Kukakohan tämän on kirjoittanut?
Kysyttyä 4/2011

Riitta Korhonen

Kukakohan tämän on kirjoittanut?

Kysymys: Erilaisten kieli-inhokkilistojen kärkisijoilla on pitkään sinnitellyt kysymyssanatyyppi kukakohan, missäköhän. Miten näitä kysymyssanoja nykyään käytetään ja sopivatko ne käytettäviksi asiatekstissä?

Vastaus: Kysymyssanatyyppiä kukakohan, missäköhän eli ”köhän-köhän-kysymykseksi” moitittua tyyppiä on pidetty tyylirikkona kysymyssanaan sisältyvän toiston vuoksi. Myös kysymyksen ilmaisema vahva subjektiivinen asenne saattaa häiritä joitakuita.

Jo sellaiset sanat kuin kukako ja missäkö ovat tavallaan toisteisia: ne sisältävät kaksinkertaisen kysyvän aineksen eli kysymyssanan (kuka, missä) ja kysyvän liitepartikkelin -ko, ‑kö. Ne toimivat ensinnäkin vastakysymyksinä tai edeltävän kysymyksen kyseenalaistajina:

– Kuka tämän on tehnyt?

Ai kukako? Kysy mieluummin, mikä sen teki!

Toiseksi niitä käytetään ”itsevastattavina” tai ei-vastattavina retorisina kysymyksinä, joiden avulla nostetaan huomion kohteeksi tai puheenaiheeksi uusi puoli käsiteltävästä aiheesta:

Minä aion ottaa tänään oman kultani kainaloon ja suunnistaa Kellariteatteriin. Miksikö? Siksi, että rakastan paitsi miestäni myös Kaj Chydeniuksen sävellyksiä. (Aamulehti)

Suomi poikkeaa useimmista kehittyneistä teollisuusmaista siinä, että meillä valmistutaan ja siirrytään työelämään myöhemmin ja lähdetään eläkkeelle aikaisemmin. Mitäkö pahaa siinä on? Hyvähän se on, että – – [ mutta…] (HS) (Huom. pelkkä mitä ei tätä merkitystä ilmaise: Mitä pahaa siinä on? Vrt. Mitä pahaa siinä sitten on?)

Entä miksi tyyppi kukakohan, mikäköhän ärsyttää? Siinä on monikäyttöinen liitepartikkeli ‑han/-hän, joka vihjaa yleensä, että asia on puhujalle ja kuulijalle jollain tavalla tuttu, esim. Maijahan myöhästyy aina. Lisäksi se tekee yksinkertaisesta kysymyksestä neutraalin kohteliaan: Onkohan kerrosvastaava tavattavissa? Mikähän hänen numeronsa on? – Jos mikähän on neutraali, eikö olisi vastaavasti myös tavua pidempi mikäköhän?

Mikäköhän-tyyppiä näkee käytettävän etenkin kirjoittajan persoonallisen äänen sallivissa teksteissä, esimerkiksi pohdiskelevissa tai pakinatyylisissä kirjoituksissa, itsevastattavan tai ei-vastattavan retorisen kysymyksen tehtävässä. Tällöin kysymys on sävyltään vahvasti ihmettelevä, epäilevä tai päivittelevä, siis korosteisesti ilmauksen esittäjän subjektiivista asennetta korostava.

Rosvot herättävät museon eloon (otsikko)
Mitäköhän ajattelisivat Ylöjärven museon talojen alkuperäiset asukkaat, jos näkisivät tämän porukan? Sen verran värikäs on Vahannan nuorisoseuran näytelmäkerhon versio Kolme iloista rosvoa ‑näytelmästä. (Aamulehti, teatteriarvostelu)

Hongan yleisömäärien ilmoittaminen on naurettavaa. Nyt katsojaluvuksi kerrottiin 4 820, vaikka paikalla oli hädin tuskin 3 000 silmäparia. Ketäköhän moinen pelleily palvelee. (HS, urheilu-uutiseen liittyvä arvio)

Riski kiisti, että hän haluaisi samalla lakkauttaa valtakunnansovittelijan viran, mutta niinkin hänen viestinsä voinee tulkita. Mitäköhän palkansaajapuoli asiasta tuumii? (HS, pääkirjoitus)

Toiseksi -köhän-loppuisia kysymyssanoja näkee aidoissa kysymyksissä esimerkiksi keskustelupalstoilla; sävyltään ne ovat kohteliaita. Ne lienevät kiteytyneet kokonaisuuksina, joissa -kö-ainesta voi pitää lähinnä rakenteellisena täytetavuna:

Mistäköhän kannattaisi hankkia mokkula? Vrt. Mistähän | Minneköhän voisi lahjoittaa vanhoja silmälaseja? | Mitenköhän sipuleita kuivataan? (kaikki verkon kysymyspalstoilta)

Liitteen ‑ lisäksi on olemassa myös liite ‑, joka on monissa murteissa käytössä eräänlaisena täytetavuna mm. kysymyssanoissa mitenkä, mihinkä, minnekä, kenenkä ja kenellekä. Näihin kysymyssanoihin liittyy herkästi myös ‑hän:

Finanssit ryskyvät maailmalla, ja suomalaisiakin varoitellaan taantumasta. Mitenkähän tilanne heijastuu lauantaishoppailijoihin – –? (HS) Vrt. Mitenköhän ~ Mitenhän – –  | Kenenkähän lauluja tulevaisuudessa lauletaan, on joissakin demaripiireissä tällä viikolla päivitelty. (HS) Vrt. Kenenköhän ~ Kenenhän lauluja – –?

Pelkästään täytetavuna toimiva ‑- tai ‑-aines tuntuu monien kielenkäyttäjien mielestä tarpeettomalta tai tyylillisesti häiritsevältäkin. Kuitenkin teksteissä, joissa kirjoittajan oma ääni pohdiskelevine sävyineen voi tulla esille, ne ovat säästeliäästi käytettynä mahdollinen subjektiivista ihmettelyä ja näkökulman siirtymistä korostava tyylikeino. Lienee selvää, että niille tuskin on tarvetta neutraalissa, objektiivisessa asiatyylissä. Liikakäyttö on tietenkin tyylirikko tekstissä kuin tekstissä. Lisäperusteena käytön rajoittamiselle saattaa joskus toimia sekin, että monille rakenne on punainen vaate.

Riitta Korhonen