Kritisoida vai kritikoida? Eräs vierassanaryväs

Sanan vartalon loppu on sanahahmotuksen kannalta tärkeä, sillä se osoittaa, millaiseen muototyyppiin sana kuuluu. Vieraslähtöisissä verbeissä on kolme keskeistä muototyyppiä: -eera- (siteerata), -oi- (idealisoida) ja -sta- (ideaalistaa). Tarkastelen näitä kolmea verbiryhmää, joita kutsun eerata-verbeiksi, oida-verbeiksi ja sta-verbeiksi.

Verbityyppi oida voidaan jakaa edelleen neljään alaryhmään:

Harvoin promeneerataan

Verbirypään vanhinta osaa edustavat eerata-verbit. Nykysuomen sanakirja (1951–1961) tuntee vielä 153 eerata-verbiä, mutta osa näistä on selvästi vanhastavia: fungeerata, telegrafeerata, intresseerata. CD-Perussanakirjassa (1997) on hakusanoina enää 59 eerata-tyyppistä verbiä.

Sanojen tyylillinen jakauma on kiintoisa. Kourallinen sanoja on vakiintunut neutraaleiksi (mm. aplodeerata, lanseerata, siteerata). Reilun neljänneksen Perussanakirja luokittaa sävyltään arkisiksi; näitä ovat esimerkiksi halveerata, remontteerata. Loppuosaa voi pitää ammattikielten ”sivistyssanoina”, vaikkapa ruoka-alan sanoja flambeerata ’liekittää’ ja kandeerata ’kuorruttaa hedelmiä, marjoja tms. kuumaan sokeriliemeen upottamalla’. Sellaisia verbejä kuin sympatiseerata, digitaliseerata, promeneerata tapaa jonkin verran, mutta ne ovat leimautuneet mm. humoristisiksi ja leikillisiksi.

Kyseinen sanatyyppi on saatu suomeen ruotsista. Ruotsin kielessä on runsaasti era-loppuisia verbejä, jotka ovat tulleet – osittain saksan kautta – ranskasta ja palautuvat siten tavallisesti latinaan. Verbityypin asu on ruotsissa omintakeinen: esimerkiksi verbissä navigera erottuu ensiksikin ranskan ja latinan sanavartalo navig-, toiseksi ranskan kielen infinitiivin tunnus -er ja kolmanneksi ruotsin infinitiivin loppuvokaali -a.

Suomessa eerata-verbejä on käytetty vanhimmasta kirjakielestä lähtien, mutta 1800- ja 1900-lukujen taitteessa verbityyppi on kaiketi alkanut hävitä oida-verbien tieltä. Knut Cannelinin eera-verbejä käsittelevä kirjoitus (Virittäjä 1916) on vaikuttanut ilmeisen merkittävästi suomen eerata- ja isoida-verbien jakaumaan yleiskielessä. Keskeinen eerata-verbien ryhmä perustuu ruotsin kielen kolmitavuisiin sanoihin: briljeerata < briljera, lanseerata < lansera. Cannelin suosittaa näille vierasasua: ”Nämät ja muut tähän ryhmään kuuluvat säilytettäköön -eerata-asuisina!” Muita verbejä sovitettiin oida-asuun, minkä seurauksena nimenomaan isoida-verbityyppi lienee alkanut yleistyä. Melkein kaikki ruotsiin palautettavat nykysuomen eerata-verbit perustuvat kolmitavuihin (parkkeerata, saneerata, siteerata) jokusta nelitavua lukuun ottamatta (aplodeerata, remontteerata, tituleerata).

Standardisoida vai standardoida?

