Selittämättömiä nimiä riittää toki pitkälle ohi Kivalon tai Ranuan aina Etelä-Suomeen asti, mutta vasta pohjoisimmassa Lapissa matkaaja törmää uppo-outoihin mukaelmiin tai yksikielisiin saamelaisnimiin.

Enontekiö

Enontekiötä tuskin haksahtaa pitämään sukulaisten hankintapaikkana, sillä pienelläkin karttavilkaisulla tavoittaa Muonionjoen valtahaarat Könkämä- ja Lätäsenon ja arvaa siis, että eno on suurehko joki. Mutta mistä tekiö tai tekiäinen, jota vielä kuulee tai näkee vanhimpien kielessä? Nähtävästi nämä ovat suomalaisten ikiomaa sanaleikkiä, kun ei ole osattu tai haluttu suoraan kääntää alkuperäistä saamenkielistä nimeä Eanodat (paikallinen muoto tavallisesti Enodat, jossa alkutavu ääntyy pitkänä). Kumpikin nimimuoto ilmaisee asian hyvin samansuuntaisesti, sillä Eanodat olisi suomeksi ’Enonne’ – eli paikka jossa syntyy suuria jokia. Yksi näistä suurista enoista on pohjoiseen virtaava Teno eli Deatnu, jonka suupuolen Tenovuonosta löytyy Enontekiölle lähes kaima, sillä läntisin vuononpohjan pitkistä haaroista on nimeltään Deanodat (Vestertana). Enontekiönkin nimi kirjoitettiin muinoin myös T-alkuiseksi, esimerkiksi vuonna 1610 Tenåtake. Silti on epäselvää, miten nimi Teno liittyy saamelais-suomalaiseen sanueeseen eno ’suuri joki’ ja enä ’paljon’.

Enontekiö on tyypiltään vanha aluenimi, joten on ymmärrettävää, ettei sitä ole mielellään käytetty kirkonkylän nimenä. Enontekiön käräjäkuntaan luettiin peräti kolme siitaa eli lapinkylää, joista ainakin Rounala ja Suonttajärvi ulottuivat Könkämäenon ja Muonionjoen eteläpuolelle, kun taas itäisin Peltojärvi oli kuulunut muinoin Kemin Lappiin. Nykyinen kirkonkylä tunnetaan nimellä Hetta, joka on alun perin laina suomalaisesta sukunimestä. Perinteisen tulkinnan mukaan suvun kantavaari Heikki Hetta, joka sai v. 1697 luvan asettua Ounasjärven rannalle, oli saanut nimensä isänpuoleisesta sukupaikasta Ylitornion Hietaniemestä. Hänen uusi asumansa Ounasjärven rantamalla sai siis isännän nimen Hetta (saameksi Heahttá), ja myöhemmin siitä tuli kirkonkylä. Suku puolestaan laajeni Koutokeinon suuntaan ja saamelaistui; suvunkin nimi sai saamelaisen muodon Heahttá, josta Norjassa käytetään edelleen vanhaa kirjoitusasua Hætta.

Kittilä

Entä Kittilä? Nimeen kytkeytyy perimätietoa, joka liittää sen mielellään Kittien sukuun. Mutta vaikka seudulla on liikkunut melko paljon Kittejä mm. pororaitioina eli palkattuina poronhoitajina, nimen selitys ei taida olla näin yksinkertainen. (Kitin suku itse on saanut nimensä naisennimestä Kirsti, kenties useammankin kerran, ja tämän mukaisesti Kittejä voi olla useita eri sukuja.) Vanhasta lapinkylästä ensin kappeliseurakunnaksi ja sitten pitäjäksi muuttunut Kittilä on pohjoissaameksi Gihttel ja inarinsaameksi Kittâl. Pohjoissaamen muotoon on voinut vaikuttaa suomalaisten Kittilä, mutta inarinsaamen Kittâl eroaa vain yhden johtimen verran vanhasta kauppatermistä kittâlâs, joka tarkoittaa kiihtelystä (40 oravannahkaa). Olisiko Kittilä siis Kiihtelysvaaran puolikaima?

