Liturgialla tarkoitetaan Nykysuomen sivistyssanakirjan mukaan jumalanpalvelusjärjestystä tai alttaripalvelusta. Sana palautuu latinan kautta kreikan kielen sanaan leitourgí ’julkinen virantoimitus tai palvelus, jumalanpalvelus’. Sitä vastaava tekijännimi, palvelijaa tarkoittava, on puolestaan muodostunut kahdesta sanasta, joiden merkitykset ovat ’kansaan liittyvä’ ja ’työ’. 1800-luvun sanakirjoissamme liturgian vieraskieliset vastineet on suomennettu myös kirkonmenoksi, kirkkojärjestykseksi ja kirkkokäsikirjaksi. (Kalevi Koukkunen: Vierassanojen etymologinen sanakirja.) Nykyään liturgia saatetaan ymmärtää kansanomaisesti vain jumalanpalveluksen laulettaviksi, ”messuttaviksi” osiksi. Samanasuisina toistettavien jumalanpalveluskaavojen vuoksi sana on siirtynyt maallisiinkin yhteyksiin; sillähän kuvataan usein kaavamaista, kulunutta kielenkäyttöä (esimerkiksi poliittinen liturgia).

Liturginen kieli tarkoittaa puolestaan kirkollisten toimitusten kieltä, siis kirkkokäsikirjaan tallennettujen kaavojen kieliasua. Se on lähellä yleiskäsitettä kirkollinen kieli. Uskonnollinen, kirkollinen, hengellinen tai liturginen kieli on yleensä käsitetty yhdeksi tyylilajiksi, koodiksi tai tilannerekisteriksi, ja sitä on myös pidetty melko yhtenäisenä. Oikeastaan liturginen kieli jakautuu kuitenkin moniin erityyppisiin alalajeihin sen mukaan, mistä toimituksesta on kysymys (jumalanpalvelus, kaste, hautaan siunaaminen jne.), mikä on samankin toimituksen tarkoitus (esimerkiksi koululaisjumalanpalvelus, juhlajumalanpalvelus) ja millaisia puheosuuksia yksikin toimitus voi sisältää (jumalanpalveluksen tervehdykset, rukoukset, virret, saarna, raamatunluku). Tämän vaihtelun pitäisi näkyä myös tyylissä ja kieliasussa: tunteita ilmaisevat osat – rukoukset, katumus, ylistys – sallivat väljempiä ja vapaampia ilmaisumuotoja kuin esimerkiksi kaste, jossa on samalla ilmaistava, mitä siinä tapahtuu, tai aviopuolisoiksi julistaminen, jossa kieli toteuttaa juridisen tapahtuman.

Kaikista muista kielimuodoista liturginen kieli erottuu kuitenkin omien ominaispiirteidensä perusteella. Niitä on mainittu neljä. Ensinnäkin liturgisen kielen päälähde on Raamattu. Liturgia on pääosiltaan Raamatun sanan käyttöä ja sovellusta, ja useimmat kirkollisten toimitusten sanamuodot ovat joko kokonaan tai osittain Raamatusta (esimerkiksi Herra, armahda).

Toiseksi liturgisella kielellä on yhteys teologiaan. Siitä heijastuvat eri aikojen teologiset näkemykset, jotka ovat painottuneet esimerkiksi opilliseen puhtauteen, maallisen ja hengellisen erottamiseen tai maailmanlaajuiseen yhteisvastuuseen.

Kolmanneksi liturginen kieli on kollektiivista, yhteisöllistä kieltä. Se ei saa ymmärrettävyytensä puolesta jättää ketään ulkopuolelle, vaan jokaisen on voitava ilmaista itseään seurakunnan jäsenenä. Yhteisöllisyys merkitsee samalla kielen me-muotoisuutta; yksilölliset, persoonalliset sävyt tai pienten erityisryhmien omat ilmaisut eivät kuulu siihen.

Neljänneksi liturginen kieli on puhuttavaksi, kuunneltavaksi ja laulettavaksi tarkoitettua kieltä. Puhuttavuuden ja kuunneltavuuden vuoksi kielen on oltava riittävän yksinkertaista, ja laulettavuus puolestaan vaatii siltä tiiviyttä, joskus myös puhutusta kielestä poikkeavia sanajärjestyksiä.

