Lääketieteen sanastolautakunta. Umpikalevalaista pakkosuomea vai lääkärilatinasta kaikille ymmärrettävää?
Artikkeli 3/2012

Lauri Saarela

Lääketieteen sanastolautakunta. Umpikalevalaista pakkosuomea vai lääkärilatinasta kaikille ymmärrettävää?

Duodecim-seuran lääketieteen sanastolautakunta perustettiin kolmekymmentä vuotta sitten suomenkielisen lääketieteen sanastotyön tueksi. Sen työn tulokset näkyvät parhaimmillaan meidän kaikkien arjessa.

Lääketieteen kieltä pidetään yleisesti vaikeaselkoisena ja lääkärien sanotaan usein puhuvan käsittämätöntä ”lääkärilatinaa”. Lääketiede ja sen kieli koskettavat kuitenkin melkeinpä kaikkia suomalaisia. Siksi lääketieteellisen informaation tarve on suuri, ja erilaista tietoa myös julkaistaan paljon sekä ammattilaisille että maallikoille.

Suomalaisella Lääkäriseuralla Duodecimilla on yli satavuotinen historia suomenkielisten lääketieteellisten julkaisujen tuottamisessa. Seuran vuonna 1981 vietettyjen satavuotisjuhlien jälkimainingeissa päätettiin perustaa sanastolautakunta, jonka tarkoituksena oli tehostaa suomenkielistä lääketieteen sanastotyötä siten, että lääketieteelliseen koulutus- ja julkaisutoimintaan saataisiin ajantasaisesti vakiinnutetuksi lääketieteen kulloisenkin kehitysvaiheen mukaiset ilmaukset.

Lääketieteen sanastolautakunta on toiminut joulukuusta 1983 lähtien. Se on kahdeksanjäseninen; alusta asti siihen ovat kuuluneet kutsutut edustajat Duodecim-seurasta, Suomen Lääkärilehdestä, Kotimaisten kielten keskuksesta ja lääkintäalan virastoista. Sanastolautakunta on Duodecim-seuran vaikutuspiiriin rakennettu, ja seura myös pitää yllä sen toimintaa. Eri alojen edustajia on kuitenkin haluttu mukaan tasapuolisesti, jotta tärkeimmät suomalaiset lääketieteen kielen vaikuttavat tahot olisivat edustettuina. Lautakunta kokoontuu 8–10 kertaa vuodessa.

Termityötä ja toimintaa suomen kielen hyväksi

Huomattava osa lautakunnan kokoustyöstä on termikysymysten käsittelyä, mutta ehkä suurimman työnsä lautakunta on tehnyt Lääketieteen termien eli Duodecimin selittävän suursanakirjan toimitusneuvostona. Sanakirjan ensimmäinen painos saatiin valmiiksi 1992; kirjan 5., uudistettu painos ilmestyi 2007. Lääketieteen termit onkin Duodecim-seuran paras ja järjestelmällisin uusien termien julkaisukanava. Lautakunta kerää jatkuvasti uusia termejä ja suosituksia sekä mahdollisia korjauksia talteen, jotta ne voidaan julkaista kirjan seuraavassa painoksessa tai Terveysportissa (www.terveysportti.fi) julkaistavassa sähköisessä versiossa.

Lisäksi sanastolautakunta ja sen yksittäiset jäsenet toimivat eri tavoin vahvistaakseen lääketieteen suomen kieltä. Lautakunta osallistui vuonna 1994 ilmestyneen Lääketieteen kielioppaan suunnitteluun ja toteuttamiseen, ja vuosina 2001–2003 lautakuntalaiset kirjoittivat yli kaksikymmentä kolumnia Hyvä Terveys ‑lehden Lääkärin sana ‑palstalle.

Kerran vuodessa kutsutaan koolle Suomen kaikkien lääketieteellisten tiedekuntien suomen kielen tarkistajat keskustelemaan opiskelijoiden kirjoittaman suomen kielen tilasta. Tapaamisilla on pyritty ainakin motivoimaan eri yliopistojen lääketieteellisten tiedekuntien edustajia sinnikkyyteen suomen kielen aseman korostamiseksi.

