Kylännimiä Aakkolasta Öyrilään
Artikkeli 2/2017

Elina Wihuri

Kylännimiä Aakkolasta Öyrilään – Asutusnimihakemiston kylät ja niiden taustat

Kotimaisten kielten keskuksen verkkosivuilla julkaistiin vuoden 2016 joulukuussa Asutusnimihakemisto, joka sisältää monenlaista tietoa asutuista paikoista ja niiden nimistä. Suuri osa hakemiston nimistä on kylien nimiä.

Asutusnimihakemisto on Kotimaisten kielten keskuksessa laadittu laaja asuttujen paikkojen hakemisto. Sen pohjana on Ritva Korhosen toimittama teos Alastarolla Ylistarossa – Suomen asutusnimet ja niiden taivutus (1990), jota ei enää vuosiin ole ollut saatavana. Sähköisenä kirjan aineisto on julkaistu Kielikone Oy:n MOT-sanakirjastossa (2004). Nyt aineisto on julkaistu täydennettynä ja tarkistettuna vapaasti käytettävässä verkkojulkaisussa osoitteessa http://kaino.kotus.fi/asutusnimihakemisto/.

Asutusnimihakemisto sisältää noin 21 000 nimeä, joista kylän ja kyläkunnan nimiä Aakkolasta Öyrilään on yli 17 500. Tässä artikkelissa kerrotaan hakemistoon sisältyvistä kylännimistä, niiden historiasta sekä lisäksi siitä, miten hakemistosta etsitään tietoa.

Mitä ovat viralliset kylät?

Kruunu valvoi aiemmin verojen maksua maakirjojen avulla. Niihin oli jo merkitty kyliä pitäjittäin. Vuonna 1812 maanmittauskonttoreita ohjeistettiin pitämään maakirjojen ohella rekisteriä, jossa olisivat myös maanjakojen aiheuttamat muutokset. Viimein vuoden 1895 asetus velvoitti kaikkia Suomen maanmittauskonttoreita pitämään maarekisteriä, joka kattoi kaikki läänin tilat jakotoimituksineen. Rekisteritiedot järjestettiin kylittäin ja taloittain isonjaon maajakojen mukaisesti, ja tilat ja kylät saivat rekisterinumeron. Tällaisia maarekisteriin merkittyjä kyliä sanotaan (maa)rekisterikyliksi ja ne käsitetään virallisiksi kyliksi. Maarekisterijärjestelmä siirtyi osaksi kiinteistörekisteriä vuonna 1985.

Kylän virallisuus voi pohjautua myös henkikirjoihin, joita alettiin pitää 1630-luvulla. Henkikirjoilla tarkoitetaan henkirahan eli verojen maksamista varten laadittuja luetteloita ruokakunnista kylittäin, kaupunginosittain ja kortteleittain. Varhaisimmat luettelot laadittiin kirkko- tai hallintopitäjittäin. Jos kylät kuuluivat hallintopitäjän sisällä eri kirkkopitäjiin, kylät erotettiin omiksi kokonaisuuksikseen. Vuonna 1869 henkikirjat määrättiin tehtäviksi seurakuntakohtaisesti. Henkikirjoja ylläpidettiin vuoteen 1989. Henkikirjakylät vastaavat suurin piirtein maarekisteriin merkittyjä kyliä.

Termitietoa

Kylä on asutusryhmä, joka paikkakunnalla ymmärretään yhdeksi kyläkokonaisuudeksi. Kylä voi olla myös taustaltaan virallinen kiinteistörekisteri-, maarekisteri- tai henkikirjakylä. Lisäksi erityisesti Lounais-Suomessa on myös alkuaan yhden talon muodostamia kyliä eli yksinäistaloja.

Kyläkunta tai kulmakunta on kylää vähäisempi maaseudun asutus, kylän osa.

Paikanlaji on selite, joka kuvaa paikan luonnetta (esim. kaupunginosa). Asutusnimihakemiston verkkosivuilla (http://kaino.kotus.fi/asutusnimihakemisto/) kerrotaan paikanlajeista enemmän kohdassa Sisältö > Paikanlajit.

Kylät kunnan osina

Kylän käsitettiin kuuluvan tiettyyn kirkko- tai hallintopitäjään jo ennen maalaiskuntien syntymistä 1800-luvun loppupuolella. Tilusten ja kylien rajoja piirrettiin maakirjakarttoihin maanomistusten selkiyttämiseksi. Myöhemmin kylät rajautuivat kuntien alueille. Aiempi suurkylä on saattanut jakautua raja-alueella, kun pitäjien ja myöhemmin kuntien rajoja on määritelty. Tämä selittänee sen, miksi naapurikunnissa on nykyään samannimisiä kyliä. Kuntaliitosten myötä kylät ovat voineet myöhemmin päätyä uudestaan yhden kunnan alueelle.

