Kaikki suomalainen lakiteksti oli 1800-luvun loppupuolelle saakka käännöskieltä. Vieraan kielen vaikutus vaivasi lakitekstejämme ensimmäisestä lainsuomennoksesta, n. 1580 suomennetusta ”herra Martin” maanlainsuomennoksesta, aina 1800-luvulla ilmestyneisiin vuoden 1734 lain suomennoksiin saakka. Ruotzin Waldacunnan Laki ei kuitenkaan lauserakenteeltaan ole niin huono kuin Lönnrot sen leimaa. Vuoden 1734 lain suomentajilla oli mahdollisuus tukeutua paitsi maanlain ja kaupunginlain suomennoksiin myös suomenkielisen Raamatun Mooseksen kirjoihin ja Florinuksen kirkkolainkäännökseen. Ne tarjosivat kehittyneitä lauserakenteen malleja lakikielelle. Samoin suomentajat saattoivat tukeutua kirjoittamattomaan kieleen, suomalaiseen sananparsistoon, joka antaa ohjeita ja neuvoja elämää varten siinä kuin lakikirjakin. Tarkastelen seuraavassa lakikielen tavallisimpia lauserakenteita, ehtolauseita, sekä samojen rakenteiden esiintymistä sananlaskuissamme.
Lakitekstin yksittäiset virkkeet ovat sekä sisällöltään että muodoltaan melko yhtenäisen kaavan mukaisia. Virkkeet ovat pääasiassa kolmen tyyppisiä. 1) Ne ilmaisevat toteavasti jonkin yleisesti vallitsevan käytänteen:
Isä on tyttärens naittaja, ja äiti mahta sijhen neuwoo andaa. (RWL NK 1:2.)
2) Ne ilmaisevat normin eli määräyksen, joka yleensä on sanktio eli pakote:
Marckinat pitä joca wuosi pidettämän, sillä paicalla ja ajalla, cuin sijhen määrätty on. (RWL KK 7:1.)
3) Ne ilmoittavat normin ohessa ehdon, jonka rajoissa määräys on voimassa. Näissä tapauksissa säännöksen muotoilu vaihtelee:
Jos poica eli tytär cuole lapsitoina; käykön läxiäiset tacaisin. (RWL NK 16:3.)
Joca anda toiselle welaxi walmista rahaa, eli mitä se olla mahdais; tehkön sen cahden todistajan läsnä-olles, eli ottacon kirjan sen päälle. (RWL KK 9:1.)
Cuin perinnön eroituxesa rijta tule perillisten ja sen wälillä, joca toiseen naimiseen mennä tahto; Ja he ei taida sijtä sopia; nijn pangoon Leski tacauxen sen edestä, josta rijdellän, – – . (RWL NK 12:2.)
Viimeisessä ryhmässä esitetyt esimerkit ovat muodoltaan ehtokehyksiä. Niissä ehtoa ilmaiseva sivulause ja seuraamusta ilmaiseva päälause, ns. seuraamuslause, muodostavat konditionaalisen yhdyslauseen. Laissa tyypillisin rakenne on sellainen, jossa ehtoa ilmaiseva lause on yhdyslauseessa ennen määräyksen ilmaisevaa lausetta.
Verbialkuinen ehtolause
Varhaisimmissa lainsuomennoksissa esiintyy yleisesti verbialkuinen ehtolause. Tämä rakenne on suoraa lainausta ruotsalaisesta alkutekstistä, mm. vuoden 1734 lain ruotsalaisessa originaalissa verbillä alkava ehtolause eli kysymyksen muotoinen ehtolause on tavallisin ehtolausetyyppi. Nykyisessä suomalaisessa asiatyylissä tämä konstruktio on kuitenkin vieras, ja sitä karttoivat selvästi jo vuoden 1734 lain suomentajat. Muutama verbialkuinen ehtolause vuoden 1734 lain suomennokseenkin on jäänyt:
Kihla mies tietämätäns sen waimon, eli waimo sen miehen, joca ennen kihlattu on; olcon syytöin, – –. (RWL NK 3:6.)
