Kriisitilanteen tiedotuksen kieliongelmat
Artikkeli 1/1988

Esko Koivusalo

Kriisitilanteen tiedotuksen kieliongelmat

Kun Tšernobylin kaupungissa Neuvostoliitossa sattui 26.4.1986 ydinvoimalaonnettomuus, ydinsaastetta kulkeutui laajalle alueelle ja laskeutui mm. Suomeen. Jos laskeuman radioaktiivisuus on riittävän suuri, se voi vahingoittaa ihmisen terveyttä. Ihmisille on annettava tieto vaarasta. Tällainen tiedotustehtävä ei ole ongelmaton, vaikka käytössä on tehokkaat joukkoviestimet. Säteilyturvakeskuksen toimeksiannosta on Helsingin ja Tampereen yliopistojen tiedotusopin laitoksessa ja Yleisradiossa selvitetty, miten tiedotuksessa onnistuttiin Tšernobylin tapauksessa.¹

Osa tiedotusongelmista on kielen ongelmia, tosin vain pieni osa. Niihin on selvityksissä siellä täällä viitattu. Näiden havaintojen merkitystä on pyritty punnitsemaan myös kielitoimistossa. Seuraavassa muutama poiminto ja kommentti raporteista.

Viranomaisten tiedotteita tulkitsevien toimittajien vaikeudet alkoivat lyhenteistä. Epäselväksi jäi alkuvaiheessa, mikä virasto on lyhenteen STUK takana. Se oli Säteilyturvakeskus, jolla on poikkeuksellisen lyhyt nimi vaikkapa kokonaisuudessaan käytettäväksi. On taas kerran syytä muistuttaa, että valtionhallinnon yksikköjen ja laitosten nimien lyhenteet (ks. esim. Kielikello 1/1987) on tarkoitettu vain virastojen sisäiseen käyttöön. Joukkoviestimille annettavissa tiedotteissa tällaisia lyhenteitä ei saa käyttää. Sama koskee yksityisiä. Lyhenne TVO ei ole julkisen tiedottamisen kieltä muutoin kuin siten, että mainitaan koko nimi Teollisuuden Voima Oy silloin, kun nimi ensi kerran esiintyy tiedotteessa tai uutisessa.

Myös säteilyarvojen yksikköjen lyhenteiden ja tunnusten käyttö aiheutti ongelmia. Suurin vaikeus syntyi kuitenkin siitä, etteivät mittayksiköt olleet kokonaan kirjoitettunakaan yleisölle yhtään sen selvempiä kuin lyhenteinä. Mitään suhteutustaustaa ei ollut, ennen kuin joku keksi ottaa vertailukohteeksi röntgenkuvauksessa saatavan säteilyannoksen. Tällöinkin jäi kertomatta, kuinka monta röntgenkuvausta esimerkiksi vuodessa voidaan ihmiselle tehdä terveyden vaarantumatta.

Suurimman ongelman aiheutti – kuten arvata saattaa – alan erikoiskielen outous. Se oli outoa paitsi yleisölle myös toimittajille. Viranomaisetkin huomasivat nopeasti, ettei heidän tiedotteitaan ymmärretty. Toimittajat poimivat juttuihinsa tiedotteista sen, minkä ymmärsivät. Se ei aina ollut tärkein osa. Toimittajien mielestä asiantuntijat käyttelivät säteilysanastoa ja mittayksiköitä aivan kuin kyseessä olisi viestintä tutkijalta tutkijalle. Asioita ei kyetty yleistajuistamaan.

Viranomaiset yrittivät ratkaista tilanteen vaatimalla, että yleisradion olisi päästettävä viranomaiset puhumaan suoraan kansalle. Säteilyturvakeskuksen virkamiesten mielestä tiedotus olisi sujunut paremmin, jos tiedotteet olisi saatettu yleisölle sellaisinaan, ilman toimittajien peukalointia. Mutta jos toimittajat eivät saaneet selvää tiedotteista, olisiko niitä ymmärtänyt yhteinen kansakaan sen paremmin? Pitkälle kehittyneen tekniikan yleistajuistaminen on vaikeaa, eikä se onnistu, ellei etukäteen ole mietittynä havainnollistavia kielikuvia, suhteutustaustoja ja vertailukohtia. Onkohan tällaiseen kukaan viranomainen erikoistunut? Opetetaanko yleistajuistamista missään?

Kysymyksiä on runsaasti, asiaa edistäviä vastauksia vähän. Anna Joutsenniemi esittää raportissaan (s. 68), että sanoman ymmärrettävyyttä olisi voitu parantaa, jos

– käsitteet olisi määritelty kansanomaisesti
– säteilyn määriä olisi verrattu johonkin konkreettiseen ja tuttuun, esimerkiksi röntgenkuvassa käyntiin
– mittayksiköitä olisi käytetty johdonmukaisemmin
– asioita olisi taustoitettu kertomalla säteilyn ominaisuuksista ja Suomen aikaisemmista ”ydinkokemuksista”
– tieteellisestä tarkkuudesta olisi tingitty ja tyydytty siihen, että vastaanottaja saa selkeän yleiskuvan asioista.

