Kurkistus 1700-luvun terveydenhoito-ohjeiden retoriikkaan
Artikkeli 3/2019

Elina Heikkilä

Kurkistus 1700-luvun terveydenhoito-ohjeiden retoriikkaan

Jo Ruotsin vallan aikana julkaistiin suomeksi yleistajuisia neuvoja terveyden ylläpitämiseen, lääkkeiden käyttöön ja valmistukseen sekä tartuntatautien hoitoon ja torjumiseen. Mitä kautta tieto tuolloin kulki, ja millaisella otteella lukijoita opastettiin?

Tässä kirjoituksessa silmäilen 1700-luvulla ja aivan 1800-luvun alussa suomeksi julkaistuja terveyden- ja sairaanhoitoaiheisia tekstejä, joiden joukossa on sekä yleistajuisia neuvokirjoituksia että viranomaisohjeita. Aikoinaan lukijoiden käsiin lienevät päässeet helpoimmin almanakkojen neuvokirjoitukset, arkkipainatteet ja sanomalehtikirjoitukset.

Heti 1700-luvun alusta asti, jolloin suomenkielisiä almanakkoja alettiin julkaista, niihin sisältyi kansantajuisia neuvokirjoituksia ennen kaikkea maanviljelystä. Tarkka lukija löysi almanakastaan myös ”Hywän saunan ja Cuppamisen ajan Merkin”, joka osoitti näihin terveydenhoitotoimiin soveliaat päivät. Almanakoissa julkaistiin vuosien mittaan joitakin terveydenhoitoneuvoja, rupulin eli isonrokon hoito-ohjeet ja perusteelliset ohjeet taudin ennaltaehkäisyyn rokottamisen avulla sekä opastusta silmälasien valintaan.

Christfrid Gananderin lääkereseptikirja vuodelta 1788.

Christfrid Gananderin lääkereseptikirja vuodelta 1788.

Ensimmäinen suomenkielinen sanomalehti Suomenkielisiä Tieto-Sanomia ilmestyi vuoden verran 1770-luvulla. Sitä toimitti Mynämäen kirkkoherra Anders Lizelius, jonka kunnianhimoisena tavoitteena oli julkaista yleistajuisia neuvokirjoituksia Suomen kansalle suomen kielellä. Vuoden 1776 aikana Lizelius ehti opastaa lukijoitaan muun muassa häkämyrkytyksen uhrien elvyttämiseen ja punatautipotilaiden hoitamiseen.

Muiden pappien tavoin kirkkoherra Lizelius välitti maallisen ja hengellisen esivallan käskyjä ja ohjeita myös saarnastuolista, sillä näitä tekstejä luettiin ääneen kirkonmenojen yhteydessä. Kirkossa on luettu esimerkiksi vuonna 1710 Suomen kenraalikuvernöörin kiertokirje ruttoepidemiaan varautumisesta ja vuonna 1806 Vaasan läänin maaherran kuulutus siitä, kuinka hillittäisiin kuppataudin leviämistä.

Pappismies oli myös Rantsilan kappalainen Christfrid Ganander, joka julkaisi vuonna 1788 ensimmäisen suomenkielisen lääkereseptikirjan Maan-Miehen Huone- ja Koti-Aptheeki. Kirja sisältää 101 lääkereseptiä ihmisten sairauksien, haavojen ja vaivojen hoitoon. Ganander suuntasi teoksensa erityisesti maalaisväestölle, joka asui kaukana kaupungeista ja apteekeista mutta tarvitsi yhtä kaikki tietoa lääkkeistä, niiden käyttötarkoituksista ja annostuksesta. Samana vuonna Gananderilta ilmestyi myös eläinlääkintään opastava Eläinden Tauti-kirja.

Kannustimia ohjeiden noudattamiseen

Kansa suhtautui uusiin hoitomuotoihin usein hyvinkin epäilevästi ja vastahakoisesti. Millä tavoin kirjoittajat pyrkivät voittamaan lukijat puolelleen ja saamaan nämä noudattamaan ohjeitaan? Ainakin osoittamalla, että ohjeita noudattamalla saa etua. Sairaan lapsen hoito-ohjeissa vuodelta 1765 muistutetaan (terveistä) lapsista koituvan hyötyä niin kansantaloudelle kuin yksittäiselle talonpojallekin:

Juuri cuin yxi maacunda on woimallinen sitä myöden, cuin se on cansan paljoudesta ricas; Nijn on ja pysy myös yxi Talonpoica woimasans, cosca hänellä on Lapsia oloxi; Sillä silloin on hänellä monda kättä hänen työhöns.