Vaikka verbialkuisen ehtolauseen rakenne on lainattu ruotsista, kuuluu se myös sananparsistoomme ja on näin tuttu muistakin kuin kirjallisista yhteyksistä.
Vanha ehtokehyksen malli on konjunktioton alistus. Siinä yhdyslauseen osat ovat muodoltaan rinnasteisia päälauseita, eikä niiden välissä ole konjunktiota, mutta sisällöllisesti niiden välillä vallitsee syyn ja seurauksen suhde. Verbillä alkavasta ehtolauseesta voi puuttua persoona, jolloin kyseessä on yleistävä ehtokehys:
Lähtee herrojen kans marjaan, ei ole tuokkistkan kun takasin tulee. (Kuusi, 1967 s. 76.)
Yhdyslause tulkitaan ’jos (tai kun) lähtee – –, niin ei ole – –’. Niin sananparsien kuin lakikielenkin säännökset on tarkoitettu yleispäteviksi. Usein geneerisyys ilmaistaan verbin aikamuodolla (preesens).
Lönnrotin uudelleen suomentamissa vuoden 1734 lain maa- ja kauppakaaressa esiintyy kiinnostava verbialkuinen ehtolause, jossa konditionaalimuotoiseen verbiin on liitetty kysymysliite -ko, -kö. Ehtokehyksessä esilause ikään kuin esittää kysymyksen, johon sanktiolause vastaa:
Tahtoisiko yhdysmies panna toisen sijaansa, ja itse eron ottaa, ja muut siihen suostuvat, niin olkoon se hänelle luvallinen. (1857 KK 15:6.)
Tapahtuisiko surma siinä, rangaistakoon, kuin kuninkaan rauhan rikosta säätään. (1857 MK 16:8.)
Olisiko useamman vuoden vero maksamatta, elköön olko hänellä muuta etua, – –. (1857 MK 17:3.)
Kansanrunoissa esiintyy kaksijäseninen yhdyslause, jossa ensimmäisenä lauseena on -ko-loppuliitteinen ehdon ilmaiseva kysymyslause. Yhdyslauseen molemmissa osissa persoonamuotoinen verbi on yleensä konditionaalissa (Oisiko emo elossa, – – Sepä saattaisi sanoa. Kalevala). Samanlainen yhdyslause esiintyy myös sananlaskuissa:
Ottaisko omaki suuni, antaisin akallenikin. (VKS s. 66.)
Lönnrot on ilmeisestikin saanut mallin verbialkuisiin konditionaalin, ehtotavan, sisältäviin ehtolauseisiinsa kansanrunoudesta ja sananlaskuista. Hänellä ei kuitenkaan seuraamuslauseessa ole konditionaalia, koska seuraamuslauseen sisältämä sanktio on lakikielessä ehdoton – sen on oltava joko indikatiivissa, tositavassa, tai imperatiivissa, käskytavassa. Verbialkuinen ehtolause esiintyy Lönnrotilla varsinkin silloin, kun edellä on jouduttu runsaasti käyttämään jos-lausetta. Ehkä Lönnrot on halunnut tekstiinsä vaihtelua ja elävöittänyt virallista lakikieltä kansanrunoudesta tuntemallaan ilmaisutavalla.
Lönnrotin suomennoksen jälkeen verbialkuinen ehtolause hävisi suomalaisesta säädöstekstistä. Cannelin ei sitä enää hyväksynyt vuonna 1865 ilmestyneeseen vuoden 1734 lain suomennokseen vaan muutti sekä vanhemman suomennoksen että Lönnrotin verbialkuiset ehtolauseet jos-lauseiksi.
