Korkeakoulut ja virkakielen koulutus
Artikkeli 3/1992

Päivi Rintala

Korkeakoulut ja virkakielen koulutus

Virkakielikomitean asettamiseen vuonna 1979 johti pitkäaikainen, monin tavoin ilmaistu tyytymättömyys virkamiesten ja varsinkin viranomaisten kielenkäyttöä kohtaan. Virkakieli todettiin rakenteeltaan raskaaksi ja vaikeaksi ymmärtää. Komitean mietintö Kieli ja virkakoneisto (Komiteanmietintö 1981:26) sisältää pätevän analyysin niistä kielellisistä seikoista, jotka ovat syynä virkakielen vaikeaselkoisuuteen. Niin ikään siinä selvitetään historiallisia syitä, jotka ovat huonoon tilanteeseen johtaneet. Ennen kaikkea mietintö kuitenkin sisältää ehdotukset tilanteen korjaamiseksi. Korjauksen avaimena on koulutus: korkeakouluopintoihin sisältyvä riittävä koulutus ja tarvittava täydennyskoulutus.

Korkeakouluopetusta mietinnössä käsitellään melko laajasti (s. 91–95). Esitys sisältää joukon edelleen päteviä käytännön ehdotuksia ja se tiivistyy ponsiin, joista ensimmäinen ja tärkein on seuraava:

Kielenkäytön opetusta ja harjoittelua korkeakouluopetuksessa on tehostettava. Opetukseen on sisällytettävä suullisen ja kirjallisen esitystaidon luentoja ja erilaisia harjoituksia. Opiskelijat olisi opetettava käyttämään selkeää kieltä oman oppiaineensa tai tiedekuntansa yleisimmillä ammattialoilla. Päähuomio on kiinnitettävä alan ammattikielen ja yleiskielen eroon ja siihen, miten asiat voidaan esittää yleiskielellä ilmaisun täsmällisyyden kärsimättä. On myös tähdennettävä, että ammattikieli ei saa etääntyä liikaa yleiskielestä.

Tosiasia onkin, että virassa oleville virkamiehille annettava täydennyskoulutus tavoittaa parhaassakin tapauksessa vain osan heistä eikä välttämättä juuri niitä, jotka eniten olisivat sen tarpeessa. Avainasemassa virkamiesten kielenkäyttötaidon kannalta on korkeakouluissa annettava koulutus, sillä se tavoittaa kaikki akateemisiin virkoihin valmistuvat. Säädösten mukaan takeena valtion virkamiehiltä vaadittavasta täydellisestä suomen tai ruotsin kielen taidosta on korkeakoulussa kyseisellä kielellä suoritettu kypsyysnäyte yhdessä sillä saadun koulusivistyksen kanssa. Käytännössä kypsyysnäyte on vanhastaan ollut yhtä kuin pro gradu ‑kirjoituskoe tai sitä vastaava kirjoituskoe.

Nykyiset säädökset

Virkakielikomitean työskentely osui samaan aikaan kuin tutkintojen uudistaminen korkeakoulujen useimmissa tiedekunnissa. Oikeustieteelliset tutkinnot oli uudistettu jo aikaisemmin: uusi asetus oikeustieteellisistä tutkinnoista oli annettu 1974, ja se oli astunut voimaan syyslukukauden alusta 1977. Asetukset muun muassa humanistisista ja yhteiskuntatieteellisistä tutkinnoista annettiin 1978, ja niitä ryhdyttiin toteuttamaan syyslukukauden 1979 alusta, Helsingin yliopistossa vuotta myöhemmin. Uusi asetus varanotaarin tutkinnosta annettiin 1985, ja se tuli voimaan syyslukukauden 1986 alusta.

Nykyiset korkeakoulututkinnot on suunniteltu niin, että niiden tulisi antaa opiskelijoille virkamiehiltä vaadittava äidinkielen ja toisen kotimaisen kielen taito. Tässä tutkintojärjestelmässä ns. yleisopintojen yhtenä tehtävänä on perehdyttää opiskelija viestinnän perusteisiin ja kehittää hänen kielitaitoaan.