Yksi keino lisätä neuvojen vakuuttavuutta on vedota asiantuntijoihin. Korkeat virkamiehetkään eivät tyytyneet käskyissään pelkästään virka-asemansa tuomaan auktoriteettiin vaan perustelivat käskyjään lääkärien avulla. Esimerkiksi kenraalikuvernööri Carl Nieroht mainitsi vuonna 1710 ohjeistaessaan suomalaisia ruttoepidemiaan varautumisesta, että hänen käskykirjeensä pohjautui ”Medicinae Doctorin ja Professorin Corkiastoppenen Herr Pietar Hielmin” ohjeisiin.

Aina parempi, jos voi kertoa hyviä kokemuksia epäilyksiä herättävästä hoitomuodosta. Rupulinistuttamiseen eli rokottamiseen on vuonna 1805 löytynyt rohkaiseva esimerkki korkeimmalta mahdolliselta taholta:

[M]eidän Armollisin Kunningaammekin on – – Rupulin istuttamisen kautta tahtonut yhden kauhian ja kuolettawan – – Rupulin [= isonrokon] waarasta pelastaa kahden Lapsensa, nimittäin Hänen Kuningallisen Korkeudensa Suomen Suuren Ruhtinaan, ja sen kuningaallisen Prinssessaan [!] kalliin hengen.

Kun kerran kuningaskin, niin miksei tavallinen rahvas uskaltaisi antaa rokottaa lapsensa?

Lukkarin rokotusvälineet 1800-luvulta. Mustalla sametilla vuoratussa puurasiassa rokotuspistin, lansetti ja rokotinkauha.

Lukkarin rokotusvälineet 1800-luvulta. Mustalla sametilla vuoratussa puurasiassa rokotuspistin, lansetti ja rokotinkauha.

Kuva: Helsingin yliopistomuseo

Monesti kävi kuitenkin niin, että suomalaiset turvautuivat lääkäriin vasta kokeiltuaan ensin kaikki kotikonstit, ja silloin saattoi jo olla liian myöhäistä. Turun piirilääkäri Johan Gabriel Bergman kannusti talonpoikia nopeampaan toimintaan vetoamalla näiden rahantajuun:

yxinkertaisella lugunlaskulla olen näyttänyt, että hautamisen kulutus, ehkä [= vaikka] kuinga halpa se olis, tule kuitengin suuremmaxi kuin lääkityxen kustannus liikkuwaisisa taudeisa, erinomattain jos ne alusa otetan.

Vuoden 1805 almanakasta suomalaiset saivat puolestaan lukea, että ”tästä edes kaxituhatta Rikintalaria joka wuosi kuningaallisen Suomen Huoneen Pidon Seuran Peräänkatsannon alla pidäis tuleman ulosjaetuxi niille palkaxi kuin Rupulia istuttawat”. Rokottaminen kuului lukkarien virkavelvollisuuksiin, mutta he saattoivat delegoida tehtävän muillekin paikkakuntalaisille. Mutta eivät toki korvauksetta.

Numerotietoa ja listoja

Kuten nykyäänkin myös 1700-luvulla yksi taattu keino vakuuttaa lukijansa on ollut esittää numerotietoa. Summittaisetkin lukumäärät auttavat lukijaa hahmottamaan, minkä suuruusluokan ilmiöstä on kyse:

sadan personan seasa yhdestä jiästä [= iästä] tuskin kaxi löytypi joilla on yhtäläinen näkö

[Vaikka] tarttunesa rupulisa ainakin yxi neljästäkymmenestä saa jongun ruumin eli jäsenen wian; – – niin tuskin yxi tuhannesta, joihin rupuli istutettu on, saa jongun semmoisen wahingon.

Numerotiedon lisäksi tekstit tarjoavat muunkinlaista havainnollistamista. Silmälasit ovat tarpeen, jos ”njinkuin ikänänsä bokstawit yhden lyhyen hetken lukemisen jälken – – juoxisit yhteen toinen toiseensa ja näkywät kahden eli kolmenkertaisexi”. Seuraava sanallinen kuvaus puolestaan auttaa hahmottamaan, kuinka isorokkopotilaan tila kehittyy:

Seitzemännellä ja kahdexannella wuorokaudella owat märkäpäät kahta kertaa isommat, pärlynkaldaiset muodostansa, kesku paikalda laskenduneet, ja leweillä punaisilla randeilla ymbäri piiritetut.

Ajankohta, märkäpäiden koko, muoto ja väri – tarkka ja havainnollinen mielikuva on syntynyt.