Liturgisen kielen uudistustarpeita

Muiden kirkkojen liturgisissa uudistuksissa on kiinnitetty paljon huomiota kirkollisten toimitusten kieleen, erityisesti sen nykyaikaistamiseen ja keventämiseen. Esimerkiksi Amerikan luterilaisten kirkkojen uudessa käsikirjassa (1978) on luovuttu kokonaan vanhasta 1600-luvun englannista. Myös Ruotsin kirkon käsikirjakomitea, jolta ilmestyi vuonna 1974 laaja selvitys uudistusperiaatteista, paneutui perusteellisesti liturgisen kielen luonteeseen, ulkonaiseen asuun ja tyyliin. Tavoitteiksi asetettiin tuolloin muun muassa yksinkertaisuus, selkeys ja täsmällisyys.

Sekä englannin- että ruotsinkielisessä liturgiassa on puututtu moniin vanhentuneisiin äänne- ja muotoasuihin, esimerkiksi engl. thy, thee, livest, ruots. tackom och lovom, eder. Sen sijaan suomenkielisen kirkkokäsikirjan kieli on äänne- ja muoto-opillisesti melko nykyaikaista. Kirkollisten toimitusten teksteihin on jäänyt lähinnä vanhahtavia monikon 2. genetiivin muotoja (lammasten paimen, pyhäin yhteys, pakanain valkeus, jumalattomain kuolema) ja länsimurteisia nsa-omistusliitteitä (muistoansa, kirkkauttansa). Lähellä, luona -postpositio on eräässä rukouksessa vielä essiiviasussa läsnä: – – että Kristus on aina meitä läsnä Hengessään ja sanassaan.

Kirkon kieltä on meilläkin silti arvosteltu vanhoilliseksi, kankeaksi ja vaikeatajuiseksi. Suurin syy tähän on ilmeisesti lauserakenteissa ja sanastossa. Samassa muodossa toistettavat puhe- ja lauluosuudet ovat saaneet hyvin kirjallisen muodon. Epäsuomalaisen käännöskielen ja ylätyylisesti sävyttyneen raamattukielen vaikutukset näkyvät pitkissä virkkeissä, runsaissa sivulauseissa ja sanajärjestyksissä. Ilmaisutavan mutkikkuutta on lisännyt vielä se, että liturgiassa on jouduttu muotoilemaan opillisia näkemyksiä mahdollisimman täsmällisesti ja tiiviisti (esimerkiksi uskontunnustus). Virkerakenteiltaan monet käsikirjan tekstit muistuttavatkin juridista tai tieteellistä kieltä. Sanaston vanhahtavuus antaa niille puolestaan ylätyylisen, juhlallisen sävyn.

Lauserakenteet ja sanajärjestys

Jotta liturginen kieli olisi todella puhuttavaa ja kuunneltavaa, sen virkkeet eivät voi olla kovin pitkiä. Uskontunnustukselle tai synninpäästölle tyypillinen määritelmätyyli on kuitenkin tarttunut jopa rukouksiin, vaikka niiden palvova ja mietiskelevä sävy tulisi paremmin esiin toisenlaisessa ilmaisutavassa. Sivulausevaltaisiin virkkeisiin on mahdutettu usein hyvinkin erilaisia asioita, niin ettei alun ja lopun välillä ole enää mitään yhteyttä. Mutkikkuutta lisää vielä se, että lauseissa on paljon toinen toistaan painavampia määritteitä ja ilmaisua tiivistäviä nominaalimuotoja (uskomaan, valvoen, saadaksemme). Pääasia hukkuu tällöin määritteiden paljouteen, ja asiakokonaisuutta on mahdotonta hahmottaa enää korvakuulolta. — Seuraavat esimerkit ovat jumalanpalveluskäyttöön tarkoitetuista rukouksista:

Me ylistämme sinua siitä, että olet lahjoittanut meille Poikasi ja että me hänen pyhässä nimessään saamme sinua rukouksessa lähestyä uskoen, että sinä kuulet meitä ja annat meille tarpeemme, niin ettei meiltä mitään puutu.