Eri alojen tutkintoasetuksissa säädetään kielitaitovaatimuksista ja kielitaidon osoittamisesta periaatteessa yhdenmukaisesti, joskin oikeustieteen asetukset ovat muita lyhytsanaisempia. Esimerkiksi yhteiskuntatieteellisistä tutkinnoista annetun asetuksen mukaan opiskelijan tulee yleisopintoihin sisältyvissä kieliopinnoissa saavuttaa ”sellainen suomen ja ruotsin kielen taito, joka vastaa valtion virkamiehiltä vaadittavasta kielitaidosta annetun lain (149/22) nojalla kaksikielisellä virka-alueella toimivalta, korkeakoulututkinnon suorittaneelta valtion virkamieheltä vaadittavaa kielitaitoa ja joka opiskelun, oman alan seuraamisen ja ammatillisen kehityksen kannalta on tarpeellinen” (11. § 1. mom.). Yhteiskuntatieteellisen perustutkinnon suorittamiseksi opiskelijan on ”suoritettava kirjallinen kypsyysnäyte, joka osoittaa suomen tai ruotsin kielen taitoa ja perehtyneisyyttä 13 §:n 1 momentissa tarkoitettuun ongelmakokonaisuuteen” (17. § 1. mom.). Tarkemmat määräykset sekä kielitaidon osoittamisesta että kypsyysnäytteestä annetaan tiedekuntien tutkintosäännöissä.

Opetuksen käytäntö

Säädöstasolla asiat näyttävät olevan kunnossa: asetuksen mukaan korkeakoulujen tulee antaa kasvateilleen kotimaisten kielten taito, joka täyttää sekä kielilain vaatimukset että oman alan seuraamisen ja ammatillisen kehityksen tarpeet. Käytännössä kuva on kirjava, minkä havainnollisesti osoittaa Minna-Riitta Luukan ja Pirkko Muikku-Wernerin ”Kielenhuollosta tieteelliseen kirjoittamiseen”, juuri ilmestynyt katsaus korkeakoulujen kirjallisen viestinnän opetukseen (Korkeakoulujen kielikeskuksen julkaisuja n:o 45, Jyväskylä 1992).

Luukka ja Muikku-Werner ovat koonneet raporttinsa tiedot paitsi korkeakoulujen opinto-oppaista myös lähettämällä kyselyn kirjallisen viestinnän opettajille (yhteensä 56:11e, joista 43 vastasi). Raportti kattaa korkeakoulujen kaikki tiedekunnat. Sitä selostaessani kiinnitän huomiota varsinkin niihin opintoaloihin, joilta valmistuu paljon virkamiehiä: humanistiseen, yhteiskuntatieteelliseen, oikeustieteelliseen ja taloudellishallinnolliseen alaan.

Kaikkien näiden alojen tiedekunnissa annetaan kirjallisen viestinnän opetusta. Yleensä se on ainakin harjoitusten osalta opiskelijoille pakollista; vain yhdessä tiedekunnassa opetuksen voi välttää hyvin suoritetulla tasokokeella. Opiskelun tavallinen laajuus opintoviikoin mitattuna on yksi opintoviikko, mutta varsinkin humanistisissa tiedekunnissa on myös laajempia puolentoista tai kahden opintoviikon kursseja (opintoviikko = noin 40 opiskelijan työtuntia). Yleensä kursseihin kuuluu sekä luentoja että harjoituksia, mutta niiden keskinäinen suhde vaihtelee suuresti. Tyypillinen yhden opintoviikon kurssin jako on sellainen, että luentoja on 10 tuntia ja harjoituksia 20 tuntia.

Itsenäisten kirjoitus- ja korjailutehtävien lisäksi harjoituksissa käytetään hyväksi ryhmätöitä. Useimmilla kursseilla annetaan myös kotitehtäviä. Varsin usein kotityönä laaditaan kaksi kirjoitelmaa, jotka ovat esimerkiksi referaatteja, mielipidekirjoituksia tai tieteellisen kirjoitelman osia ja laajuudeltaan 2–5 sivua. Useimpiin kirjallisen viestinnän kursseihin kuuluu loppukoe. Mikäli loppukoetta ei ole, kurssin suorittamiseen riittävät harjoitustehtävät ja harjoituksiin osallistuminen.

