Aikio 2009: The Saami loanwords in Finnish and Karelian.

Ante Aikio 2015: The Finnic ’secondary e-tems’ and Proto-Uralic vocalism. Suomalais-Ugrilaisen Seuran Aikakauskirja 95: 25–66.

R. E. Nirvi 1936: Kansankielen synonyymeista ja synonyymisluonteisista sanoista. Virittäjä 40: 24 ­­– 45.

Veikko Ruoppila 1954: Kansa lastensa kasvattajana.

Matti Vilppula: Murteet ja mennyt maailma. Kielikello 2/1996.

Kirsti Aapala
Kirjoittaja on Suomen murteiden sanakirjan toimittaja ja etymologi. Hän työskentelee Kotimaisten kielten keskuksessa.