Mitä pidempi ohje, sitä kipeämmin lukija kaipaa tekstiltä selkeää jäsennystä. Numeroidut listat ovat olleet kirjoittajien suosiossa jo 1700-luvulla. Tässä esimerkki vuonna 1786 julkaistusta pienpainatteesta Konsti elää kauwwan:

Kolme kappaletta, joss nijstä waarin otettaan, pitäwät Terwesnä: 1:xi, pitää jalkansa aina kuiwana ja lämminnä. 2:xi, että watta on auki luonnolliseen perkauxeen [= ulostamiseen]. 3:xi, että pää pidetään kylmempänä kuin jalat.

Jotta numerointi todella helpottaa ohjeen noudattamista, numeroitujen kohtien tulee myös olla suhteellisen lyhyitä ja muutenkin keskenään yhteismitallisia. Tästä periaatteesta osa 1700-luvun kirjoittajista ei ole kuitenkaan välittänyt, ja niinpä heidän ohjeissaan on jokin kohta voinut venyä niin pitkäksi ja yksityiskohtaiseksi, että lukija ehtii jo unohtaa lukevansa numeroitua luetteloa.

Passiivi ja kolmas persoona jylläävät

Verbimuodoista vanhoja ohjetekstejä vallitsevat passiivi ja kolmas persoona. Näitä muotoja löytyy sekä kansantajuisista neuvokirjoituksista että esivallan asetuksista:

[Käsivarren nahkaan] tehdään lähestoinen [!] toistansa kymmenen, elikkä kaxitoistakymmendä piskuista haawaa – –. Näihin piskuisin pykäleisin – – sisälle wiedään Warjellus rupuli Lansetin latuskaisella puolella, ja painetaan sinne kewiästi.

suuret Catawanhacoin casat [katajanhavukasat] laitettacon, että nijtä Caupungin Porteisa, Toreilla ja Caduilla wiriästi poldetaisin, – – jota myös itzecungin Cotonans ja Huonesans tekemän pitä

Ensimmäinen esimerkki on rokotusohjeesta, ja passiivin käyttö luo katkelmaan pikemminkin toiminnan kuvauksen kuin suoranaisen ohjeistamisen sävyä. Toisessa katkelmassa kolmatta persoonaa ja passiivia on vielä tehostettu käskymuodoin (laitettakoon) sekä modaaliverbillä pitää – esimerkki onkin käskykirjeestä, joka koskee niin yhteisöä kokonaisuudessaan kuin sen yksittäisiä jäseniäkin. Mutta aivan samaan tapaan lähestyy aihettaan ja lukijoitaan myös yleistajuisen neuvokirjoituksen laatija:

Joka tahtoo hywin terwesnä pysyä, ja kauwwan eleä pitkä ijällisexi, se eläkään kohtuullisesti juomasa ruasa, rakkauden harjoituxesa, kylwysä eli saunankäymisesä, suonen lyönnisä, nukkumisesä, työsä, murheesa ja muisa asian-haaroisa.

Sinuttelu harvinaista

Vain harvasta tekstistä olen löytänyt suoraa sinuttelua käskymuodossa: Lizeliuksen Suomenkielisistä Tieto-Sanomista, arkkipainatteesta Konsti elää kauwwan sekä Gananderin Maan-Miehen Huone- ja Koti-Aptheekista. Sinuttelumuotoa on käytetty selvästi yksilöä koskevissa ohjeissa:

Sido kuiwatuita Sammakoita kärmen pisto-haawan päälle, niin Sammakot ajettuwat ja wetäwät haawasta ulos myrkyn.

Harjaa ja kampaa usein pääsi, että ajwon lijat höyryt ulos pääsewät.

Gananderin resepteissä lukijan sinuttelu kuitenkin limittyy passiivin kanssa, kuten tässä katajanmarjaöljyn valmistusohjeessa:

Kataja Marjat perataan ja surwotaan hywin rikki, sitten kaada lämmintä wettä päälle, seisomaan 3:xi päiwäxi, kuitengin ilman käytettä, hywin peitettynä, sitten destillerataan nijnkuin wina, anna juosta kruukuun eli kiwifatiin, ja ota lusikalla päällä uiskendelewä [!] öljy, ja pane klasiin.