Termikysymykset ja suositukset

Olen selvittänyt pro gradu ‑tutkielmassani, millaisia termikysymyksiä lääketieteen sanastolautakunnalle on esitetty, miten se on niihin vastannut ja miten suositukset on otettu vastaan. Tutkin tätä varten 164 lautakunnan pöytäkirjaa vuosilta 1983–2008. Koostin niistä 512 termikysymyksen aineiston, johon kuuluivat myös kysymyksiin annetut vastaukset.

Pääosa sanastolautakunnalle osoitetuista termikysymyksistä on tullut erilaisiin, usein tieteellisiin julkaisuihin tekstejään valmistelleilta lääkäreiltä sekä muilta näiden julkaisujen kanssa työtä tekeviltä kuten kustannustoimittajilta tai kääntäjiltä. Kysymyksiä tulee useilta eri tahoilta, mikä osoittaa, että kiinnostus lääketieteen termejä kohtaan on laajaa.

Suurin osa lautakunnan saamista kysymyksistä koskee termien suomentamista tai niiden määrittelemistä. Erityisen kiinnostavia ovat kuitenkin ”lääkärilatinaan” ja termien merkitykseen liittyvät kysymykset. Mielenkiintoisia ovat lisäksi kysymykset värittyneiksi koetuista termeistä. Esimerkiksi tyypillisestä lautakunnan saamasta suomennospyynnöstä käy käännöslaina monikemikaaliherkkyys, jota suositettiin termin multiple chemical sensitivity korvaajaksi. Englanninkielisen termin sanat on melko suoraan käännetty ja muokattu yhdyssanarakenteeksi.

Sana sanalta kääntäminen ei aina ole paras ratkaisu, sillä ilmauksen on vastattava riittävän hyvin myös nimitettävän käsitteen sisältöä. Siksi englanninkielistä termiä ei aina voi pitää suomenkielisen termin lähtökohtana. Syöpälääkkeisiin liittyy termi compassionate use, jota käytetään, kun lääkkeitä otetaan käyttöön jo ennen pitkään kestävän myyntilupaprosessin valmistumista. Sille lautakunta esitti suomennosta ennakkokäyttö, jonka yläkäsite olisi erityislupakäyttö. Suora käännös, esimerkiksi säälilääke tai myötätuntolääke, ei kuvaa termin merkitystä täsmällisesti.

Esimerkki ”määrittelypyynnöstä” oli kysymys, jossa kaivattiin luontevaa yleisnimitystä ammattinimikkeille apteekkari, proviisori ja farmaseutti. Oli siis tarve saada käyttöön uusi termi ja samalla määrittää sen käyttöala. Lautakunta ei keksinyt kysyjän esittämälle termille farmasisti parempaa vastinetta, joten sitä suositettiin.

Silloin tällöin lautakunta on päässyt osoittamaan sananjohtamisosaamistaan muustakin kuin englannin kielestä: eräs kysyjä tarjosi ranskankielisen fatigue-termin (’väsymys, uupumus’) tilalle sanaa fatiikki, joka on muodostettu kuten musiikki (< ransk. musique, engl. music), vaikka oikein muodostettu johdos olisi ollut fatigi (kuten dialogi < ransk. dialogue). Suositukseksi kuitenkin annettiin helpommin ymmärrettävä uupumus.

Mielenkiintoinen oli kysymys siitä, olisiko sferosyytti syytä kirjoittaa muotoon sfärosyytti, kun kyseinen pallosolu kuitenkin on sfäärinen eli pallomainen. Kysyjän mukaan saksassa ja ruotsissa käytetään ä:llistä muotoa (Sphärozytose ja sfärocytos).Täysin suomalaisena ja siksi ensisijaisena nimityksenä lautakunta piti pallopunasolua. Jos kuitenkin halutaan käyttää vierasperäistä nimitystä, suositetaan käytettäväksi latinasta suomennettua termiä sferosyytti (latinaksi sphaerocytus); kirjoitusasu sfääri pohjautuu saksaan ja ruotsiin.