Verbi standardisoida on suomalaistettu ruotsin verbistä standardisera. Suomen isoida-verbien -is- on siis ruotsin sanan suomalaistamisprosessissa sanavartaloon jäänyt relikti. Kun on sanottu ”standardiseerata”, sanavartaloksi on kaiketi hahmottunut eerata-verbityypin perusteella standardis-, johon sitten on liittynyt suomalainen oi-verbinjohdin. Rinnakkaismuotona esiintyy välistä lyhyempi, ”suomalaisempi” johdos standardoida. CD-Perussanakirja tuntee 18 verbiä, joihin esitetään vaihtelua isoida ~ oida. Luku ei ole suuri, kun sen suhteuttaa isoida-tyyppisten lainaverbien kokonaismäärään (noin 100), eli isoida-tyyppi on säilyttänyt asemansa hyvin. Kiinnostavaa on se, miksi toiset sanat luontuvat oida-verbeiksi, toiset eivät.

Muotoon isoida-ovat tyypillisesti vakiintuneet sellaiset sanat kuin sentralisoida ~ ”sentraloida”, joilta puuttuu suomalainen nominivastine (*sentraali ~ *sentraalinen) tai joilla on samakantainen mutta rakenteellisesti etäällä oleva vastine (sentralismi). Vaihtelun isoida ~ oida kannalta on olennaista, että oida-verbeiksi kehkeytyvät herkästi semmoiset sanat, joiden kannaksi voi tulla vastaava lainasubstantiivi, jos kohta tällaisten ilmausten rinnalla on usein käytössä myös is-aineksen sisältävä muoto: symbolisoida, kategorisoida, standardisoida.

Verbinjohtimen -oi- voi ajatella liittyvän tietyissä tapauksissa inen-adjektiivin konsonanttivartaloon (esim. synkronis-), mikä ruotsin sanahahmon lisäksi vahvistaa isoida-muotojen esiintymistä: synkroninen + oi –> synkronis + oi + da. Mielleyhteys adjektiiviin on kaiketi helpottanut myös sellaisten supisuomalaisten ilmausten syntyä, joilla ei ole vierasta esikuvaa: erotisoida, matematisoida, metallisoida. Ruotsin is-aineksen sitkeyttä yleisessä kielitajussa havainnollistaa varsinkin se, että isoida-tyyppi tuottaa uusia sanoja, joissa edes kaavailtua adjektiiviyhteyttä ei voi olla, koska vastaava adjektiivi puuttuu. Tällaisia ovat esimerkiksi sanat bagatellisoida, karnevalisoida, robotisoida.

Toisaalta oida on joskus suorastaan epäodotuksenmukaisesti kotiutunut isoida-muodon sijasta (polaroida, synkronoida, ruots. polarisera, synkronisera). Nämä lienevät valtaosaksi oppitekoisia tieteen uudissanoja. Jos sana hahmotetaan suomessa puhtaaksi substantiivijohdokseksi (otsoni –> otsonoida), vaihtelua ei hevin synny, vaikka ruotsin verbi (ozonisera) on olemassa.

Aktualisoida vai aktuaalistaa?

Suomen kielen perussanakirja mainitsee noin kolmekymmentä verbiä, joissa on vaihtelua isoida ~ istaa. Näiden verbien määrä on siis aavistuksen suurempi kuin isoida ~ oida -tapausten (noin 20). Sellaisia isoida-verbejä, joista sanakirja tuntee joko rinnakkaismuodon oida tai istaa, on täten kaikkiaan viitisenkymmentä. Ilmaustyypit oida ja istaa eivät esiinny saman isoida-verbin vaihtoehtoina. Sellaisia staa-verbejä, joille ei ole luontevaa isoida-varianttia, on vain muutama (abstraktistaa, aktiivistaa, kroonistaa). Tämä kertoo isoida-tyyppisten (formalisoida, idealisoida jne.) verbien vahvasta asemasta suomen järjestelmässä.

Keskustelu vaihtelun isoida ~ istaa periaatteista ajoittuu niin ikään 1900-luvun alkuun. E. A. Tunkelo esitti Virittäjässä vuonna 1908, että isoida-muotoja suomalaisempia sanoja syntyy isera-verbien ohella lainatuista adjektiiveista ”yhtä mukavasti kuin laatusanasta yleinen on syntynyt yleistää”. Cannelin lisäsi tähän (Virittäjä 1916), että näin saatuihin johdoksiin on sisällyttävä ”joksikin tekemisen” merkitys eli kausatiivisuus.