Siunaa niitä, jotka ovat asetetut johtamaan kansaamme ja ohjaa heidän neuvonpitojaan pyhän tahtosi mukaan, niin että saisimme vaeltaa sinun pelossasi ja vain saavuttaisimme oikean isänmaamme taivaassa.

Anna Pyhän Henkesi herättää sydämemme lujasti ja vakavasti uskomaan, että meillä Kristuksessa on syntien anteeksisaaminen ja iankaikkinen elämä pysyäksemme uskossa Vapahtajaamme turvattuina nyt ja viimeisellä hetkellämme.

Näennäiseen tiiviyteen on toisinaan päästy rinnastamalla keskenään epäsymmetrisiä asioita (esimerkit rukouksista):

Kaikkivaltias, laupias Jumala ja Isä, joka ruokit taivaan linnut ja vaatetat kedon kukat ja Pojassasi, meidän Vapahtajassamme, olet avannut meille taivaallisen valtakuntasi.

Auta, että emme maailman tavoin pahentuisi hänen halpaan muotoonsa emmekä halveksisi hänen sanaansa, vaan vahvassa uskalluksessa häneen saisimme iankaikkisen autuuden (? po. vaan luottaisimme häneen vahvasti).

Valaise sydämemme pyhällä sanallasi, että tuntisimme syntimme, mutta myös Vapahtajamme.

Edellä olevista esimerkeistä näkyy, että määritteitä on niiden runsauden vuoksi jouduttu usein sijoittamaan myös verbin edelle, jolloin ne saattavat saada suuremman painon kuin on tarpeen (ettei meiltä mitään puutu, vihdoin saavuttaisimme). Suoranaiseksi säännöksi tämä vanhalle raamatunkielellekin tyypillinen sanajärjestys näyttää muodostuneen upotetuissa lauseissa, siis verbien nominaalimuotojen yhteydessä, varsinkin kun määritteenä on sti-adverbi (lujasti ja vakavasti uskomaan). – Muita esimerkkejä määritteitä painottavista poikkeuksellisista sanajärjestyksistä:

Suo meidän oikein oppia tuntemaan sinut, että – – (rukous).

Rohkaise rippikoulunuorisoa iloisesti tunnustamaan uskonsa – – (rukous).

Tunnustan, että monella tavalla olen rikkonut sinua vastaan (synnintunnustus).

Anna meille usko, joka maailman voittaa, että – – (rukous).

Hänet sinä olet alttiiksi antanut ja kuolleista herättänyt, että – – (rukous).

Liturgisen kielen runsaista määritteistä on mainittava vielä adjektiiviattribuutit, jotka ovat liiallisessa käytössä menettäneet tehonsa tyylin elävöittäjinä (esimerkit rukouksista):

Me kiitämme sinua siitä, että olet kylvänyt pyhän sanasi hyvän siemenen sydämiimme. Tee Pyhällä Hengelläsi tämä siemen meissä eläväksi ja hedelmälliseksi ja suojele meitä pahalta viholliselta, joka tahtoo kylvää rikkaruohoansa keskellemme.

Puhdista sydämemme Kristuksen pyhällä verellä, että me lujassa uskossa syntiemme anteeksisaamiseen vapautuisimme palvelemaan sinua, elävää Jumalaa.

Herra kaikkivaltias Jumala, joka tutkimattomassa viisaudessasi olet asettanut pyhät enkelisi palvelemaan valittuja ystäviäsi.

Varsinkin pyhä-adjektiivi on runsaan käytön vuoksi latistunut usein vain fraasin osaksi tai tyhjäksi koristeeksi: pyhä sana, pyhä tahto, pyhä kaste; pyhä asu, pyhä hetki, pyhä juhla-aika, pyhä pelko, pyhät kasvot. Mikael Agricolan käsikirjan (1549) ja nykyisen käsikirjan vertailu tarjoaa kiintoisan esimerkin. siitä, miten tällaisen ”pyhittämisen” kohde on muuttunut pelkästään kielen rakenteen kautta: Agricolan kastekaavassa mainitaan pyhän ristin merkki, nykyisessä pyhä ristinmerkki.