Aina lautakunta ei yrityksistä huolimatta löydä vieraskieliselle termille sopivaa suomenkielistä ilmausta. Joillekin termeille onkin etsitty suomennosta sanakilpailun avulla. Ehdotuksista lautakunta valitsee parhaat ja saattaa suosittaa niitä käytettäväksikin. Palkittuja termejä ovat olleet muun muassa vilppilääkintä dopingin sijaan sekä tiedollinen ja ymmärteinen korvaamaan kognitiivista. Vahvasti kieleen vakiintuneet doping ja kognitiivinen ovat kuitenkin pitäneet pintansa, joten aina palkituista ehdotuksista ei korvaajiksi ole ollut. Termi solunsalpaaja kuitenkin levisi juuri sanakilpailusta sytostaatin tilalle.

Neutraali vai värittynyt termi?

Hyvä termi on merkitykseltään mahdollisimman neutraali. Potilaat ja heidän omaisensa saattavat joskus kokea sairauksien nimet tai niistä nousevat mielikuvat ikäviksi ja haluaisivat siksi käyttää niistä neutraalimpia nimiä.

Esimerkki tällaisesta termistä on eturauhassyöpä(potilas). Potilasjärjestön edustajien mielestä neutraalimpia ilmaisuja  kuin syöpä ja potilas olisivat karsinooma sekä toipilas tai selviytyjä. Lautakunta kuitenkin vastasi, ettei sillä ole valtaa tai halua korvata termejä potilas ja eturauhassyöpä toisilla termeillä. Vastauksessa muistutettiin myös siitä, että kiertoilmauksetkin saavat nopeasti alkuperäiseen termiin liittyneen kielteisen merkityksen ja että prostatakarsinooma (eli eturauhassyöpä) kuitenkin on vierasperäisestä nimestään huolimatta aina syöpä.

Vesipää ja vesipäisyys kelpasivat lautakunnalle vielä 1980-luvulla, mutta sittemmin käyttöön ovat vakiintuneet hydrokefalus ja hydrokefalia. Suomalaisempi asu on ilmeisesti koettu niin leimaavaksi, että vierasperäisen termin neutraalius on katsottu paremmaksi. Samalla tavoin diabetes on korvannut sokeritaudin jo kauan sitten. Potilaita vähemmän tautiseksi leimaava vierasperäinen termi on miellyttänyt enemmän niin lautakuntaa kuin potilasjärjestöäkin.

Oma lukunsa värittyneisyydessä tai sen välttämisessä on aika ajoin pintaan nouseva termi uskomuslääkintä. Suomessakin toimii paljon erilaisia tieteellisesti vahvistamattomia hoitoja myyviä tahoja, jotka ovat kokeneet termin itseään halventavaksi. Lautakunta on kuitenkin pitänyt uskomuslääkintää parempana kuin esimerkiksi vaihtoehtolääkintää (Kivelä ja Kellosalo 2007: 2353). Kun kyseessä on kaupallinen ilmiö, jossa valetaan uskoa hoidon tehoon mainonnan keinoin eikä itse hoitomenetelmiä arvioimalla, motiivit voimakkaisiin kannanottoihin voivat olla muutenkin kuin kieli- tai lääketieteellisesti perusteltuja.

Ihmetystä tai ärsytystä herättäviä merkitykseltään latautuneita termejä ei välttämättä haluta muuttaa. Termejä hyvä ja paha kolesteroli (HDL- ja LDL-kolesteroli) pidettiin lautakunnassa niin hyvinä ainakin potilasviestintää ajatellen, ettei niiden käyttöön esimerkiksi uutisviestinnässä haluttu puuttua.