Jos-, kun- ja koska-lause
Jos-konjunktiolla alkava ehtokehys on kuulunut lakikielen ilmaisukeinoihin vanhimmasta maanlainsuomennoksesta saakka, ja vuoden 1734 lain suomennoksessa se on yleisin ehtokehys:
Jos maan-isändä tahto talons lampuodille uloswuorota; nijn sopicot wuorosta, – –. (RWL MK 16:1.)
Jos käsityömies tahto cauppamiehexi tulla; nijn sanocon ylös Pormestarin ja Raadin edes käsityöns, – –. (RWL KK 3:4.)
Samoin jos — niin-ehtokehys on sananparsiston tavallisimpia konditionaalisia yhdyslauseita:
Jos on lusikalla annettu, niin ei voi kauhalla vaatia. (SL s. 212.)
Jos kaikki söis kalloo, leipee, niin lihat ja voi jäisvät syömätä. (SL s. 103.)
Konditionaalinen yhdyslause on lähisukuinen aikaa ilmaisevalle temporaaliselle yhdyslauseelle. Konditionaalisessa yhdyslauseessa hallitseva lause kuvaa asiaintilan, jonka toteutumiselle alisteinen lause asettaa ehdon. Temporaaliseen yhdyslauseeseen tällaista ehdollistusta ei yleensä sisälly. Kuitenkin tapahtumien peräkkäisyys voidaan usein tulkita yleisen tietämyksen nojalla seuraamussuhteeksi, joka taas on perustana sille, että tapahtuma voidaan tulkita ehdoksi. Ehdollisuuden ja kausaalisuudeksi tulkittavan temporaalisuuden läheistä sukuIaisuutta osoittavat sananlaskut, joissa esilause voi olla joko kun-lause tai jos-lause:
Kun ei kala syö, niin matoset säästyy. (SL s. 104.)
Jos ei kala syö, niin syötitpä säästyy. (SL s. 104.)
Jos- ja kun-lauseet esiintyvät rinnakkain varsinkin sääennustuksissa:
Kun vettä tihkuu tammikuulla, tuikkii lunta toukokuulla. (Vilkuna, 1976 s. 14.)
Jos tammikuulla on latvakaasua, niin on heinäkuulla hallaa. (Vilkuna, 1976 s. 14.)
Kun on helppo Henrikki, niin paukkuu Paavalina. (Vilkuna, 1976 s. 33.)
Jos Henrikki helpottaa, niin Paavali paukuttaa. (Vilkuna, 1976 s. 33.)
Näissä tapauksissa seuraamussuhdetta ei voi päätellä yleisen tietämyksen nojalla, mutta esilauseen ja hallitsevan lauseen suhde osataan tulkita seuraamussuhteeksi kaavan perusteella; sitä on usein tähdentämässä seurausta ilmaiseva niin.
Vuoden 1734 lain suomennoksessa yhdyslausetta aloittavan sivulauseen alussa esiintyy temporaalinen kuin, jonka merkitystehtävät ovat paljolti samat kuin kun-adverbin. Samanlainen kuin esiintyy myös sananparsissa:
Kuin kowan näkee niin koirraskin kandaa. (VKS s. 266.)
Kuin on kala huokia, niin on liemi huokiampi. (VKS s. 232.)
Lainsuomennoksessa enempää kuin sananparsissakaan kuin-konjunktio ei merkitykseltään juuri poikkea jos-konjunktiosta. Ainakaan kuin-konjunktion tehtävänä ei ole puhtaan temporaalisuuden ilmaiseminen. Tätä osoittaa se, että lainsuomennoksessa molempia lausetyyppejä vastaavat samat ruotsinkielisen alkutekstin lausetyypit — nu-lause tai verbialkuinen ehtolause. Kuin- ja jos-lauseiden läheisyys näkyy mm. siinä, että originaalitekstin pykälän kahdesta verbialkuisesta ehtolauseesta ensimmäinen on suomennettu kuin-lauseeksi ja toinen jos-lauseeksi:
Cuin welcapää cuole, nijn wastacon hänen perillisens, – –. Jos tacausmies cuole, tacauxesa seisoesans; olcon silloin welcamies welwollinen – –. (RWL KK 10:10.)
