2000-luvun kuntaliitosten taustalla on kunta- ja palvelurakenneuudistus, jonka tavoitteena on turvata kuntapalvelujen laatu ja saatavuus Suomessa muodostamalla asukasmäärältään ja taloudeltaan tarpeeksi vahvoja kuntia asiointi- ja työssäkäyntialueiden mukaan.
Vuoden 2013 alusta tuli voimaan kymmenen uutta kuntaliitosta, joiden myötä Suomen kuntien määrä väheni 16:lla 320:een. Liitoksista neljässä on osallisena enemmän kuin kaksi kuntaa. Kaikki uudet kunnat ovat kuntamuodoltaan kaupunkeja. Liitoksissa ei syntynyt uusia kunnannimiä, sillä kaikissa tapauksissa uuden kunnan nimeksi on valittu jokin entisistä nimistä.
Suomen kielen lautakunta onkin vuonna 2006 antamassaan suosituksessa yhdistyvien kuntien nimistä todennut, että toivottavaa on valita uudeksi kunnannimeksi jokin olemassa olevista. Erityisesti silloin, kun ympäristökunnat liittyvät suureen kaupunkikeskukseen, on luontevaa ‒ jopa itsestään selvää ‒ että uuden kunnan nimeksi tulee keskuskaupungin nimi (Kuopio, Mikkeli, Oulu, Savonlinna, Vaasa). Jos kahden kunnan yhdistyessä kumpikaan ei ole erityisen suuri kaupunkikeskus, on käypä tapa ottaa käyttöön nimi toiselta ja vaakuna toiselta kunnalta (Alavus).
Maakuntiin ja aluehallintovirastojen toimialueisiin muutoksia
Kaksi vuoden 2013 kuntaliitoksista muuttaa myös isompia aluejakoja, muun muassa maakuntajakoa ja aluehallintovirastojen maantieteellisiä toimialueita. Suomenniemen kunta kuului Etelä-Karjalan maakuntaan ja Etelä-Suomen aluehallintovirastoon, mutta osana Mikkeliä alue kuuluu jatkossa Etelä-Savoon ja Itä-Suomen aluehallintovirastoon. Vastaavasti Pirkanmaan maakunta laajeni Satakunnan alueelle ja Länsi- ja Sisä-Suomen aluehallintoviraston toimialue haukkasi palan Lounais-Suomen aluehallintoviraston toimialueesta, kun Kiikoinen yhdistyi Sastamalaan.
Mökille Punkaharjun kansallismaisemaan
Vuoden alussa kunnanniminä käytöstä poistui kuusitoista: Haukipudas, Karjalohja, Kiiminki, Kerimäki, Kesälahti, Kiikoinen, Nilsiä, Nummi-Pusula, Oulunsalo, Punkaharju, Ristiina, Suomenniemi, Töysä, Vihanti, Vähäkyrö ja Yli-Ii. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että näistä paikannimistä luovuttaisiin kokonaan, sillä paikat eivät katoa minnekään. Nimet ovat tärkeä osa asukkaiden alueidentiteettiä. Ne luovat yhteenkuuluvuuden tunnetta ja liittyvät olennaisesti sekä paikalliseen kulttuuriin että yhteisön ja yksilön historiaan. Liitoskuntalaiset saattavat suhtautua laajenevaan kaupunkikeskukseen nuivasti, eivätkä koe sitä ”omakseen”, vaikka se asioinnin keskuksena toimisikin. Asukkaiden elinpiiri on myös usein huomattavasti suppeampi kuin liitoksien myötä syntynyt hallinnollinen suurkunta, jonka nimi ei läheskään aina riitä paikantamaan tapahtunutta tarpeeksi yksiselitteisesti.
Vuonna 2009 Houtskari, Iniö, Korppoo, Nauvo ja Parainen yhdistyivät Länsi-Turunmaan kaupungiksi. Länsi-Turunmaa koettiin kuitenkin keinotekoiseksi nimeksi, joka muistuttaa kunnannimen sijaan maantieteellistä aluemääritelmää. Niinpä vuonna 2011 järjestettiin kuntaliitosten historiassa ensimmäinen kunnannimeä koskeva kansanäänestys, jonka tuloksena Länsi-Turunmaasta tuli vuoden 2012 alussa Paraisten kaupunki. Parainen-nimen puolesta äänesti kuitenkin vain muutama Houtskarin, Iniön, Korppoon ja Nauvon asukas, mikä kuvaa hyvin perinteisten paikannimien vahvaa merkitystä kotiseututunteen ja yhteenkuuluvuuden luojina.