Rekistereissä on ollut myös pieniä erillisiä palstoja, joilla ei ole asutusta mutta joilla on sama nimi kuin läheisellä kylällä toisessa kunnassa. Kylien tiloihin kuuluneet erillispalstat ovat syntyneet historiallisissa maanjaoissa, ja ne ovat säilyneet, vaikka palsta olisi jäänyt eri kuntaan. Toki myös rekisterikylä voi koostua useasta eri palasesta saman kunnan sisällä (ks. Kylien muodostuminen taloista ja palstoista).

Rekisterikylät 2010-luvulla

Rekisterikyliä ja niiden nimiä ei enää esitetä kiinteistörekisteriotteessa, kiinteistörekisterikartoissa eikä punaisella tekstillä uudemmissa peruskartoissa. Maanmittauslaitos lopetti vuonna 2014 kiinteistörekisteritunnusten muuttamisen kuntaliitosten yhteydessä, joten kiinteistötunnus ei enää kerro kiinteistön ajantasaista sijaintia. Jos rekisterikylännimi kuitenkin on myös paikallisten asukkaiden käyttämä kylännimi, se näytetään edelleen peruskartassa. Asutusnimihakemistossa on pidetty hyvänä säilyttää tieto kylän virallisuudesta (merkintä vir. nimen perässä), jotta hakemisto kuvaisi paremmin kylän luonnetta ja kertoisi samalla alueen historiasta. Tieto voi olla hyödyksi hakemiston käyttäjille, esimerkiksi sukututkijoille ja nimistöntutkijoille.

Asutusnimihakemiston lähteet

Asutusnimihakemiston pohjana on Ritva Korhosen toimittama teos Alastarolla Ylistarossa – Suomen asutusnimet ja niiden taivutus, johon viralliset kylännimet poimittiin 1970-luvulla ennen kaikkea Suomenmaa-hakuteossarjoista. Vanhempi Suomenmaa-sarja ilmestyi jo 1900-luvun alkuvuosikymmeninä, ja uudempi 60‒70-luvulla. Lisäksi kylännimiä tarkistettiin eri hakuteoksista, esimerkiksi Posti- ja lennätinlaitoksen osoitehakemistosta, Kotimaisten kielten keskuksen Nimiarkiston paikannimikokoelmista ja Maanmittauslaitoksen peruskartoista.

Miten tietoa etsitään hakemistosta?

Asutusnimihakemistosta voi hakea nimiä etusivun hakulaatikosta joko koko nimellä tai nimen osalla, jolloin käytetään tähtimerkkiä (*);  esimerkiksi haulla Joki* saa näkyviin Joki-alkuiset nimet ja haulla *holma holma-loppuiset nimet. Etusivun hakua ei kuitenkaan voi rajata koskemaan vain kyliä (ja kyläkuntia).

Klikkaamalla etusivulla tekstiä ”Tarkennettu haku” pääsee uudelle sivulle, jossa voi hakea muun muassa paikanlajin mukaan. Kun valitsee paikanlaji-kohdan alavalikosta lajiksi kylän ja painaa ”hae”, saa hakutulokseksi kaikki hakemiston viralliset kylännimet, muut kylännimet ja kyläkuntien nimet aakkosjärjestyksessä. Nimet voi järjestää myös sijaintikunnan mukaan hakutulosten yläpuolella olevasta nuolikuvakkeesta.

Asutusnimihakemistoon on koottu vanhastaan ennen kaikkea suomenkielisten kylien ja kyläkuntien nimiä. Jos kylällä on ruotsin- tai saamenkielinen rinnakkaisnimi, se mainitaan tietueessa hakunimen alla, esimerkiksi Paraisten Ahvensaaren rinnalla on Åvensor ja Inarin Angelin rinnalla pohjoissaamen Áŋŋel.

Jos halutaan etsiä tietyn kunnan kylännimiä, valitaan tarkennetussa haussa kylä-paikanlajin lisäksi myös sijaintikunta-valikosta nykyinen kunta tai kaupunki.

Virallisten kylännimien perässä on merkintä (vir.), ja nimestä on annettu myös taivutus, mikäli taivutustietoja on Nimiarkiston kokoelmissa. Epävirallinen, kansan käyttämä rinnakkaisnimi on joko samassa tai rinnakkaistietueessa tapauksen mukaan. Seuraavassa esimerkissä virallinen kunnannimi on Haapasalo, ja sillä on kansanomainen rinnakkaisnimi Ikolansaari; rinnakkaisnimi esitetään omassa tietueessaan.

2_17_haapasalo_karttap.jpg

Hakemisto kertoo myös, mikäli virallinen kylä muodostuu yksinäistalosta, esimerkiksi Alhokankare Paimiossa ja Hajala Salossa (aiemmin Halikkoa). Virallisten kylien lisäksi hakemistoon sisältyy kansanomaisia kyliä, joilla tarkoitetaan paikkakunnilla omiksi kylikseen miellettyjä asutusryhmiä (hakutuloksessa ei tällöin ole lyhennettä vir.). Tällaisia epävirallisia kyliä ovat esimerkiksi Haudankylä Luumäellä ja Kaidankylä Ylöjärvellä (aiemmin Kurua). Lisäksi haulla saadaan näkyviin asutut saaret, joille on muodostunut kylämäistä asutusta, esim. Kongonsaari Savonlinnassa (aiemmin Sääminkiä).