Mitään selvää syytä tähän valintaan ei ole.
Koska on vanhastaan luettu kausaalikonjunktioihin eli syytä ilmaiseviin konjunktioihin. Vanhentuneessa kielimuodossa koska voi olla myös aloittamassa temporaalista sivulausetta. Sekä sananparsissa että vanhan lain pykälissä koska-lauseiden kausaalisuudeksi tulkittava temporaalisuus on lähellä ehdollisuutta:
Koska ei ruoka lystännä, niin ei ole ruumis silloin terve. (VKS s. 53.)
Cosca welcapää on poiscarannut; nijn mahta cohta hänen omaisudens, irtain ja kijndiä, tacawaarickoon pandaman, – –. (RWL KK 16:6.)
Joka-lause
Relatiivilauseella alkava yhdyslausetyyppi on suomen kielessä vanha virkemalli. Se esiintyy suomen kielen vanhimmissa kirjallisissa lähteissä, ja se tunnetaan laajalti itämerensuomalaisissa kielissä sananparsien kaavana. Suomalaisessa sananparsistossa korrelatiivinen joka – se-rakenne oli 1700-luvun loppupuolella suosituin muoto tietyntyyppisten varoitusten kaavana (Kuusi 1967 s. 83). Muutamia esimerkkejä löytyy jo Florinuksen 1702 ilmestyneestä sananlaskukokoelmasta Wanhain Suomalaisten Tawaliset ja Suloiset,
Sananlaskut:
Joca ainoans anda, se itzens häwittä. (B5a)
Joca pitä suuren suun, pitäkön lawian seljan. (B5b)
Joca tahto coiran suusta luuta otta, andacon liha jällens. (B5b)
Relatiivisen esilauseen ja seuraamuslauseen suhde on perimmältään ehtosuhde: ’jos ainoansa antaa, hävittää itsensä’; ’jos pitää suuren suun, on pidettävä’; ’jos tahtoo koiran suusta luuta ottaa, on annettava’. Parafraasit osoittavat, mitä etuja joka-kaava tarjoaa jos-kaavaan nähden. Joskus nämä kaavat esiintyvät rinnakkain:
Jos menee herrain kans marjaan, niin mistaa roppiseskin. (Kuusi 1967 s. 76.)
Joka herrojen kanssa marjaan menee, se kadottaa tuuttinsakin. (Kuusi, 1967 s. 76.)
Tämä sananlasku on samansisältöinen kuin edellä jo mainittu ”Lähtee herrojen kans marjaan”. Samoin kuin verbialkuisesta ehtolauseesta myös jos-lauseesta persoona puuttuu; persoona on siinä ’kuka tahansa joku’, joka täyttää tietyn ehdon. Samalla tavoin viittaussuhteiltaan väljä on myös joka-pronomini.
Kirjoitetussa lakikielessä joka-lauseen ja seuraamuslauseen muodostama ehtokehys on ollut käytössä alusta alkaen. Se esiintyy jo Martin maanlainsuomennoksessa, jossa se kuitenkaan ei kuulu tavallisimpiin virkerakenteisiin. Sen sijaan vuoden 1734 lain suomennoksessa joka-relatiivilause on jos-lauseen jälkeen yleisin yhdyslausetta aloittava ehtolausetyyppi. Joka-rakenne siis yleistyy kirjoitetussa kielessä samalla vuosisadalla kuin sananparsissa.
Vanhassa lakikielessä joka-lauseen ja seuraamuslauseen muodostama rakenne on usein sananparsien tapaan lyhyen ytimekäs ilman täsmentäviä lisäehtoja ja tarkennuksia:
Joca tahto panti-oikeudens toiselle ylönanda; ilmoittacon sen ensist pantin panialle. (RWL MK 9:6.)
