Kustannustoimittaja – kirjailijan paras kaveri?
Kieli työssä 3/2001

Riitta Hyvärinen

Kustannustoimittaja – kirjailijan paras kaveri?

Viime aikojen julkisessa keskustelussa on puhuttu siitä, että kirjailija ei tee kirjoja yksin. Kustannustoimittajalla on usein sulka samassa mustepullossa kirjailijan kanssa. Mitä kaikkea kustannustoimittaja sitten tekee?

Kustannustoimittajat määrittelevät itsensä kirjan ensimmäiseksi kriitikoksi – ja toisaalta myös eräänlaiseksi leeliaksi, jonka lepotuoliin kirjailija voi kantaa kirjoitusmurheitaan. He tekevät työtä saman tekstinipun kanssa kuin kirjailijakin ja tuntevat tyydytystä, kun käsikirjoituksesta on syntynyt valmis kirja. Kustannustoimittajan ammatti on melko näkymätön. Joissain kustantamoissa on silti käyty keskustelua siitä, pitäisikö esimerkiksi kirjan alkusivuilla olla maininta myös kustannustoimittajasta.

Kustannustoimittaja Olli Löytty ei kuitenkaan haikaile nimeään kirjoihin. Löytty työskentelee tamperelaisessa Vastapainossa, joka julkaisee yhteiskuntatieteellistä ja humanistista kirjallisuutta. Hänen kädenjälkensä on nähtävissä mm. keväällä 2001 ilmestyneessä kurssikirjassa ”Audiovisuaalinen mediakulttuuri”, jonka on kirjoittanut yliopiston opettaja Juha Herkman.

Kirjailija ja kustannustoimittaja yhteistyössä

Juha Herkman alkoi kirjoittaa oppikirjaansa syksyllä 2000 muun työn ohessa. ”Kirjoitusprosessi oli impulsiivinen. Tekstiä syntyi nopeasti, sillä olin jo pari vuotta pitänyt luentoja samasta aiheesta.” Herkman kirjoitti käsikirjoitusta alkuvuoteen ja antoi sen sitten Löytylle luettavaksi. Tämän jälkeen alkoi yhteistyö: kirjailija muokkasi tekstiään ‑ muun muassa kustannustoimittajan kommenttien perusteella – ja antoi sitä edelleen kommentoitavaksi. Lopuksi käsikirjoitus lähetettiin vielä alan asiantuntijoiden luettavaksi lausuntokierrokselle.

Työssään Olli Löytty yleensä vastaa tekstin kommentoinnin lisäksi kirjan taitosta ja teknisestä sivunvalmistuksesta, johon tällä kertaa kuitenkin osallistui myös kirjailija.

Kustantajalle tulevat tekstit ovat hyvin erilaisia, ja toiset tekstit tarvitsevat enemmän prosessointia kuin toiset. Myös eri tekstilajeja kohdellaan eri tavoin; esimerkiksi runoja kustannustoimittajat käsittelevät hellemmin käsin kuin tietokirjoja, joiden stilisointi lähtee sen miettimisestä, onko kirjalla hyvä nimi. ”Painopiste on kuitenkin siinä, että lukemisesta yritetään tehdä helpompaa. Kustantaja on lukijan edusmies, lukijan ja kirjoittajan välissä. Lukija on otettava huomioon jo termien tasolla. Termit on sanottava suomeksi tai ainakin selitettävä”, toteaa Löytty.

On tärkeää, että kirja on sisäisesti eheä ja siitä on karsittu turhat rönsyt pois. Hyvä kustannusvirkailija osaa myös tehdä kirjailijalle tarkentavia kysymyksiä, vaikkei tietäisi aiheesta etukäteen juuri mitään.

Tekstin arvioinnista

Löytty ja Herkman ovat tuttuja jo opiskeluajoilta. Se ei aiheuta ongelmia: ystävän tekstiä on helppo kommentoida, kun tuntee tämän tavat. He pohtivat toisen tekstin arviointia yleensä, ja koska molemmat ovat sekä kirjoittaneet itse että muokanneet muitten tekstejä – Löytty on kirjoittanut kirjan ja Herkman työskennellyt lehdessä toimitussihteerinä – he tietävät mistä puhuvat. ”Kun arvostelee tekstiä, voi tuntua siltä kuin arvostelisi samalla myös sen kirjoittajaa. Tämän takia on tärkeää, miten muutosehdotukset esitetään. Toisaalta sekin loukkaa, jos kommentteja ei saa, vaikka pyytää. Ihmiset ovat kiireisiä, mutta silti”, Herkman miettii.

Millaista sitten on hyvä kritiikki? ”Hyvät kommentit vievät tekstiä eteenpäin, ne saavat ajattelemaan uudella tavalla. Hyvät kommentit myös auttavat ottamaan etäisyyttä tekstiin.”

Kielikysymyksiä

Vaikka kirjoittaminen sinänsä ei tuottanut Juha Herkmanille tuskaa, hän törmäsi työssään jatkuvasti käännösongelmiin ja joutui miettimään myös joittenkin sanojen oikeinkirjoitusta sekä sivistyssanojen käyttöä.

”Jokaisella on oma kielioppirepertuaarinsa. Hyvyys kustannustoimittajana tarkoittaa, että se olisi mahdollisimman laaja. Opittu kielioppi tosin vaatii päivittämistä. Hauskaa, että kielenhuollossa ollaan sallivampia kuin ennen – mutta kaikkea ei silti tarvitse sallia. Tuntuu, että esimerkiksi yhdyssanoja ei enää osata,” Löytty pohtii.

Kirjan kieltä kommentoitaessa tekstin selkeys ja sujuvuus on ensimmäinen mietittävä asia. Toiseksi otetaan huomioon, kenelle tekstiä tehdään. ”Audiovisuaalisen mediakulttuurin” lukijakunnaksi Löytty määrittelee ”valistuneen lukijan”. Kirjahan on tarkoitettu peruskurssin oppikirjaksi niille, joilla on oppiaineena media, sekä lisäksi pääsykoekirjaksi.

Herkmanin mielestä oli välillä hiukan vaikeaa ottaa etäisyyttä tieteelliseen kieleen ja asettua tiedeyhteisön ulkopuolelle, oman alan termistöä tuli väkisinkin jonkin verran mukaan. Hän on kuitenkin myös sitä mieltä, että Pihtiputaan mummosta huolehtiminen joka paikassa, esimerkiksi tiede- tai kulttuurisivuilla, on turhaa. Kaikkea ei tarvitse kirjoittaa kaikille. Myös Löytty on sitä mieltä, että teksteihin saa jäädä särmää; kaikkea ei saa muusata helposti sulavaksi. ”Miksi tällaista toimittajilta vaadittua kielen helppotajuisuutta ei edellytetä esimerkiksi tietotekniikasta kirjoittavilta?” Löytty miettii.

Kirjojen julkaisemisessa oli aiemmin selkeä sykli: romaanit julkaistiin syksyllä, tietokirjat keväällä. Nyt tilanne on muuttunut, ja monessa kustantamossa tärkeintä on saada kirja nopeasti markkinoille. Löytyn mukaan aikataulujen kiristyminen koskee silti enemmän kauno- kuin tiedekirjallisuutta. ”Olemme idealisteja, emme toimi markkinoiden ehdoilla. Parhaita kilpailuvaltteja on kirjojen laadukkuus.”
Riitta Hyvärinen