Sodankylä

Itään päin jatkettaessa saavutaan Sodankylään. Paikan nimeä selitettäessä vedetään herkästi esiin vainolaistarinat ja vielä historiallisten rappasotien (1500-luvun rajakahakoiden) muistotkin. Nykykielellä paikka tunnetaan pohjoissaameksi nimellä Soađegilli, mutta tämä saattaa olla käännöslaina suomalaisesta nimestä. Se taas ei ole välttämättä alkuperäinen, koskapa vanhoissa lähteissä esiintyy myös muotoja Såvannby (1563) tai Sovankylä (1566-67) tai jopa Savan kields (1700-luvun alku).

Inarilaisnimi Suávvâžil sisältänee vanhan, nykyisin pohjoissaamelaistuneen sukunimen Čoavvá, jonka tapaa useimmiten ”suomalaistuneessa” muodossa Sauva ja siitä edelleen norjaksi vääntyneessä asussa Saua. Kansanomaisesti sukua on kutsuttu suomen kielellä Sovaksi, joka on päässyt asiakirjoihin jo 1580-luvulla. Niinpä Sodankylä olisi ollut Sovien kyläkunta. Nimi tarkoitti alun perin vain Sodankylän lapinkylää, joka yhdessä toisen siidan Sompion kanssa muodosti Sodankylän kunnan.

Savukoski

Vielä itäisempi Savukosken kunta kattaa puolestaan entisen Keminkylän siidan alueen. Nimi on niin kuvaava, että se on viime vuosikymmeninä käännetty pohjoissaameksikin asuun Suovvaguoika. Mutta ei ole suinkaan varmaa, että suomenkielinen muoto Savukoski olisi aikanaan syntynyt samalla tavalla kääntämällä. Voihan kyseessä olla alkuperäisen saamenkielisen nimen väännös samaan tapaan kuin Sodankylän kohdalla – mutta mistä, sitä ei osata sanoa. Savoguoika eli ”Suvantokoski” ei vaikuta kovin loogiselta arvaukselta!

Inari

Inarissa (Anár, inariksi Aanaar) ollaan Ison Inarin partailla. Järvi lieneekin nimen ensimmäisiä kantajia, mutta lisäksi laaja Inarin lapinkylä ulottui lännessä Tenon latvahaaraan Inarijokeen asti, samoin kuin nykyinen kunta. Nimelle ei ole pitkään aikaan osattu löytää selitystä, mutta Pekka Sammallahden arvelun mukaan se liittyisi käyttämistä ja pitämistä tarkoittavaan atnit-verbiin (inariksi anneeđ) ja olisi siis muodostettu samaan tapaan kuin suomen sana pitäjä. Samaa tai hyvin samantapaista nimeä on käytetty Lapissa laajalti myös miehennimenä. Se on kirjoitettu mm. muotoon Ennar ja korvattu loppujen lopuksi skandinaavisperäisellä Einarilla. Arvellun sisältönsä puolesta tällainen ”käyttäri” sopii varsin hyvin henkilönnimeksi.

Inari on niin iso kunta, että sillä on Juutuanvuonon pohjukassa sijaitsevan samannimisen kirkonkylänsä lisäksi vielä erillinen kuntakeskus Ivalo (Avvil, inariksi Avveel) Ivalojoen alajuoksulla. Tätäkin nimeä on tulkittu epäonnistuneella selitystarinalla: inarilainen soutaja vastasi kyydittävälleen, joka tiedusteli paikan nimeä: ij vala ’ei vielä’, koska ei ymmärtänyt suomea ja kuvitteli matkustajan utelevan, joko ollaan joen suulla. ”Selitys” sopii vain suomalaisen muttei inarilaisen muodon lähtökohdaksi. Nimen todellinen pohja lienee kantasanassa, josta ovat syntyneet myös Imandran nimi Avvir ja suomen sana vuo, kuten Pekka Sammallahti on esittänyt. Nimi onkin tarkoittanut ensin Ivalojokea ja vasta myöhemmin kylää, erotukseksi vanhemmasta Kyrön kylästä, joka taas on jäänyt Törmäsen-Huuhkajan kyläryhmän alle.

