Suomen murteiden sanakirjan sana-artikkelissa hän on kymmenen merkitysryhmää, jotka kuvaavat tämän pronominin erilaisia käyttötapoja. Sanakirjasta hahmottuva monitahoinen kuva poikkeaa siten huomattavasti siitä, miten hän-pronominin käyttöä kuvataan vaikkapa suomen yleiskielen normeja esittelevissä oppaissa ja kouluopetuksessa.

Yleiskieleen vakiinnutettua hän- ja se-pronominien työnjakoa onkin suuresti yksinkertaistettu kansankielisestä, sillä yleiskieltä varten on usein pakko karsia ja tiivistää puhutun kielen kirjoa ja hienovaraisia nyansseja. Yleiskielessä hän viittaa ihmiseen ja se (yleensä) muuhun kuin ihmiseen. Tämä käytäntö on vakiintunut hyvin, ja normin rikkominen ärsyttää monia. Ärsytyskynnys ylittyy varsinkin silloin, kun eläimeen viitataan pronominilla hän.

Eläinviitteinen hän ei kuitenkaan ole uusi ilmiö: Suomen murteiden sanakirjasta selviää, että jo vanhastaan hän-pronominilla on voitu viitata niin hevoseen, sikaan kuin kissaan ja lisäksi vielä elottomiinkin olioihin, kuten vaikka haravaan tai lankakerään. Yleiskieleen tällainen käyttö ei ole kuulunut, mutta merkkejä muutoksesta on havaittavissa. Eläinviitteistä hän-pronominia tutkinut Katri Priiki erittelee kirjoituksessaan eläinten hänittelyn syitä, joista yksi näyttää olevan halu osoittaa arvostusta. Pronomini hän on näin saamassa yleiskielessäkin affektiivisen merkityslisän.

Floora ja fauna keskuudessamme

Ihmisten ja muun elollisen rinnakkaiselo näkyy kielessä monin tavoin, joista lemmikkieläimeen viittaavan pronominin valinta on yksi esimerkki. Kasvit ja eläimet – floora ja fauna roomalaisen mytologian jumalhahmojen mukaan – ilmentyvät kielessä varsinkin erityisalojen termeinä ja rikkaana sanastona, jota syntyy sekä tietoisesti suunnittelemalla että spontaanisti kansan suussa.

Tieteen kieli ja kansankieli yhdistyvät muun muassa huonekasvien nimissä, joissa elävät rinnan tieteelliseen nimeen perustuvat begonia ja kliivia sekä kansan suussa syntyneet aaroninparta, anopinkieli ja tuonenkielo. Kasvien nimet ovat tavallisia myös kansanomaisissa ja suunnitelluissa paikannimissä. Kanervamäkiä, Kulleroniittyjä ja Horsmavainioita murremuotoineen voi löytää eri puolilta Suomea. Paikannimien taustan ymmärtämistä kuitenkin mutkistaa se, että luonnonkasveilla voi virallisen nimensä rinnalla olla lukuisia kansanomaisia nimityksiä ja samaa nimitystä on voitu käyttää eri kasveista. Kasvien nimistä kirjoittavat artikkeleissaan Kirsti Aapala ja Tiina Manni-Lindqvist.

Myös eläintennimet ovat tarjonneet aineksia nimeämiseen. Esimerkiksi sukunimissä eläinaiheet ovat tavallisia ja eläinlajien kirjo on suuri; eläinaiheisia sukunimiä tarkastelee Petra Saarnisto. Nimissä esiintyvät niin koti- kuin villieläimet, kalat, linnut, jopa jokunen hyönteinen. Eläinaiheiset sukunimet ovat osin varsin vanhoja, mutta uudisnimissäkin aihepiiriä on hyödynnetty. Kaikille eivät riitä nimenaiheiksi enää tavallisimmat kotimaan eläimet, vaan sukunimissä on haluttu laajentaa näköalaa jo hiukan eksoottisempiinkin lajeihin.

Ilmastokriisistä ympäristötoivoon

Kasvi- ja eläinaiheinen sanasto synnyttää pääosin myönteisiä mielleyhtymiä, mutta myös luonnon pahoinvointi ja siitä tunnettu huoli ilmenevät kielessä. Viime vuosien uudissanat, kuten luontokato, ilmastopakolainen ja hellevaroitus, heijastavat maapallon tilasta ja tulevaisuudesta käytävää keskustelua.

Sanoissa on voimaa ja käytettävällä sanastolla on väliä, pohtii kirjoituksessaan Henna Leskelä. Viime aikoina onkin alettu kyseenalaistaa joitakin totuttuja termejä kuten ilmastonmuutos: on kysytty, onko se sävyltään liian neutraali, kun oikeastaan kyse on jo ilmastohätätilasta.

Toisaalta myös pelkkä synkkien tulevaisuudennäkymien maalaaminen voi olla lamaannuttavaa, tarvitaan myös ympäristötoivoa. Myönteinen sana heijastaa asennetta, jonka kannattamana toivottavasti löydetään keinot turvata ihmisen ja muun luonnon tulevaisuus ja rinnakkainelo muutenkin kuin kielenkäytössä.