Onnistuneet suositukset

Lautakunnassa ja Duodecim-seurassakin on tavattu pitää Kielitoimiston entisen päällikön ja sanastolautakunnan pitkäaikaisen jäsenen Esko Koivusalon keksimää plasebon korvannutta termiä lume parhaana esimerkkinä toimivasta lautakunta- ja termityöstä. Samoin COPD:tä paremmin käyttäjälle avautuva keuhkoahtaumatauti on ollut lautakunnan ylpeydenaihe. Onnistuneista suosituksista voinee mainita myös termit tulehduskipulääke, jälkiehkäisy ja vilkeuni, joista ainakin kaksi ensimmäistä ovat vakiintuneet yleiskieleen.

Termityössä onnistutaan todennäköisemmin, jos ollaan ajoissa liikkeellä: eräs professori ymmärsi jo lääkelain luonnosteluvaiheessa kysyä lautakunnalta vastinetta geneeriselle substituutiolle (engl. generic substitution). Näin ehdittiin vakiinnuttaa termi (lääkkeen) korvaaminen rinnakkaisvalmisteella ennen lakimuutosta ja siitä seurannutta mediakeskustelua. Sittemmin termi on vielä taloudellistunut muotoon lääkevaihto.

Miten lautakunta vastaa kysymyksiin?

Lautakunnan tapana on usein antaa kysyjälle suosituksen tai ehdotuksen lisäksi jonkinlainen käyttöohje: esimerkiksi potilaskommunikaatioon sopivat ilmaukset ilokaasu, heikentynyt sokerinsieto ja toiminnallinen heikkonäköisyys mutta ammattikieleen mieluummin typpioksiduuli, heikentynyt glukoosinsieto ja amblyopia. Erikseen saatetaan muistuttaa siitä, mitä termi ei tarkoita: happeuttaminen (oxygenation) on eri asia kuin hapettaminen (oxidation), ja ghrelin-termin oikea suomennos on greliini eikä yksikään kysyjän itse tarjoamista ehdotuksista GH-reliini, KH-reliini, khreliini tai kh-vapauttaja.

Joskus lautakunta antaa suosituksensa tai ehdotuksensa tueksi mallin vastaavantyyppisestä sanasta: esimerkiksi siirrokki (’elinsiirron saanut potilas’) aiemman verrokki-termimallin mukaan tai spirit illness -termin suomennos henkisairaus mallin henkiparantaja mukaan.

Aina lautakunnan ehdotus ei kysyjille kelpaa. Lautakunta suositteli sonograferien ammattiryhmälle käytettäväksi termejä kaikututkimushoitaja tai kaikututkija mieluummin kuin termiä ultraäänihoitaja ja lisäsi, että sonograferi ei olisi sopiva. Lautakunta kuitenkin ilmoitti palautteen olevan tervetullutta.

Palautteen mukaan alkuna kaiku- oli ”keinotekoinen” ja ”vieras” sekä ”toi mieleen Kieun ja Kaiun”. Jos kansainvälisen käytännön mukainen sonograferi ei sopinut, oli ultraäänihoitaja kysyjille sitten seuraavaksi mieluisin vaihtoehto. Kumpikaan taho ei muuttanut mielipidettään enää tämän jälkeen. Kaikututkimus on kuitenkin jäänyt elämään käypänä lääketieteen terminä, vaikka kaiku-alkuosa ei tälle ammattiryhmälle kelvannutkaan.

Lautakunnan suosittama termi voidaan siis joskus kokea käyttäjäkunnassa kovin ”Duodecim-kieliseksi”, eikä sitä silloin pidetä käyttökelpoisena. Kuten Juhani Kellosalokin (tässä numerossa) kirjoittaa, joidenkuiden mielestä suomi ei sovi tieteen erikoiskieleksi. Termit eivät välttämättä aina saavutakaan yleistä hyväksyntää ammattialalla tai vakiinnu käyttöön.

Entä sitten?