Minusta meihin

Siellä täällä teksteissä vilahtaa myös minä, viittaus kirjoittajaan:

Minä olen – – mielicarwaudesta nijden monen lasten ylitze, jotca wanhembains huolimattomudesta cuolewat, elickä kiwuloisixi ja wirhillisixi tulewat, tullut waadituxi jättämään Yhteiselle-Cansalle waroituxia, joidenga jälken heidän pitää itziänsä ojendaman

olen minä tämän kautta tahtonut neuwoa ja käskeä jokaitsen tällä taudilla waiwatun, ilman wipymistä itsensä Länin Läkärille ilmei andamaan

Näitä viittauksia esiintyy etenkin yhteyksissä, joissa kirjoittaja kuvaa, mitä hän tekstillään tekee suhteessa lukijoihin: minä olen tullut vaadituksi jättämään varoituksia eli minä varoitan teitä, olen minä tahtonut neuvoa ja käskeä eli minä neuvon ja käsken teitä. Tällöinkään lukijoihin – tai ohjeen loppukäyttäjiin – ei viitata te-pronominilla vaan etäisemmin sellaisilla ilmauksilla kuin yhteinen kansa ja jokainen tällä taudilla vaivattu.

Vaikka minä ja sinä eivät löydä toisiaan samoista teksteistä, lukijan ja kirjoittajan yhdistävä me-muoto on almanakkakirjoittajilla käytössä:

[Suomessa] me olemme – – tottunet kylmää kärsimään, ja olemme oppineet waromaan sitä turkeilla ja nahoilla.

Cosca me huolimattomudesta olemme päällemme wetäneet jongun taudin, olemme me ynnä tehnet itzemme kelwottamaxi nijhin ascareihin, joihin me Jumalalda cutzutut olemme.

Alammaiset! Kiiruttakamme meitämme Tätä korkiaa [so. kuninkaan] Esimerkia seuramaan, ja pelastakamme ajallansa meidän Lapsemme

Ensimmäisessä katkelmassa kirjoittaja rakentaa meititellen myötämieltä sanomaansa kohtaan vetoamalla suomalaisten yhteiseen kokemukseen. Toisessa esimerkissä me laajenee tarkoittamaan koko ihmiskuntaa suhteessa Jumalaan, ja kolmannessa me viittaa Ruotsin kuninkaan alamaisiin (samassa tekstissä kirjoittaja puhuttelee lukijoitaan myös rakastetuiksi maanmiehiksi). Kaikissa tapauksissa kirjoittaja haluaa osoittaa olevansa samalla puolella kuin lukijansa.

Valistuneelle oletuslukijalle

Vanhoja terveydenhoitoneuvoja lukiessa näyttää siltä, että tekstit on suunnattu pikemminkin ohjeiden välittäjille kuin niiden loppukäyttäjille. Monet teksteistä ovat toki levinneetkin ihmisten tietoisuuteen ääneen luettuina, joko kirkossa kuulutettuna tai kotona perhekunnan taitavimman lukijan välityksellä.

Oletuslukijaksi hahmottuu valistunut ja uudistuksille myötämielinen pappi tai muu koulutusta saanut henkilö, jonka on tarkoitus välittää ohjeita paikkakuntansa kansanihmisille. Esimerkiksi piirilääkäri Bergman vetoaa rupulinhoito-ohjeessaan pappissäätyyn ja ”muihin Herrasmiehiin, jotka yhteiseldä Kansalda owat uskotut”, jotta nämä näyttäisivät kansalle selkeillä perusteluilla ”sekä luonnon walosta että Raamatusta”, että itse kukin on velvollinen hoitamaan terveyttään ja tarpeen tullen etsimään parannusta lääkärien avulla.


Aineisto

Alm = Almanakkatekstejä vuosilta 1705–1809.

Ber 1775 = Bergman, Johan Gabriel: Neuwo, Yhteiselle Kansalle hyödytyxexi ja Ojennusnuoraxi, kuinga tawalliset kulku- ja tarttuwaiset taudit oikein ja wähällä kustannuxella taitawat estetyxi ja paratuxi tulla. Ensimmäinen Kappale, Rupulista. Turusa 1775.

Gan 1788a = Ganander, Christfrid: Maan-Miehen Huone- ja Koti-Aptheeki. Wasasa 1788.

STS 1776 = Suomenkieliset Tieto-Sanomat 1776.

Varia 1786b = Konsti Elää kauwwan. Wasasa 1786.

Varia 1799e = Neuwo, Kuinga yhteinen Kansa taitaa istutta Rupulia.

Varia 1803 = Neuwo kuinga hukkuneita ihmisiä pitä hengihin pyyttämän. Wasasa 1803.

As 1710b = [Kreivi Carl Nierothin kirje ruton leviämisen estämisestä.]

As 1806d = Kuulutus [kuppataudin leviämisestä].

Kaikki tekstit ovat luettavissa Kotimaisten kielten keskuksen aineistopalvelu Kainossa: http://kaino.kotus.fi/korpus/vks/meta/vks_coll_rdf.xml. Lyhenteet ovat Kainossa käytettyjä lähdekoodeja.

Elina Heikkilä
Kirjoittaja on Vanhan kirjasuomen sanakirjan toimittaja.