Kun grogi oli juotu – kielioppia ryyppylasin äärellä
Teksti ja sen tulkinta 3/2020

Erkki Lyytikäinen

Kun grogi oli juotu – kielioppia ryyppylasin äärellä

Georg Malmsténin säveltämä ja sanoittama Kohtalokas samba on jo muutaman sukupolven ajan kuulunut suomalaisen iskelmäyleisön suosikkeihin. Malmstén levytti sen vuonna 1950, ja hänen jälkeensä monet muutkin laulajat ovat tarttuneet siihen meidän päiviimme asti. Kappaleen esittäjänä kunnostautui varsinkin Eugen Malmstén parin vuosikymmenen ajan.

Malmsténin iskelmärunossa vakaa perheellinen 12 lapsen isä Kalle Tappinen lähtee ravintolaan ottamaan yhden. Yhden jälkeen seuraa toinen, toista seuraa kaunis Tamara ja riehakas samba, lisää viinaa, lisää sambaa, loputtomiin. Mutta kaikki toki loppuu joskus. Kalle herää aamulla hotellihuoneessa. Poissa on samba, poissa on riemutunnelma, poissa on Tamara, poissa ovat myös rahat. Viinasta on jäljellä maatakaatava krapula ja morkkis. ”Kyllä varmaan Saaran armaan / kanssa Säkkijärven polkka oisi tullut halvemmaks” on Kalle Tappisen loppupäätelmä.

”Mutt’ kuinka sattuikaan, hän joutui tanssikapakkaan.”

”Mutt’ kuinka sattuikaan, hän joutui tanssikapakkaan.”

Kuva: Lappeenrannan kasino 1949. Kaupungin kuva-arkisto, Lappeenrannan museot (CC BY-NC-ND 4.0).

Kalle, viaton ravintola-asiakas

Olen kuvitellut, että runon tapahtuma-ajankohta olisi melko varhainen, vaikkapa jo 1930-luku. Tekstin mukaan Kallen ravintolaillan aikoihin ”samba oli muotitanssi rytmikäs ja uusi”. Mutta samba tuli Suomeen levytettäväksi asti vasta 1940-luvun lopulla. Kaipa sitä live-esityksinä oli kuultu jokunen vuosi varhemmin. Tapahtuma-aika sijoittuu siis lähelle runon julkaisuhetken nykyaikaa.

Tarkastelen tässä kirjoituksessa runon aloitusta. Georg Malmsténin äidinkieli oli ruotsi, mutta hän näyttää hallitsevan suomen kielen keinovarat mestarillisesti, viimeistä nyanssia myöten. Runon puhuja maalaa vähäisin elein lukijan tai kuulijan mieleen käsitystä, että Kalle Tappinen suistuu onnettomuuteensa ilman omaa syytään, kohtalon viemänä kuin ajopuu virrassa.

Tässä siis Kalle Tappinen askeltaa kohti ravintolaa. Hän on päättänyt palkita itsensä ryypyllä. Emme tiedä, mitkä ovat olosuhteet. Missä ollaan, onko talvi vai kesä, missä Kallen perhe on? Olen kuvitellut, että on kesä ja Kalle on jopa kesäleski, mutta tämä kuvitelma ei saa tukea tekstistä. Se on varmaan muiden kesäleskilaulujen tartuntaa. Jos olisikin kesä ja elettäisiin nykyaikaa, Kallella ei olisi mitään ongelmaa: terassille, olut tai muu ryyppy naamariin, matka jatkuu. Mutta tätä mahdollisuutta runon Kallella ei ole. Tuohon aikaan alkoholin anniskelu oli tiukasti kontrolloitua. Se tapahtui neljän seinän sisällä, valvotuissa oloissa.

On illansuu ja Kalle menee ravintolaan. Viattomasti aivan, ilmoittaa runon puhuja heti ensimmäisen säkeen toisena sanana. Kalle on viaton mies, viaton ravintola-asiakas, hänen motiivinsa ovat puhtaat. Hänen tarkoituksensa ei missään tapauksessa ole heittäytyä ryyppäämään ja rellestämään ja sekaantumaan vieraisiin naisiin.

Miten Kalle on ravintolansa valinnut? Emme tiedä. Joka tapauksessa hän menee hotelli-ravintolaan, jossa järjestetään tanssi-iltoja, runoilijan sanoin tanssikapakkaan. Ehkä paikkakunnalla ei muita ravintoloita olekaan? On kai sentään, hotelli-ravintola edellyttää kohtalaisen suurta asiakaspohjaa, kyllä pienempiäkin anniskelupaikkoja varmaan löytyy.

Kalle passiivivyöryssä

Nyt tullaan yhteen avainkohdista. Sankarimme ”joutui” tanssikapakkaan. Mitä joutuminen on? Se on enemmän tai vähemmän tahdonvastaista toimintaa. Kielitoimiston sanakirjan mukaan se ilmaisee jotakuta kohtaavaa tahatonta epäedullista muutosta. Ihminen voi joutua autiolle saarelle tai sairaalaan tai eksyksiin, listaa sanakirja. Joutuja on kohtalon armoilla, hän ei ole tapahtumien herra; hän ei voi mitään.