Kylännimien taivutus

Nimistä on annettu yksi tai useampi paikallissijataivutusmuoto, jota käytetään, kun kerrotaan, missä ollaan, esim. ollaan Huittisten Koskualla ja Kemijärven Luusuassa. Jos taivutuksessa on vaihtelua, on kokoelma- ja käyttötietojen perusteella annettu ensin paikkakunnalla yleisimmin käytetty tai yleiskieleen sopiva paikallissijamuoto.

Jälkimmäiset taivutukset voivat olla harvinaisempia, väistyviä tai vielä uusia rinnalle pyrkiviä asukkaiden käyttämiä taivutustapoja. Esimerkiksi Virtain maarekisterikylän nimi Hauhuu taipuu nykyään yleisimmin Hauhuulla, mutta väistyvän Hauhuussa-taivutuksen on haluttu näkyvän hakemistossa edelleen kertomassa perinteisestä taivutustavasta.

Jos taivutuksessa on jotakin poikkeavaa tai huomioitavaa, on muukin sijamuoto (genetiivi, partitiivi tai illatiivi) paikallissijataivutuksen jäljessä. Esimerkiksi Vetelin kylännimi Kainu taipuu genetiivissä Kainuun.

Jos hakemistossa ei ole tietoa nimen taivutuksesta, voi olla, että taivutusta ei ole saatu haastatteluin tai muuten talteen. Jos kylännimen perässä on kuitenkin merkintä (vir.), voi kyseessä olla virallisen kylän toisen kunnan puolella oleva erillispalsta, jossa ei ole asutusta. Rekisterikylännimeä on myös voitu käyttää vain hallinnollisissa yhteyksissä, eikä kunnan asukkailla ole ollut tarvetta käyttää nimeä. Esimerkiksi Sastamalassa on kaksi Eskola-nimistä virallista kylää, joista toista (aiemmin Mouhijärven kuntaan kuulunutta) käytetään myös kansanomaisesti ja toista (aiemmin Suodenniemen kuntaan kuulunutta) vain virallisissa yhteyksissä. Asukkaat käyttävät Suodenniemen kylästä Eskolan sijaan nimeä Putaja, jota taivutetaan Putajassa.

Asutusnimihakemisto on osoitteessa http://kaino.kotus.fi/asutusnimihakemisto/.

Kylien muodostuminen taloista ja palstoista

Vanhimmista kylistä on asiakirjatietoja keskiajalta. Tuolloin asutus oli jo pysyvää ja peltojen tuottoa alettiin verottaa. Sarkajaossa kyläasutus pyrittiin järjestämään säännöllisesti jaetuille tonttimaille ja sarkojen sijainnin määräsi tontin sijainti. Sarkajako toteutui varsinkin läntisessä Suomessa. Talot olivat tiiviisti lähekkäin, ja niillä oli myös yhteisiä alueita.

Sarkajaon haittapuolina pidettiin tilussekaannuksia, eikä uudisraivaamiseen ja yksilölliseen maatalouteen ollut mahdollisuuksia.  Kruunu antoikin vuonna 1757 asetuksen isostajaosta, jonka tavoitteena oli jakaa kylien yhteismaita siten, että kukin kylän talo saisi hyvää ja huonoa maata tasapuolisesti. Toisaalta tavoiteltiin talon veroluvun mukaista maamäärää ja mahdollisimman suuria palstoja. Jos kylä oli tiivis eikä tilan maita saatu koottua talon ympärille, annettiin maata osissa ja kauempaa keskuksesta. Joskus tiloja saatettiin myös siirtää etäämmäs toisistaan. Käytännössä isojako toteutui hitaasti, esimerkiksi Alavudella 1756, Viipurissa 1828 ja Kuusamossa vasta 1900-luvun puolivälissä.

Vuonna 1848 annettiin maanmittausohjesääntö, jossa käsiteltyjä maanjakojärjestelyjä on nimitetty myöhemmin uusjaoiksi. Uusjakojen tavoitteena oli muun muassa täydentää isonjaon toimituksia. Epäselviksi jääneitä tiluksia käsiteltiin uudestaan, rajoja määriteltiin ja merkittiin maastoon, ja vielä jakamattomia alueita jaettiin. Maan uudelleen jakamisen myötä tiiviit kylät väljenivät ja jäljelle jääneille maille saatettiin rakentaa kasvavalle väestölle pientiloja, torppia ja mäkitupia. Maata jaettiin myös teollisuuden tarpeisiin.

Elina Wihuri
Kirjoittaja työskentelee Kotimaisten kielten keskuksessa nimistönhuoltajana.