Lääketieteen sanastolautakunnan jäsen Lyly Teppo pohti kirjoituksessaan (1967: 554) kielenhuollon ja lääkäreiden suhdetta seuraavasti: ”Kielentarkistajan työ menee hukkaan, elleivät kirjoittajat – ja kaikki lääkärit – pidä huoliteltua kielenkäyttöä tavoittelemisen arvoisena ja pyri pysymään lääketieteen viestinnässäkin ajan tasalla.”

Vuonna 1975 eli vajaa vuosikymmen ennen sanastolautakunnan perustamista Esko Koivusalo (1997 [1975], s. 49) arvioi, että lääkäreiden popularisointikykyä voisi yrittää parantaa painottamalla kansantajuisen kirjoittamisen opetusta jo lääkärin perustutkintovaiheessa. Risto Haarala ja sanastolautakunnan puheenjohtaja Tero Kivelä puolestaan toivoivat Duodecim-lehdessä (1999, s. 463), että Suomen lääketieteellisten tiedekuntien ongelmalähtöisessä opetuksessa huolehdittaisiin siitä, että kirjallisen oppiaineiston, kuten tapausselostusten, kieli olisi hyvää suomea ja että opettajien pedagogisessa koulutuksessa huomioitaisiin suomen kielellä viestiminen. Sillä, kuten Kivelä toteaa Duodecim-lehden haastattelussa vuonna 2006 (s. 1204), ”Lääketieteen opiskelijat imevät termejä, ja opettajilla on suuri vaikutus heihin. Jokainen lääketieteen opettaja on samalla suomen kielen opettaja. On tärkeää, että opettajat pysähtyvät ajattelemaan, mitä termejä käyttävät.”

Vuodet siis kuluvat, mutta toiveet pysyvät melko samanlaisina. Kaikkia lääketieteen opettajia puhumattakaan kaikista kirjoittavista lääkäreistä eivät suositukset tavoita. Hyvän suomenkielisen lääketieteellisen tekstin kirjoittamisen konventioita täytyy opettaa yhä uudelleen uusille suomalaisille lääkäripolville. Sanastolautakunnan tärkein työ eli Lääketieteen termien toimittaminen  on hedelmällistä siksi, että uusia termejä jää jatkuvasti talteen ”muistijäljiksi”. Normittava sanakirja toimii työkaluna sitä kaipaaville lääkäreille, eikä suosituksia tai normeja tarvitse jatkuvasti ”antaa ylhäältä”.

Toistuvat turhautuneiden lääkärien purkaukset ”persoonattomasta tai köyhän oloisesta Duodecim-kielestä” tai ”umpikalevalaisesta pakkosuomesta” tulee vain kestää ja jatkaa eteenpäin, sillä suomalaiselle lääketieteen kielelle kestävä termityö eri muodoissaan on varmasti parempi vaihtoehto kuin anarkia.


Kirjoittaja on perehtynyt lääketieteen sanastolautakunnan työhön pro gradu ‑työssään ”Lääketieteen sanastolautakunta 1983–2008 – sanastotyötä, vastauksia termikysymyksiin ja termisuosituksia” (Helsingin yliopisto 2012).

Kirjallisuutta

Haarala, Risto & Tero Kivelä 1999: Duodecim-seura lääketieteen suomen kielen vaalijana ja kehittäjänä. – Duodecim 115 s. 456–464.

Kivelä, Tero & Juhani Kellosalo 2007: Uskomuslääkintä on käypää ammattisanastoa. – Duodecim 123 s. 2353.

Koivusalo, Esko 1997 [1975]: Potilaan ja lääkärin välisen viestinnän vaikeudet. Teoksessa Koivusalo, Esko: Kielen aika. Kielenkäytön oppaita. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkaisuja 92 s. 42–50. Edita, Helsinki.

Teppo, Lyly 1967: Aikakauskirja Duodecim ja kielentarkastus. – Duodecim 83 s. 553–554.

Lauri Saarela