Matti Sadeniemen Kielikello
Artikkeli 4/1989

Esko Koivusalo

Matti Sadeniemen Kielikello

Kielenhuollon tiedotuslehden Kielikellon perusti vuonna 1968 professori Matti Sadeniemi. Hän ehti toimittaa seitsemän Kielikellon numeroa ennen siirtymistään eläkkeelle 1974. Viidentoista eläkevuoden jälkeen Matti Sadeniemen elämä päättyi 29. heinäkuuta 1989 Tyrvännössä. Hänen elämäntyönsä kunnioittamiseksi on koottu tämä Kielikellon numero. Se sisältää valikoiman Matti Sadeniemen artikkeleita ja kielipakinoita. Niissä kuuluu hänen äänensä, ne ovat hänen tyyliään. Niiden havainnot eivät ole menettäneet teräänsä, niiden sanoma on yhä ajankohtainen.

Ensimmäisen Kielikellon otsikoimaton esipuhe, joka on samalla lehden ohjelmanjulistus, mahtuu seitsemälle riville. Viimeinen virke kuuluu: ”Niitä varten, jotka haluavat säilyttää niitä (= Kielikellon vihkoja) mapissa, on takasivulle sijoitettu lävistysmerkit.” Aikomus oli julkaista tietoa, jota kannattaa säilyttää, ja tässä Sadeniemi onnistui mainiosti. Ohjelman hän tiivisti kolmeksi kohdaksi: lehti haluaa kiinnittää lukijoidensa huomiota kielenkäyttökysymyksiin, välittää tietoa Suomen Akatemian kielitoimiston suosituksista ja avata lukijoille näkymiä kielen maailmaan.

Lapidaari sanonta oli Matti Sadeniemen tyyli-ihanne. Kielikellon esipuhe on siitä puhuva esimerkki. Siinä voi aistia myös huumorin pilkahduksen: lävistysmerkit saavat lähes yhtä paljon tilaa kuin itse ohjelma. Mutta vain aistia. Sanonta on eleetöntä, omaa persoonaa korostamatonta, mallikasta asiaproosaa. Kielellisin erikoisuuksin Sadeniemi ei koskaan tekstiään kuormittanut. E. A. Saarimaa kysyi koulussa usein oppilailtaan, miten sanoisitte asian fennistisemmin. Sadeniemi tuntui miettivän, miten sanoisi asian lyhyemmin ja selkeämmin.

Kansan käsitys kielenhuollosta ei ole suinkaan aina ollut myönteinen. Matti Sadeniemi tuli kielitoimiston johtajaksi 1950 tilanteessa, jota edelsi laaja ja ajoittain kiivas oikeakielisyyttä koskenut polemiikki lehdistössä. Sen oli sytyttänyt arvostelu, jonka Lauri Kettunen suuntasi E. A. Saarimaan Kielenoppaaseen. Kettunen sai puolestaan kuulla kunniansa, vaikka Saarimaa itse suhtautuikin kohuun viileän asiallisesti. Kansa pääsi kuitenkin näkemään, että professorit olivat oikeakielisyysasioista eri mieltä. Niin pitkälle jouduttiin, että Helsingin Sanomat otti kiistaan kantaa pääkirjoituksessaan 16.8.1949. Siinä puhutaan kriisistä ja kulttuurivaarasta, joka on syntynyt, kun ”kielitieteemme huiput väittävät, ettei vastustaja osaa äidinkieltään virheettömästi”. Lehti katsoi tämän vaikuttavan ”demoralisoivasti niihin, jotka ovat saaneet vähemmän oppia”. Kulttuurivaarana lehti piti sitä, että koulunkäynyt sivistynytkin ajautuu paniikkiin, kun ”ei pysty kirjoittamaan virheetöntä kirjakieltä”. Kirjoituksen loppuponsi on kuin tehtävänjulistus Matti Sadeniemelle: ”On kansallinen ja valtakunnallinen asia, että nykyisestä kiistasta päästään selville vesille.”

Matti Sadeniemi luotsasi neljännesvuosisadan pituisena (1950–74) työkautenaan kielitoimiston ja myöhemmin Nykysuomen laitoksen johtajana kirjakielen selville vesille karikosta, johon se professorien kiistelyssä oli ajautunut. Se oli suurenmoinen kulttuuriteko ja ehyt elämäntyö. Suomen Kulttuurirahasto mainitsi juuri ”elämäntyön eheyden” yhtenä perusteena antaessaan Sadeniemelle vuonna 1975 tunnustuspalkintonsa.

Matti Sadeniemen johdolla valmistui Nykysuomen sanakirja, joka näihin asti on ollut ainoa täydellisyyttä tavoitteleva esitys suomen kirjakielen sanavaroista. Teossarjan ensimmäinen osa ilmestyi 1951 ja seuraavat viisi osaa vuoteen 1961 mennessä. Toimitustyön kuluessa jouduttiin määrittämään kanta moniin vaikeisiin kielenkäytön kysymyksiin, ja ratkaisu jäi useimmiten päätoimittajalle, joka sitten hankki näkemyksilleen vahvistuksen kielilautakunnassa. Nykysuomen sanakirjan yhtenäistävä vaikutus on ollut suuri paitsi yleiskielessä myös monilla erikoisaloilla. Vaikka teos sellaisenaan on nykykielen sanakirjana jo osaksi vanhentunut, se on jäävä kulttuurimme historiaan 1900-luvun ensi puoliskon kielenkäytön mestarillisena leksikografisena kuvauksena. Myös uuden, nykyistä kirjakieltä esittelevän sanakirjan teossa se on ollut pohja ja perusta.

Laajimmat kielenkäyttöä koskettelevat artikkelinsa Sadeniemi julkaisi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Tietolipas-sarjassa 1960 (Kielenkäytön kysymyksiä). Näiden lisäksi hän on julkaissut kunnioitettavan määrän pienimuotoisia tutkielmia ja pakinoita kielenkäytön pulmista. Kaikkia niitä leimaa maltillisuus, asiantuntemus ja selkeys.

Sadeniemen usein toistama periaate kielenhuollossa oli: ”vakiintuneeseen älä kajoa”. Hän arvosti ja vaali sitä kypsyyttä, jonka kirjakielemme oli 1950-luvulle mennessä saavuttanut. Hän oli uudistajana varovainen ja kielenviljelyn huoltajana kaukana ”ankarasta puutarhurista”. Kielenhuolto on hänen jälkeensä voinut katsoa eteenpäin, uusiin tehtäviin. Perusta on ollut kestävä.
Esko Koivusalo