Sanasto ja fraseologia

Keskeinen kristillinen ja kirkollinen sanasto palautuu meillä Suomessa ainakin 1500-luvulle, ja sen on todettu säilyneen nykyaikaan muiden alojen sanastoa paremmin. Tuota sanastoa. saatiin monista eri lähteistä: osa oli siirtynyt jo aiemmin pakanallisesta uskonnosta kristilliseen käyttöön (jumala., pyhä), osa lainautunut kristillisessä merkityksessään vieraista kielistä (slaav. risti, pappi). Ei-hengellisestä kielestä valittiin se1laiset sanat, jotka kuvasivat parhaiten kristillisiä käsitteitä, esimerkiksi armo ’sääli, huolenpito’ (< armas, alkuaan ’surkuteltava’, myöhemmin ’helliteltävä, rakas’), laupias ’lempeä’, hurskas ’viisas, ymmärtäväinen’. Myös Mikael Agricolan ja hänen aikalaistensa osuus uuden tarvittavan sanaston luomisessa oli melkoinen; jo Agricolan teoksissa esiintyvät sellaiset johdokset ja yhdyssanat kuin hengellinen, ajallinen, armollinen, sovittaja, eksytys, ylistys, seurakunta, opetuslapsi, jumalanpalvelus, jumalanpelko, epäusko, syntiinlankeemus ja ylösnousemus. Monet maallisesta kielenkäytöstä saadut sanat erikoistuivat vähitellen merkitykseltään ja siirtyivät yksinomaan hengelliseen käyttöön (esimerkiksi armo), ja ei = hengelliset vastineet saatetaan tuntea enää vain murteista (esimerkiksi hurskas ’viisas’ tai ’hillitön, hurja’).

Lauserakenteiden ohella myös sanasto on yhtenä syynä siihen, miksi kirkollisten toimitusten kieltä pidetään vaikeatajuisena. Merkitykseltään erikoistuneen sanaston osuus on keskeinen ja abstraktiotaso korkea. Sen lisäksi käsikirjan kielessä on Raamatusta tai muusta hengellisestä kielestä tulleita sanoja, jotka leimautuvat nyt jo vanhentuneiksi., ylätyylisiksi tai murteellisiksi, esimerkiksi isota, varttua ’kasvaa’, yletä ’kasvaa’, tykönä, ainokainen, kristinuskovainen ja eksyväinen. Monia sanoja käytetään sellaisessa merkityksessä, joka on väistynyt muusta kielenkäytöstä, ja tällaisissa tapauksissa syntyy helposti väärinkäsityksiä, esimerkiksi uskallus ’luottamus’, mahdoton ’kykenemätön’, otollinen ’mieleinen’, kohtuullinen ’asianmukainen, sopiva’ ja toivoa johonkin ’panna toivonsa johonkin’. Ennättää-verbillä on ollut vanhassa kirjasuomessa ja murteissa myös merkitykset ’saavuttaa, saada kiinni, ehättää antamaan’. Siitä muodostetulla partisiipilla ennättävä(inen) on kuvattu hengellisessä kielessä Jumalan armoa (Vanhan kirjasuomen sanakirja 1), mutta sanasta on tässä yhteydessä tullut suoranainen teologinen termi, jonka merkitys ’ennalta vaikuttava’ ei avaudu enää kantaverbin perusmerkityksistä eikä varsinkaan nykykielisestä käytöstä.

Ymmärrettävyyttä heikentää joskus myös tuttujen sanojen epätäsmällinen käyttö, esimerkiksi kätkeä (sana) ’tutkistella mielessään’, kääntää (jumalattomat) ’kääntää puoleensa, käännyttää’, tuntea (sydän) ’tutkia’ ja kietoa (synnistä) ’kietoa valtaansa’. Laajemmasta raamatullisesta yhteydestään irrotetut sanat saavat epämääräisen merkityksensä vuoksi helposti tarpeettoman hengellisen sävyn. Rukouspyyntö Suo meille armo vastaanottaa ja kätkeä pyhä evankeliumi jää käsittämättömäksi, ellei tiedä, millaisessa yhteydessä kätkeä-verbiä on käytetty Raamatussa (kätkeä sydämeensä ja tutkistella). Tuntea ja kietoa on uudessa raamatunkäännöksessä vaihdettu jo verbeihin katsoa (sydämeen) ja kietoutua.

