Kuka syö Manun illallisen?
Jokisen eväät 2/2013

Ilona Paajanen

Kuka syö Manun illallisen?

Itsestään selvien asioiden sanotaan toisinaan putoilevan kohdalle kuin manulle illallinen. Se kuuluu kun Manulle iltanen, todetaan Kuusamossa, kun taas Pieksämäellä se pikemminkin laokes ku Manulle illallinen. Ilman omia ponnisteluja saatu joskus myös lankijaa luonnostaa ko Manulle murkina (Jaakkima) tai on tulovata kun Manulle iltanen (Tohmajärvi).1 Vaihtelevista verbeistä huolimatta fraasivarianteille yhteistä on paitsi viittaus automaattisesti saatuihin asioihin myös tuo hanakka syömäri Manu, jonka osaksi on vanhastaan koitunut illallisia erityisesti Itä-Suomessa.

Manun mysteeri

Illallis-vertauksen taustaa ei kuitenkaan tarjoilla kielenkäyttäjälle valmiina pöytään, vaan alkuperän selvittely vaatii kärsivällisempää keittelyä. Kuka onkaan tämä onnekas Manu, joka on saanut kaiken niin ainutlaatuisen pienellä vaivalla, että on tullut taltioiduksi lauseparteen osaksi suullista perintöämme?

Mystinen Manu on innoittanut spekulointia muun muassa internetin keskustelupalstoilla. Ilmaus yhdistyy nykykielenkäyttäjillä lähinnä erisnimeen Mauno, etenkin presidentti Mauno Koivistoon. Esimerkiksi Suomi24-foorumilla eräs harrastelijaetymologi tulkitsee lankeaa kuin manulle illallinen -fraasia seuraavasti: ”manu (tai oikeammin Manu) tarkoittaa tässä presidentti Mauno Koivistoa. Presidentille voisi kuvitella tarjoiltavan illallinen säännöllisesti palvelusväen toimesta.” Toinen e-kirjoittelija taas otaksuu manun olevan appellatiivi ja merkitsevän varusmiestä, joille ehtoosyömiset ovat tarjolla sotilaallisen säännöllisesti. Sanonnan oikeille jäljille on päästy esimerkiksi Urbaani sanakirja-wikisivustolla: ”Perimätietojen mukaan manu tarkoittaa tässä mestaria.”

Manu on mestari

Manun illallisen alkuperää on selvitelty nettifoorumeita virallisemmissakin yhteyksissä. Sakari Virkkusen Suomalainen fraasisanakirja Kivestä Kekkoseen (1974) luonnehtii lausumaa suosituksi vertaukseksi ja paikantaa sen ensisijaisesti Itä-Suomeen, kun taas Jukka Parkkisen teoksessa Aasinsilta ajan hermolla (2005) pureudutaan syvemmälle sanonnan juuriin. Parkkisen mukaan sutkauksen manu ei suinkaan ole erisnimi, vaan ’mestaria, ammattimiestä’ merkitsevä yleisnimi, joka juontuu ruotsalaislainasta manni ’mies’. Suomen murteiden sana-arkiston lipuista sekä etymologisesta sanakirjasta Suomen sanojen alkuperä (1995) löytyy lisäksi manu-sanalle merkitys ’etevä, kykenevä, taitava’ – mitä ammattimiehet ovat eittämättä alallaan olleet. Korvauksena tuon verrattoman ammattitaidon hyödyntämisestä talon tuli ilman muuta tarjota palkan päällisiksi ateria kiertelevälle suutari-, räätäli- tai seppämestarille. Manuille, mestareille, ruoka on siis tullut luontaisena selviönä.

Toisenlaiseen ammattiryhmään – mutta yhtäläiseen ateriointioikeuteen – viittaavat samanhenkiset sanonnat Seun tuleva kun kerijäläispoijalle puolinen (Haapajärvi) ja Luonnostaaha se lankijaa ku mieropojale iltane (Sulkava). Ilmeisesti Mäntyharjulla ei kuitenkaan ole kerjäläisille ruokaa suotu: siellä itsestään selvä asia lankijoo luonostaa kun köyhäle kuolema.1 Arvoitukseksi jää, ovatko manut silti saaneet illallisensa.

 

Kirjoittaja työskentelee Suomen murteiden sanakirjan toimituksessa.

1Esimerkit ovat teoksesta Suomen kansan vertauksia (1960, toim. Matti Kuusi).

Ilona Paajanen