Tunkelon ja Cannelinin esittämät periaatteet näkyvät sanakirjoissa. Esimerkiksi Perussanakirjassa istaa-muoto esitetään nimenomaan vain kausatiivisista, adjektiiveihin perustuvista verbeistä: demokraattistaa ’tehdä demokraatti(semma)ksi’, harmonistaa ’tehdä harmoniseksi’.

Kritikoida vai kritisoida?

Selvästi isoida ~ oida -vaihtelua harvinaisempi vaihtelutyyppi on ikoida ~ isoida. Perussanakirja tuntee kymmenkunta vierassanoista suomeen mukautettua ikoida-verbiä. Sellaisia verbejä, joista vaihtelu on ylipäätään mahdollinen, on vain jokunen (polemikoida, politikoida, implisoida). ikoida-verbien vähyys johtuu luultavasti isoida-tyypin yleisestä hallitsevuudesta. Cannelin (1916) ehdotti kirjakielen ikoida- ja isoida-verbeille jaottelua, joka perustuu ruotsiin lainatun sanan alkuperäisen asun äännerakenteeseen. Cannelin esitti, että ne ruotsin cera- tai sera-loppuiset sanat, joissa c tai s edustaa latinan c:tä tai s:ää ja jotka esiintyvät kantasanoissaan ja johdoksissaan k:na (dramatisera, dramatik; provocera, provakation), kirjoitettaisiin suomessa koida-asuisina: dramatikoida, provokoida. Sellaiset ruotsin sera-loppuiset sanat, joissa s edustaa alkukielen (latinan, kreikan, ranskan) s:ää, esiintyisivät taas soida-loppuisina: mobilisoida (< lat. mobilis), stilisoida (< lat. stilus).

Jaottelu on teoriassa melko systemaattinen, mutta käytännössä liian oppitekoinen. Rakennetyypit ovatkin langenneet yhteen niin, että isoida-verbit ovat miltei korvanneet ikoida-tyypin. Ani harvasta sanasta elävät rinnakkaismuodot (kritikoida ~ kritisoida), ja näissäkin isoida-tyyppi yleistynee. Ilmeisesti vain yhdestä sanasta on kehittynyt erimerkityksisten muotojen pari: politikoida ’ottaa osaa poliittiseen toimintaan, puhua politiikkaa’ ~ politisoida (rinn. poliittistaa) ’tehdä poliittiseksi’. Kielenhuollon ohjeissa ja sanakirjoissa on pitkin viime vuosisataa pantu s:lliset muodot yleisimmin etusijaan, ja isoida-verbit ovat tätenkin yleistyneet ikoida-verbien kustannuksella. Toisaalta englannin vaikutuksesta ovat viime aikoina tulleet käyttöön kommunikoida (engl. communicate) ja implikoida (engl. implicate). Taktikoida on suomalaismuodoste, jolle ei näytä olevan vastinetta toisissa kielissä.

Verifioida muttei ”verifisoida”

Pieni joukko vierasverbejä suomalaistui aikanaan kivuttomasti niin, ettei muodoista ole tarvinnut sen koommin keskustella. Cannelin (1916) ehdotti ruotsin ficera-verbien suomalaistamisessa käytettäväksi vastaavaa ranskankielistä äänneasua (esim. ransk. qualifier), koska tämä keino näyttää ”antavan meille sievempiä muotoja: kvalifioida, spesifioida, verifioida”. Perussanakirja tuntee 15 verifioida-tyyppistä verbiä, jotka pohjautuvat ruotsin ficera-loppuisiin verbeihin, mm. desinfioida, identifioida, modifioida, mystifioida, personifioida, ratifioida.