Voisiko kielenhuolto tehdä tässä asiassa jotakin? Kielitoimistossa on virkakielen erikoistutkija, jonka työn tavoitteena on virkakielen selkeyttäminen. Hän keskittyy säädösten ja päätösten sekä viranomaisten antamien ohjeiden kieliasuun, virkakielen ymmärrettävyyteen. Selkeä yleiskielellä kirjoitettu säädös ja päätös on samalla hyvä tiedote. Tästä tavoitteesta ollaan monella alalla vielä kaukana. On myös selvää, ettei huipputekniikkaa käyttävässä yhteiskunnassa voida kaikkia säädöksiä kirjoittaa yleiskielellä.

Mitä erikoistuneempi ala, sitä vaikeampi on ilmaista asioita yleiskielellä. Erikoiskielellä laaditun tekstin yleistajuistamiseen eivät kielenhuoltajan taidot läheskään aina riitä. Täytyy hallita asia, jotta pystyisi päättämään, missä kohden tarkkuudesta voi tinkiä, mitä yksityiskohtia voi sivuuttaa. Alan asiantuntija taas on usein niin ”yhden asian ihminen”, että hänen mielestään kaikki oman alan asia on tärkeää. Asiantuntijan on myös monesti vaikea arvioida, mikä hänen alallaan on maallikon yleinen tiedontaso.

Viestintä sanojen avulla on mahdollista vain, jos osapuolilla on yhteistä tietoa esineistä, asioista ja ilmiöistä, joihin sanoilla viitataan. Erikoisalan tiedon välittämistä maallikoille voidaan parantaa kahta tietä: 1) lisäämällä vastaanottajan perustietoa alalta ja 2) yleistajuistamalla sitä erikoistietoa, joka halutaan välittää. Edellinen tie on pitkä, mutta sitäkin on käytettävä. Jälkimmäinen tie vaatii eri alojen asiantuntijain yhteistyötä. Tiedottamisen asiantuntijat ovat yksi ryhmä. Tarvitaan tiedotuksen tutkijoita, jotka ovat kiinnostuneita muusta kuin lauseen sanamäärästä, ja tarvitaan käytännön toimittajia, jotka osaavat laatia paitsi uutisia myös lukukelpoista taustatekstiä. Ratkaiseva panos kuitenkin jää tiedotettavien asioiden tuntijoille. Heistä olisi saatava koulutetuksi tiedotushenkisiä spesialisteja, jotka pystyvät katsomaan omaa alaansa sekä asiantuntijan että maallikon näkökulmasta.

Tässä ei ole tarkoitus etsiä syyllisiä eikä kaupata omaa asiantuntemusta. Kriisitilanteen tiedotusongelmat on otettu suomen kielen lautakunnassa esille sen takia, että asia on monen eri alan ja monen eri viranomaisenkin välinen. Tällaisessa tilanteessa saattaa puuttua kokoonkutsuja, joka saisi syntymään mielipiteiden vaihtoa asiallisessa ilmapiirissä. Suomen kielen lautakunta tarjoutuu kokoonkutsujaksi, jos yhteistä neuvonpitoa – vaikkapa seminaaria – kaivataan. Jos kriisitilanteiden tiedotuspulmista kiinnostuneet viranomaiset, tiedotusopin tutkijat ja joukkoviestinnän edustajat pitävät tällaista seminaaria tarpeellisena, toivon saavani kiinnostuksesta selkeän viestin. Alustava ehdotus olisi: kolmekymmentä osanottajaa päiväksi, neljä alustusta, keskustelu suomen kielen lautakunnan puheenjohtajan johdolla, ajankohta huhtikuu 1988. Turhaa kokousta emme halua järjestää, siksi tämä pohjustava tiedustelu.

 

¹Joutsenniemi, Anna: Valtion keskushallinnon Tshernobyl-tiedottaminen. I osaraportti Tshernobyl-tiedotustutkimuksesta. Sarja lA/1987. Helsinki 1987.

Kytömäki, Juha – Lehtola, Markku – Paananen Seppo: Tshernobylin voimalaonnettomuus radiossa ja televisiossa. Kolme ensimmäistä viikkoa. III osaraportti Tshernobyl-tiedotustutkimuksesta. Oy Yleisradio Ab. Helsinki 1987.

Timonen, Ilkka – Kallio, Riitta – Mörä, Tuomo: Tshernobyl-tiedotustutkimuksen osaraportti II: Tshernobylin voimalaonnettomuus lehdistössä. Tampereen yliopisto, Tiedotusopin laitos / Yhteiskuntatieteiden tutkimuslaitos. Tampere 1987.
Esko Koivusalo