Kuka keksi sisäolennon?
Kysyttyä 2/2009

Riitta Hyvärinen, Petri Lauerma

Kuka keksi sisäolennon?

Kysymys: Ovatko sisäolento, ulkotulento ja muut sijamuotojen suomenkieliset nimet Elias Lönnrotin keksimiä?

Vastaus: Ulkotulennolla ja muilla suomenkielisillä sijamuotojen nimillä on monta isää. Alkuperäistä sanaseppää on mahdoton nimetä. Lönnrot kuitenkin käytti sijojen suomenkielisiä nimiä painetussa tekstissä ensimmäisenä – tosin nykymuodosta poikkeavassa asussa.

Lönnrot julkaisi vuonna 1836 Mehiläinen-lehdessä artikkelin suomen kielestä ja käytti siinä sijoista mm. nimityksiä nimentä (nominatiivi), olenta (essiivi), asunta (inessiivi), yhdyntä (illatiivi) ja pidäntä (adessiivi). Samat nimitykset esiintyvät vuonna 1845 julkaistussa Koranterin kieliopissa, joka oli ensimmäinen suomenkielinen kielioppi.

Eurénin kieliopissa vuodelta 1852 olenta on muuttunut muotoon olento, yhdynnästä on tullut menentö, pidännästä sivunto. Vuoden 1857 Suomi-aikakauskirjassa julkaisemassaan artikkelissa ”Suomalaisia kielen-oppisanoja” Lönnrot puhuu jo sisäisestä olo- ja tulosijasta, mutta vasta Ahlqvist käyttää 1877 ulkoinen-termiä näiden vastakohtana (Lönnrotilla luonainen olo- ja tulosija).

1890-luvun koulukieliopeissa sijojen nimet ovat jo tutummat: Kallio (1890) kirjoittaa nimennöistä ja olennoista, sisäolennoista ja ulkotulennoista, samoin Setälä 1898. Suomenkieliset nimitykset kehittyivät siis vähitellen.

Nykyään sijamuodoista puhutaan latinalaisperäisin nimin, joita Lönnrotkin käytti ruotsinkielisissä julkaisuissaan. Tästä huolimatta moni tunnistaa ulko-olennot, vaikkei niitä aktiivisesti käytäkään. Syynä lienee se, että suomenkielisiä nimiä käytettiin kouluopetuksessa vielä 1950- ja 1960-luvulla. Äidinkielen oppikirjoissa ne esiteltiin latinalaisperäisten termien rinnalla 1970-luvun alussakin, vaikkakin sulkeissa. Sisäolennot seikkailevat myös Nykysuomen sanakirjassa (1951–61), joka oli käytetyin yleiskielen sanakirja aina 1990-luvulle saakka.

Riitta Hyvärinen
Petri Lauerma