Lähteä-verbin murteellisista taivutusmuodoista saa Suomen murteiden sana-arkiston aineiston pohjalta tehtyä monta kaunista levikkikarttaa. Merkillisimpiä lähteä-verbin muotoja ovat eittämättä läkkä ja siihen liittyvät monet muut muodot, kuten läkki, läkkäme, läkkää ja läkkään. Kyse on läk-vartaloisesta käskymuodosta eli imperatiivista, jonka levikki ulottuu Pohjois-Karjalan maakunnasta Karjalankannaksen kautta Kymenlaaksoon (ks. kartta).

Muodolla läkkä voidaan käskeä sekä yhtä että useampaa henkilöä. Miikkulaisen kylässä Inkerissä on lapselle leperrelty Läkkä (= lähde) pois tätin kans. Harlussa on harmiteltu Ei meitä tiällä suvaita, ni läkkä (= lähdetään) vai pois. Kiihtelysvaarassa taas on kehotettu Läkkä (= lähtekää) mänemään!

Heikki Leskisen mukaan (1970: 63) läkkä-muoto ymmärretään tavallisimmin yksikön 2. persoonan imperatiiviksi, mutta usein siihen liittyy myös duaalinen eli kahteen viittaava lisävivahde ’lähde mukaan, lähde kanssani’. Harvinaisia eivät ole myöskään merkitykset ’lähtekäämme’, ’lähdetään’ ja ’lähtekää’.

Edellisten esimerkkien läkkä-muotojen merkityksen moninaisuus kiinnittää  huomiota. Leskisen mukaan vartalosta läk- ja imperatiivin tunnuksesta -kä koostuva läkkä onkin ensin tarkoittanut vain epämääräisesti useammalle kuin yhdelle henkilölle osoitettua käskyä (vrt. tulkaa). Myöhemmin käskyä alettiin tarkentaa liittämällä -kä-tunnuksen jälkeen persoonapääte (esim. läkkäme), ja tunnuksen merkitystehtävä alkoi hämärtyä. Lopulta tunnusta ei enää ollenkaan tajuttu lukua ilmaisevaksi tekijäksi, ja siksi myös reliktinä säilynyttä muotoa läkkä voitiin käyttää sekä yhtä että useampaa henkilöä käskettäessä. (Mts. 66.)

Kivettynyt muoto läkkä edustaa samaa tyyppiä kuin karjalan kielen -ka-, -kä-tunnuksinen duaali eli kaksikko  tuoka ~ tuoga ’tuodaanpa, tuo kanssani, tuokaamme me kaksi’; karjalassa on esiintynyt tällainen duaalimuoto persoonapäätteisen imperatiivin lisäksi (mts. 14–15). Karjalan kielen sanakirjasta on Tulemajärven esimerkki: Läkkä kezoidu kylbemäh ’lähdetään uimaan’.

Virossakin tunnetaan muoto läki ’lähtekäämme, mennään’, johon Leskisen mukaan liittyy myös suomen murteissa tavattava muoto läkki. Viipurin läänin Uudeltakirkolta on tieto: Nyt o asja nii, jot läkki (= lähtekää) pois!

Murteissa esiintyy myös ’lähtöä’ merkitsevä substantiivi läkki. Kivennavalla häävieraat olliit jo pois läkillää (= lähdössä) ko mie tulin. Substantiivi tunnetaan suppeammalla alueella kuin läk-vartaloiset imperatiivit, lähinnä Karjalankannaksella kymmenisessä pitäjässä.

Muut edellä mainitut muodot selittyvät seuraavanlaisesti: Läkkäme (= lähtekäämme) poikkee (Kivennnapa). Läkkeepä (= lähtekääpä) minur rinnallein (Juuka). Vaekka niät vanaha henki läkkään (= lähteköön) niim minä en siiher (spriin juontiin) ruppee (Nilsiä). Näitä läk-imperatiiviin liittyviä muotoja on murteissa muitakin. 

Lähti ja läksi

Lähteä-verbiin liittyy muitakin kiinnostavia muotoseikkoja. Verbillä on kaksi imperfektimuotoa, lähti ja läksi. Jälkimmäinen, kielihistoriallisesti vanhempi variantti tunnetaan laajalti itämurteissa mutta myös kaakkoishämäläisissä murteissa sekä lounaismurteissa (ks. kartta). Jonkin verran tätä muotoa käytetään yleiskielessäkin.

Vaihtelun lähti ~ läksi taustalla ovat kielen eri kehitysvaiheissa tapahtuneet äänteenmuutokset, joista voi lukea esimerkiksi Kielikellosta 4/2013 (Sari Maamies: Lähtemisen historiaa).

Imperfektimuoto lähti tunnetaan eri puolilla Suomea, läksi-imperfektin alueeltakin siitä voi olla runsaastikin tietoja. Klaus Laalon mukaan lähti on tuntematon ainoastaan Inkerin suomalaismurteissa (1988: 55–68).

Emäntä vois lähtäl lipettih

Myös lähteä-verbin perusmuoto voi poiketa yleiskielestä. Muoto lähtä tunnetaan kaakkoishämäläisissä murteissa Kymenlaaksossa, osassa savolaismurteita, Pohjois-Pohjanmaan murteessa ja osittain Keski-Pohjanmaan murteessa. Samoilla seuduilla ja lisäksi Karjalankannaksella tunnetaan myös passiivin preesensmuoto lähtään. Passiivin kielteinen preesensmuoto on Iissä lausutussa kehotuksessa: Eikö sitä lähtäk (= lähdetä) kaffejaki ryyppääv välillä.

Minä lähärin sanua

Erikoinen on lähinnä Etelä-Pohjanmaalla ja Kymenlaaksossa käytetty rakenne lähteä + 1. infinitiivi, jolla ilmaistaan, että jotain on vähällä tapahtua. Laihialta on tieto: Mä lährin seljälleni lentää, kum mä näin sen siinä rapakos makaavan niinkun rumis ainakin. Karjalankannaksella osittain, Kymenlaaksossa ja lähiseuduilla tunnetaan samassa merkityksessä myös rakenne lähteä + 3. infinitiivi.  Valkealassa on saatu nauraa pakahtuakseen: Minuu sit nauratti että läksin läkähtyh (= läkähtymään).

Lue lisää:

Laalo, Klaus 1988: Imperfektimuotojen ti ~ si-vaihtelu suomen kielessä. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.

Leskinen, Heikki 1970: Imperatiivin muodostus itämerensuomalaisissa kielissä I. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.