Runon puhuja antaa ymmärtää, että viaton Kalle Tappinen ei voinut itse valita ryyppypaikkaansa. Kohtalo oli määrännyt hänet menemään, ”joutumaan”, tanssikapakkaan. Kaikki paha, mikä seurasi, johtui tuosta tahattomasta joutumisesta, ajautumisesta.

Kallen tarkoitus on poiketa ravintolaan ja ottaa grogi, vain yksi. Tämä tavoite ei toteudu, ja se johtuu jollain salaperäisellä tavalla tuosta ”joutumisesta” ja toisaalta tanssikapakan sivulliselle tuntemattomista säännöistä. Lukija tai kuulija törmää suomen kielen passiivin erikoislaatuun.

Mennään, tultiin, on kävelty, oli juotu. Nämä kaikki ovat passiivimuotoja, ja niille on yhteistä se, että niiden tekijää ei tunneta. Tekijä on yleensä ihminen, kieliopin sanoin epämääräinen henkilötekijä, mutta ilman lauseyhteyttä tai muuta selvennystä ei voi edes tietää, onko tekijöitä yksi vai useampia. Jos sanotaan Grogi oli juotu, voidaan juomaa tarkoittavan sanan yksikkömuodosta päätellä, että juojiakin on ollut vain yksi, vaikka ei se toki ehdottoman varmaa ole. Mutta kun sanotaan Ravintolassa tanssitaan, voidaan huoletta päätellä, että tanssijoita on useampi kuin yksi. Kuinka monta, on mahdoton tietää. Toisaalta passiivia voidaan käyttää yleisluonteisesti, niin että tekijöitä ei puhehetkellä ole yhtään: Lauantaisin tässä ravintolassa tanssitaan. Suomen kielen passiivi on salamyhkäistävä pääluokka.

Kuulija törmää suomen kielen passiivin erikoislaatuun.

Indoeurooppalaisten kielten, kuten ruotsin, passiivi on ihan erilainen. Mikä hyvänsä kohteen sisältävä lause voidaan muuntaa passiiviin merkityksen juuri muuttumatta. Aktiivissa sanotaan Kalle drack groggen ’Kalle joi grogin’. Vastaavalla passiivilauseella Groggen dracks av Kalle on sama merkitys. Vivahde-ero lauseilla toki on. Passiivi korostaa enemmän tekemistä, tekijä on sivuosassa, mutta toki tunnistettavissa.

Kalle istuu ravintolassa ja tilaa grogin, ainoansa, kuten hän ehkä vielä kuvittelee tai kuten ainakin runon puhuja haluaa kuulijalle uskotella. Mutta kas, nyt ollaan tanssiravintolassa, ja siellä ilmeisesti vallitsevat toiset säännöt. ”Jo grogi oli juotu / ja toinen pöytään tuotu.” Ollaan passiivivyöryssä. Joku on juonut Kallen grogin. Yleisen elämänkokemuksen nojalla toki tiedämme, että juoja todennäköisimmin on ollut Kalle itse, mutta kukapa sen voi varmaksi vannoa. Ja toinen pöytään tuotu, ihmeellistä! Ei sanaakaan uudesta tilauksesta tai muusta aktiivisesta toiminnasta. Toinen grogi on vain ilmestynyt pöytään, se on tuotu. Voihan olla, että tanssikapakan sääntöihin kuuluu, että lasinsa tyhjentäneelle asiakkaalle viedään ilman muuta toinen ryyppy. Emme tiedä, eikä tunnu tietävän Kallekaan. Hän on tuuliajolla, kohtalon armoilla, ja sitten käy niin kuin käy.

Kaiken säälin keskellä täytyy kuitenkin myöntää, että ei Kalle Tappinen sittenkään ihan niin vilpitön ollut kuin alussa annetaan ymmärtää. Tekstissä sanotaan: ”Vain grogin päätti ottaa, / niin se on aivan totta”. Tässä runon puhuja vetää maton Kallen jalkojen alta. Jos jokin asia on totta, niin se on. Sen vakuutteleminen herättää päinvastaisen aavistuksen: tuo mies valehtelee. Aina kun joku poliitikko vakuuttaa ”sanon tämän aivan vilpittömästi”, poistan varmistimen. Poliitikon, luottamushenkilön, edellytetään aina puhuvan vilpittömästi. ”Hän puhuu nyt vilpittömästi. Hän ei siis aina puhu vilpittömästi. Taitaa valehdella nytkin.”

Erkki Lyytikäinen
Kirjoittaja on eläkkeellä Helsingin yliopiston suomen kielen laitoksen amanuenssin toimesta.
Takaisin ylös