Uusi raamatunkäännös antaa liturgisen kielen uudistamisessa uudenlaisen vapauden myös sananvalintaan. Dynaaminen käännösperiaate, jonka mukaan samalle sanalle on etsitty eri yhteyksiin parhaiten sopivat vastineet, on monipuolistanut Raamatun sanastoa, ja tätä rikkautta voidaan hyödyntää myös liturgiassa. Esimerkiksi hengellisen kielen vanhat ja keskeiset sanat autuas, vanhurskas ja iankaikkinen ovat säilyneet uudessakin raamatunkäännöksessä, mutta ne ovat saaneet rinnalleen sellaisia vastineita kuin onnellinen, oikeamielinen ja ikuinen. Pitkämielinen on monissa kohdin vaihtunut kärsivälliseen, ja sen mukaan yhteen synninpäästösanojen vaihtoehtoon sisältyvä psalminjae Laupias ja armahtavainen on Herra, pitkämielinen ja suuri armossa (Ps. 103:8) kuuluu uudessa asussa: Anteeksiantava ja laupias on Herra. Hän on kärsivällinen ja hänen armonsa on suuri.

Liturgisissa teksteissä käytetyt Raamatun ilmaukset ja pitemmät sitaatit on kuitenkin tarkistettava myös asiasisällöltään. Esimerkiksi ehtoollisrukoukseen sisältyy vanhassa raamatunkäännöksessä usein esiintyvä ilmaus antaa alttiiksi: Hänet sinä olet alttiiksi antanut – –. Uudessa käännöksessä ilmaus on vaihtunut moniin eri verbeihin ja sanaliittoihin sen mukaan, kuka on tekijä: ihmiset kavaltavat toisensa tai luovuttavat jollekin, ja Psalmeissa pyydetään, ettei Jumala jättäisi tai antaisi omiaan vihollisten tai miekan armoille. Kyseiseen kohtaan kuuluu luonnollisesti Uuden testamentin ilmaus, jonka mukaan Jumala antoi Jeesuksen kuolla tai kuolemaan. Sen sijaan synnintunnustuksen adjektiivia vaivainen (minä vaivainen syntinen), jota on käytetty myös rukouksissa, ei voi enää vaihtaa niihin vastineisiin, joilla se on korvattu uudessa käännöksessä (köyhä, heikko, avuton). Tyylirikko syntyy myös toisen, sävyltään hyvin tunnevoimaisen synnintunnustuksen ilmaukseen niin kuin sinä katsoit syntiseen naiseen fariseuksen huoneessa ja ryöväriin ristinpuussa, jos ryöväri muutetaan uuden käännöksen mukaisesti rosvoksi.

Raamatun sanaston ja fraseologian vaihtaminen ei onnistukaan kaikissa tapauksissa enää sellaisenaan, mekaanisesti, vaan koko ilmausten valintaa on harkittava sisällön ja lauseyhteyden perusteella. Alkuperäisestä yhteydestään irrotetut vertaukset ja kielikuvat saattavat herättää erikoisuudellaan vääränlaista huomiota. Esimerkiksi synnintunnustukseen sisällytetty psalmisitaatti (Mutta älä muistele pahoja tekojamme äläkä viivytä armahdustasi,) sillä me olemme sangen viheliäisiksi tulleet (Ps. 79:8) on jo tähänastisessa kieliasussaan jäänyt hämäräksi ja monitulkintaiseksi. Uuden käännöksen vastaava lause sillä meidät on painettu maahan ei kuitenkaan sovi enää kyseiseen yhteyteen, sillä se viittaa laajemmin Psalmin kuvaamaan vainoon ja sortoon, josta synnintunnustuksessa ei lainkaan puhuta.