Joca pane toisen käsityömiehen merkin oman työns päälle, tehkön sackoa wijsikymmendä talaria. (RWL KK 1:11.)
Joca pitä caupasa, otosa eli annosa, wäärän mitan eli waagan; rangaistacon nijncuin warcauden edestä. (RWL KK 8:2.)
Joka-lauseen rinnalla laissa esiintyy jos joku -lause, joka ehtosisällöltään on samanlainen kuin joka-lause. Sananlaskuissa jos joku -sanoilla alkavaa parilausetta ei esiinny tavallisimpien sananlaskukaavojen joukossa. Jos joku -lause on ”kirjallinen” tapa ilmaista geneerisyyttä; se ei edusta elävää puhekieltä kuten subjektiton jos-lause tai joka-lause.
Determinatiivinen (täsmentävä) se voi sananlaskuissa esiintyä joko ennen relatiivilausetta tai relatiivilauseen jälkeen päälauseessa:
Se joka puuron kans syöp leipää, joutuu linnaan. (Laukkanen 1966 s. 253.)
Joka syöp puuron kans leipää, se viiään linnaan. (Laukkanen s. 253.)
Vuoden 1734 lain suomennoksessa joka-pronominilla ei yleensä ole postdeterminatiivia, jäljessä seuraavaa täsmennyssanaa, joka esiintyisi siis joka-lausetta seuraavassa päälauseessa. Sen sijaan predeterminatiivin, edeltävän täsmennyssanan, joka-lause voi saada:
Se joca awioskäskyn huorudella rickonut on, ei mahda toiseen naimiseen mennä, – –. (RWL NK 13:2.)
Lopuksi
Lain säädösten ja kirjoittamattoman kielen sääntöjen ja ohjeiden ilmaisutavat eivät juuri poikkea toisistaan. Jo ensimmäisen lainsuomennoksen ehtokehykset ovat tuttuja myös kansankielessä. Sananparsistossa ovat olleet käytössä tavallisimmat lakikielen ehtorakenteet ruotsinmukaista nyt-lausetta (Nyt on huomenlahja luwattu irtaimesa calusa, – –; saacon waimo ulos – –. RWL NK 9:5) ja kirjallista jos joku -rakennetta lukuun ottamatta. Vuoden 1734 lain sanonta on usein sananlaskujen tapaan tiivistä ja selkeää. Sen yleisimmät rakenteet ovat olleet mallina nykyiselle lakikielelle, joten suomennos on elävää traditiota edelleen.
Lähteitä
Florinus, Henrik (1702): Wanhain Suomalaisten Tawaliset ja Suloiset, Sananlaskut. Turusa.
KK = kauppakaari
Kuusi, Matti (1967): Johdatusta sananlaskuston formula-analyysiin. – Kalevalaseuran vuosikirja 47. Porvoo.
Laukkanen, Kari (1966): Kuusalun sananparsistoa itämerensuomalaisessa perinnekentässä. – Kalevalaseuran vuosikirja 46. Helsinki.
Lönnrot, Elias (1857): Kauppakaari ja maakaari uudesti suomennetut. – Suomi, Tidskrift i fosterländska ämnen. 1857. Sjuttonde årgången. Helsingfors.
MK = maakaari
NK = naimakaari
RWL = Ruotzin Waldacunnan Laki. Hywäxi luettu ja wastan otettu Herrain Päiwillä Wuonna 1734. Wuonna 1759. Turusa.
SL = Sananlaskut. Aineiston valinnut Kari Laukkanen ja Pekka Hakamies. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 346. Vaasa 1978.
Vilkuna, Kustaa (1976): Vuotuinen ajantieto. Keuruu.
VKS = Vanhan kansan sananlaskuviisaus. Koonnut ja järjestänyt Matti kuusi. Porvoo 1953.