Utsjoki

Tullaanko vielä pimeämpään Pohjolaan, kun ennätetään Utsjoelle? Siltä voi näyttää! Tenoon etelästä laskeva Utsjoki on inariksi pelkkä Uccjuuvâš eli ”pikkujoki”, mutta yllätys yllätys, Utsjoen omalla kielellä pohjoissaameksi se ei olekaan ”Uhcajogaš” vaan Ohcejohka, joka pysyy selittämättömänä. Moinen epätietoisuus nimen alkuperästä ei ole tavatonta, sillä jokseenkin kaikki Utsjoen alueen suuret joet – itse Tenoa ehkä lukuun ottamatta – kantavat samalla tavoin selittämättömiä nimiä tai nimenosia.

Mahdollista on silti, että Utsjoki (jolla on vähäinen suomalainen kaima Ylä-Kemijoella) olisi säilyttänyt alkuperäisen nimensä juuri inarinsaamessa, kuten vanhimmat kirjaukset antavat ymmärtää (esim. Utziuckei v. 1517). Utsjoen omassa kielessä olisi sen mukaan tullut vallitsevaksi jokin sekamuoto tai väärintulkinta siinä vaiheessa, kun seudulle on muuttanut runsaasti läntisiä laumaporonhoitajia tai heidän edeltäjiään. Alueen paikannimistä löytyy muutoinkin viitteitä vanhempaan, hieman toisenlaiseen saamen muotoon (esim. Ánnevárri, Orešjohka). Mutta osa selitystä vaille jäävistä nimistä voi palautua vielä vanhempaan kielenvaihdokseen, jossa alle jäänyt kieli ei ole ollut saamea eikä ehkä mitään nykyisin tunnettua kieltä.

Utsjoen seurakunta ja myöhemmin kunta ovat nekin muodostuneet alun perin kahdesta siidasta, Utsjoesta ja Tenokylästä. Ne olivat Ruotsin valtakunnassa 1500-luvulta lähtien Tornion Lapin äärimmäisenä Utsjoen käräjäkuntana ja sittemmin Koutokeinon seurakunnan kappelialueena. Kun Strömstadin rajasopimus vuodelta 1751 halkaisi nämä siidat Tenoa pitkin kahtia, Utsjoki jäi erilleen Tornion Lapista ja Härnösandin hiippakunnasta. Silloin se liitettiin erillisenä seurakuntana Turun hiippakuntaan, joka hallinnoi Kemin Lappia ja siten myös Inaria. Ylätenon pieni Tenokylä hävisi kartalta, mutta Utsjoki sai sentään pitää nimensä. Koko laaja Inarikin oli hyvän aikaa sen kappeliseurakuntana.

Selittämisen vaikeus

Pitkä taival Lapin laajojen pitäjien halki nostaa siis esiin vähintään yhtä paljon uusia kysymyksiä kuin antaa vastauksia. Kunnat ja seurakunnat jatkavat vanhojen luonnonnimien ja lapinkylien nimiperintöä, johon on aikojen kuluessa tarttunut kirjurien omaperäisiä tulkintoja, kuten ”Aviovaara” ja ”Lapinjärvi / Lappträsk”, joilla on tarkoitettu Ávjovárria ja Lahpojávria. Silti jää vielä yllin kyllin sijaa uusille tulkintayrityksille. Siinä sivussa saattaa huomata, miksi kaikkia nimiä ei voi kääntää ja miksi on niin vaikeata selvittää vanhoja saamelaisperäisiä paikannimiä seuduilla, jotka ovat sittemmin jääneet saamen kielen ulottumattomiin. Eihän selittäminen onnistu aina edes elävän kielen piirissä.


Samuli Aikio on saamen kielten (etenkin pohjoissaamen) tutkija.