”Läpikuultava kieli”

Viime vuosikymmenien liturgisissa uudistuksissa on korostettu kielen sakraalisuuden sijasta kirkollisiin toimituksiin sisältyvää vuorovaikutusta ja viestintää, ja tavoitteena on ollut nimenomaan ymmärrettävyyden lisääminen. Samalla on kuitenkin painotettu sitä, ettei liturgia vetoa vain ymmärrykseen, vaan myös tunteisiin ja ihmisen koko olemukseen. Myös muulla kuin sanallisella viestinnällä – muun muassa kirkkotilaan ja toimintaan liittyvällä symboliikalla ja hiljaisuudella – on siinä oma merkityksensä. Uskoa siihen todellisuuteen, ”mitä toivotaan” ja ”mitä ei nähdä”, ei voi koskaan ilmaista täsmällisin sanallisin määritelmin, eikä sen ilmaisemiseen ole alun perinkään ollut omaa erityiskieltään. Raamatun kielenkäyttö osoittaa sen sijaan, että tuon todellisuuden kuvaamiseen on tarvittu runsaasti kielikuvia, analogioita, vertauksia ja kertomuksia. Tällainen kieli on aina jossain mielessä avointa, suhteellista ja läpikuultavaa.

Luterilainen teologi Wolfgang Schanze on puolustanut liturgisen kielen sakraalista luonnetta ja traditionaalisuutta. Hän on kuitenkin todennut, että kielessä yhdistyvät vastakohdat traditio ja nykyaika, arvokkuus ja luonnollisuus, runsaus ja niukkuus sekä täsmällisyys ja läpikuultavuus. Läpikuultavuus liittyy vahvasti juuri liturgisen kielen symboliseen luonteeseen. Käytännössä se saattaisi toteutua myös väljempien ja tiiviimpien ilmaisumuotojen tai abstraktisen ja konkreettisen tarkoituksenmukaisissa vaihteluissa. Joidenkin maiden liturgisissa uudistuksissa on kyselty, voitaisiinko palata hengellistyneestä kielenkäytöstä takaisin maalliseen ilmaisutapaan. Liturgian sisältöä ja ymmärrettävyyttä tämänsuuntainen konkreettistaminen tuskin palvelee; kielen symbolisuus ei muutu, vaikka armo vaihdettaisiin myötätuntoon tai vanhurskaus oikeamielisyyteen. Olennaista on sen sijaan se, mihin saakka ja miten jo abstraktistuneet ilmaukset havainnollistetaan liturgisessa viestinnässä. On huomattu, että monet uudet messut (esimerkiksi Hiljaisuuden messu, Meidän messu) avautuvat niihin osallistuville eri tavalla kuin vanhat jumalanpalveluskaavat. Osin syynä on musiikki ja tekstien runomuotoisuus, mutta myös sanoituksissa on hyviä esimerkkejä raamatullisten kielikuvien valinnasta ja tuoreesta käytöstä sekä keskeisten käsitteiden (usko, synti) havainnollistamisesta ja konkreettistamisesta.

Kirkollisessa liturgiassa korostuu muuta viestintää selvemmin kielen tehtävä perinteen välittäjänä ja säilyttäjänä; kieli pitää siis yllä yhteyttä aiempien sukupolvien jumalanpalveluselämään. Tästä syystä tuntuvat monet vuosisatoja sitten muotoutuneet ilmaisutavat – esimerkiksi vanhan rukousaineiston koukeroiset puhuttelut ja lopetukset – nykyään vierailta ja mahtipontisilta. Myös Raamatun käyttö sisältöjen ja kielellisten ilmausten valinnassa on painottunut kunakin aikana kulttuuriympäristön ja siihen liittyvien teologisten virtausten mukaan. Nykyajan kirkkoon tulija saattaa tuntea aivan aiheellista muukalaisuutta joutuessaan paimenen laumaan tai kuninkaan hoviin tai tunnustaessaan syntinään vain pahoja tekoja, rikoksia ja jumalattomuutta. Vaikka kirkolliset toimitukset pysyisivät perusrakenteiltaan ja -sisällöiltään vuosisataisen perinteen mukaisina, niiden ilmaisun uudistamisessa on kuunneltava myös oman aikakauden ääntä ja seurattava kielen ja tyylilajien muutoksia.