Miten entisiä kunnannimiä sitten tulisi käyttää? Suomen kielen lautakunta on ottanut kantaa aiheeseen vuonna 2012 (ks. Kielikello 1/2012). On tarkoituksenmukaista, että paikannimet jatkavat elämäänsä puhutussa ja kirjoitetussa kielessä. Entisiä kunnannimiä voi edelleen käyttää muun muassa asukkaiden nimityksissä, yhdistysten, yritysten, paikallislehtien ja rakennusten nimissä sekä alueiden niminä peruskartoissa. Edelleen voi kertoa olevansa kiiminkiläinen, matkustaa kesämökille Punkaharjulle, pistäytyä Töysän museoon tai liittyä Karjalohjan veneilijöihin. Lohjan kaupungissa asuva voi mieltää asuvansa Nummi-Pusulassa tai ehkä luontevammin Nummella tai Pusulassa ‒ niiden vanhojen kunnannimien mukaan, joista hankalahko kaksoisnimi vuoden 1981 liitoksessa aikoinaan muodostettiin. Ei myöskään ole tarpeen puhua esimerkiksi entisestä Vähästäkyröstä, kun paikannimi Vähäkyrö selkeästi viittaa samaan alueeseen kuin kunnannimenäkin.
Uutta kunnannimeä tarvitaan lähinnä silloin, kun puhutaan kaikkia asukkaita koskevista hallinnollisista asioista, kuten sosiaali- ja terveyspalveluista, verotuksesta tai taloudellisista asioista. Tällaisissa virallisissa yhteyksissä entisten kuntien alueista voidaan tarvittaessa puhua täsmentävillä ilmaisuilla Oulun Haukiputaalla tai Kuopion Nilsiässä. Arkipäivän kielenkäytössä Haukiputaalla ja Nilsiässä ovat kuitenkin paikantavina ilmaisuina riittäviä ja toimivat edelleen varsin mainiosti. Uutisoinnissakin voidaan muissa kuin hallinnollisissa yhteyksissä hyvin käyttää pelkkää vanhaa kunnannimeä, jos se tunnettuutensa vuoksi paikantaa valtakunnallisesti (Punkaharjulla).
Entinen Kitee eli Kiteen pitäjä
Useimmissa kuntaliitoksissa uuden kunnan nimeksi on otettu jonkin siihen liittyneen kunnan nimi. Tällöin ei riitä, että käytöstä poistuvat kunnannimet säilyvät kartoissa ja kielenkäytössä, vaan lisäksi tarvitaan yksiselitteiset termit erottamaan entisen kunnan alue uuden hallinnollisen kunnan alueesta. Sekä liitoskunnasta että uudesta kunnasta ei voi molemmista puhua Kiteen kuntana eli Kiteenä. Joissakin kuntaliitosten myötä syntyneissä suurkunnissa on tapana käyttää tiedotuksessa täsmentävää adjektiivia uusi (esim. uusi Kitee, uusi Oulu). Tällaista ilmausta tulisi kuitenkin käyttää vain väliaikaisesti, kun kyse ei ole virallisesta kunnannimestä.
Vuonna 2006 Jussi Iltanen ja Sirkka Paikkala ovat esittäneet, että vanhat kunnat nimineen ja rajoineen tulisi säilyttää kuntaliitoksissa. Hallinnollisten muutosten myllerryksessä nimien ja rajojen pysyvyys muilla elämänaloilla parantaa sekä historiallista jatkuvuutta että kansalaisten turvallisuudentunnetta. Entisten kuntien nimitykseksi ehdotettiin kunnanosaa tai historiallista pitäjää. Naseva pitäjä sai eniten mainintoja myös Kielitoimiston vuonna 2009 toteuttamassa kyselyssä, jossa etsittiin lyhyttä nimitystä entisten kuntien alueille (ks. Kielikello 3/2009). Sen käyttöä perusteltiin muun muassa seuraavasti:
Nimitys on vanha ja kaikille tuttu, ja sitä käytetään enää harvoin sen alkuperäisessä merkityksessä eli historiallista hallinto- tai kirkkopitäjää tarkoittamassa. Nykyään pitäjä-sanaa käytetään kunnan aluetta ilmaisevana terminä sekä puheessa että esimerkiksi murteen-, historian- ja perinteentutkimuksessa, kun taas kunta-sana kuuluu hallinnollisiin yhteyksiin. Näin pitäjä-sanan nykyinenkin käyttö olisi linjassa ehdotuksen kanssa. Voitaisiin jopa sopia siitä, että pitäjä-sanaa käytettäisiin kaikista entisistä ja eli ”historiallisista” kunnista. Nimitys on lyhyt ja ytimekäs. Voitaisiin sanoa Siikalatvan kunnassa tai Siikalatvalla Rantsilan pitäjässä tai pelkästään Rantsilan pitäjässä.