Verbit desinfioida ja personifioida ovat erikoistapauksia. Martti Airilan ja Knut Cannelinin (1920) vierasperäisten sanojen kirjoittamisasua koskevaan ohjeistoon valittiin Tunkelon ehdotuksesta myös s:tön desinfioida (ruots. desinficera), jolla ei tosin ollut samanlaista ranskalaista esikuvaa. ”Desinfisioida” eli lääketieteen kielessä sitkeästi, mutta katosi kuitenkin suosituksen myötä sikäli nopeasti, että esim. Nykysuomen sanakirja ei enää tunne hakusanaa desinfisioida. Personoida on tullut personifioida-muodon rinnalle. Tämä selittynee johto-opillisesti, sillä substantiivi (persoona) toimii johdoksen kantana, mikä on tyypillisin tapa johtaa oi-verbejä.

fioida-verbien nurinattomaan vakiintumiseen saattaa vaikuttaa se, ettei tällaisten verbien tueksi useinkaan ole adjektiiveja (*modifinen tms.), jotka kannattelisivat siltaa adjektiivijohdoksiin. Toisaalta nämäkin verbit esiintyivät alkujaan eerata-asuisina, joissa s on edustettuna ja siten helposti tarjolla.

CD-Perussanakirjan hakusanojen yleisyys ja rinnakkaismuotojen kuvaus havainnollistavat vierassanatyyppien vaihtelua, tosin tietenkin vain kaavamaisesti.

eerata-verbit ovat yleensä vanhastavia tai muutoin tyylillisesti erikoisia. Perussanakirja tuntee kuutisenkymmentä tapausta, joista pieni osa (riskeerata, noteerata) on neutraalia asiasuomea. Kun fraseerata-vierasverbityyppi hiipui, elintilaa alkoivat jakaa verbityypit isoida, oida ja staa.

Näistä ruotsin is-aineksen sisältävä standardisoida-hahmo on säilynyt parhaiten: se on selvästi yleisin ja ilmeisesti myös kielitajussa houkuttelevin sanatyyppi (automatisoida, formalisoida, homogenisoida). Verbityyppi oida syntyy ennen kaikkea substantiiveista: standardi – standardoida. Vaihtelua standardoida ~ standardisoida esiintyy siis lähinnä silloin, kun substantiivista muodostettu oi-verbi on mahdollinen kotoistetun ruotsin sanan ohessa.

Vaihtelemattomat oida-verbit on yleensä johdettu substantiiveista: indeksi – indeksoida. Toisaalta vaikka ruotsin malli houkuttelisi isoida-muotoon, yhteys substantiiviin (diagnoosi) ja mahdollisesti taloudellisuus lyhentävät muotoja etenkin silloin, jos ilmaus on äänteellisesti siedettävä: diagnosoida (”diagnostisoida” ruots. diagnosticera ~ sera).

Johdostyyppi staa (banaalistaa) yleistynee ennen kaikkea isoida-verbien (banalisoida) kustannuksella ajan mittaan. Vauhtia lisää se, että kausatiivijohtimellisia (staa, stää) verbejä syntyy kaiken aikaa. Ryhmään tulee uusia sanoja i:llä kotoistetuista adjektiiveista ja substantiiveista sekä vieraslähtöisistä inen-adjektiiveista (aktiivi, aktiivinen – aktiivistaa). Sanakirjoissa esitetyt suositukset mahdollisesti vauhdittavat muutosta.

Kirjallisuutta

Tunkelo, E. A. 1908: Ruotsin -isera-loppuisten teonsanojen suomalaisista vastineista. Virittäjä s. 140–141.

Airila, Martti – Cannelin, Knut 1920: Vierasperäiset sanat. Ääntämisen ja oikeinkirjoittamisen ohjeluettelo. Suomalaisen Kirjallisuuuden Seuran Toimituksia 164. Helsinki.

Cannelin, Knut 1916: Vierasperäisten sanojen suomalainen asu. Virittäjä s. 66–68.

Itkonen, Terho 1990: Vierassanat. Kielenkäyttäjän opas. Kirjayhtymä. Helsinki.