Tämän vuoden alussa (4.1.2013) Yle uutisoi verkkosivuillaan ehdotuksesta ottaa pitäjä-sana uudestaan käyttöön; ehdotus sai jälleen kansalaisilta hyväksyviä kommentteja.
Pitäjän käyttöönottoa entisten kuntien nimitykseksi saatetaan vieroksua, koska se on historiallisesti ollut käytössä eri merkityksessä. Kaikki kunnat eivät myöskään ole aikoinaan olleet pitäjiä, ja nimitys on yhdistetty lähinnä maaseutumaiseen ympäristöön. On kuitenkin täysin tavallista, että sanat saavat kielessä uusia merkityksiä. Lisäksi Iltanen ja Paikkala ovat ehdottaneet ratkaisuksi kaupunki-nimityksen uudenlaista käyttöä ”maalaiseksi” koetun pitäjän rinnalle: kaupunki voitaisiin poistaa kokonaan kuntamuodon nimityksenä, jolloin uudet suurkunnat voisivat koostua pitäjistä ja kaupungeista asutusrakenteensa mukaan. Kaupungeiksi voitaisiin kutsua esimerkiksi niitä entisiä kuntia, jotka ovat vuoteen 1960 mennessä perustettuja kaupunkeja tai kauppaloita.
Pitäjän ja kankeahkon kunnanosan lisäksi on uusista kunnista suhteessa entisiin käytetty tai harkittu myös sellaisia termipareja kuin piirikunta ja kunta, kunta ja kotikunta, kunta ja kaupunginosa tai kunta ja kylä. Näiden nimitysten ongelmana on, että sekaannusten vaara on suurempi silloin, kun sana kunta sisältyy sekä uuden että entisen kunnan nimitykseen. Vastaavasti väärinymmärryksiä syntyy, jos termi on aktiivisessa käytössä muussa merkityksessä: kaupunginosat ja kylät ovat jo vakiintuneet tarkoittamaan entisiä kuntia pienempiä asutusalueita. Varteenotettavimmaksi vaihtoehdoksi jää näin ollen lyhyt ja erottuva pitäjä.
Sirkka Paikkala on esittänyt vuonna 2012, että nimien ja rajojen säilyttämiseksi voitaisiin jo uudessa kuntalaissa määritellä suurkuntien jakautuvan aiemman kuntajaon mukaisiin alueisiin, vaikka alueilla ei hallinnollista merkitystä enää olekaan. Entisten kuntien säilyttäminen pitäjinä tuskin kuitenkaan toteutuu, jos nykyiset kunnat eivät siihen itse aktiivisesti pyri. Jos termit kunta ja pitäjä halutaan vakiinnuttaa tarkoittamaan hallinnollista suurkuntaa ja asukkaiden entistä kotikuntaa, ne tulisi ottaa kunnissa ja tulevissa kuntaliitoksissa aktiivisesti käyttöön kirjavien nimitysten uusi kunta, vanha kunta, entinen kunta, liitoskunta, kaupunginosa, kunnanosa jne. tilalle. Yhdenmukaiset, käytössä vakiintuneet termit huomioitaisiin todennäköisemmin myös uutta kuntalakia kirjoitettaessa.
Kirjallisuutta
Paikkala, Sirkka 2009: Kunta, kaupunki ja pitäjä. ‒ Kielikello 3/2009.
Paikkala, Sirkka 2009: Sammatin pojasta Lohjan pojaksi? – Kuntien nimenmuutokset vuonna 2009. ‒ Kielikello 1/2009.
Paikkala Sirkka 2005: Kunnannimet murroksessa. ‒ Kielikello 4/2005.