Opetuksen sisältö

Luukka ja Muikku-Werner analysoivat aineistonsa perusteella mahdollisimman seikkaperäisesti myös kirjallisen viestinnän kurssien sisältöä. Se tosin ei ole helppoa, koska heidän saamansa vastaukset ovat tarkkuudeltaan hyvin vaihtelevia. Luento-osuuden prototyypiksi pelkistyy seuraava sisältöjen luettelo (s. 31):

kirjoittaminen prosessina
tiedetekstin/opinnäytetyön rakenne opintokirjoitelman muotoseikat (viittaustekniikka, lähdeluettelo)
referaatti tekstityyppinä
tieteelliset tekstit
ymmärrettävä kieli tehokas asiatyyli
tärkeimmät kielioppi- ja kielenhuoltoasiat (mm. lyhenteet, sananvalinta, välimerkit, yhdyssanat, vierasperäiset sanat, virkerakenne)
viestinnän yleiset periaatteet.

Tavallisimpia vastauksissa mainituista sisällöistä ovat kielenhuoltoseikat, tutkielman laatimiseen liittyvät asiat ja tekstityyppien ominaisuudet. Nämä sisällöt ovat tavallisia myös virkamiehiä valmistavilla opintoaloilla. Harjoitukset seurailevat sisällöiltään luentoja. Prototyyppiset harjoitukset sisältävät tieteellisen esitystekniikan harjoittelua, kirjoittamisharjoituksia (prosessikirjoittamisen tapaan), referaatin laatimista ja tekstien kieliasun muokkausta.

Eri opintoalojen kurssit osoittautuvat toisiaan paljon muistuttaviksi. Kirjoittamisen perusasiat tietysti ovatkin samat tiedekunnasta riippumatta. Eroa on harjoiteltavien tekstien laadussa: kauppatieteilijät kirjoittavat varsinkin liike-elämän tekstejä, oikeustieteilijät pohtivat lakikielen ja yhteiskuntatieteilijät hallintokielen ongelmia, humanistit kirjoittavat monentyyppistä, esimerkiksi mielipidekirjoituksia.

Opiskelun tavoitteet

Kirjallisen viestinnän opiskelun tavoite on korkeakouluissa kahtalainen: laajempana tavoitteena on harjaantuminen selkeään ja moitteettomaan viestintään omalla erikoisalalla, suppeampana tavoitteena opinnäytteiden edellyttämä tieteellisen kirjoittamisen taito. Nämä tavoitteet ilmaistaan vähän vaihtelevin painotuksin eri korkeakoulujen ja tiedekuntien opinto-oppaissa. Ne eivät tietenkään ole ristiriidassa keskenään eivätkä missään mielessä sulje pois toisiaan. Tieteellinen kirjoittaminen on yksi tärkeäasiaviestinnän laji.

Tällä hetkellä näyttää tendenssinä olevan siirtää painopistettä tieteellisen kirjoittamisen suuntaan. Muutamissa korkeakouluissa kurssin nimi viittaa nykyisinkin tieteelliseen kirjoittamiseen, ja tämänsuuntaisia nimenmuutoksia on vireillä. Nimet kuvastavat sisältöjä. Pyrkimyksenä on keskittyä selvästi yhteen tavoitteeseen ja opetusta tehostamalla muun muassa madaltaa sitä kynnystä, jonka monelle opiskelijalle muodostaa pro gradu ‑tutkielman aloittaminen. Luukka ja Muikku-Werner asettuvat tukemaan tätä kehityssuuntaa ja esittävät sille monia perusteluja.

Emme kuitenkaan opiskele koulua vaan elämää varten. Tutkielman laatiminen on kyllä opintojen tärkeä päätösvaihe, mutta loppututkinnon jälkeen useimpia odottavat muut kuin tieteelliset viestintätehtävät. Selväsanaisen yleiskielisen kirjoittamisen taitoa tarvitsevat kaikki, ja aivan erityisesti eri alojen virkamiehet. Tutkintoasetusten sanamuoto kielitaidosta, ”joka opiskelun, oman alan seuraamisen ja ammatillisen kehityksen kannalta on tarpeellinen”, vaikuttaa hyvin harkitulta. Esimerkiksi Turun yliopiston oikeustieteellinen tiedekunta määrittelee suomen kirjallisen viestinnän kurssinsa tavoitteet seuraavasti: ”Valtion virkamiehiltä vaadittavasta kielitaidosta annetun lain (149/22) mukainen kirjallinen kielitaito, kyky käyttää äidinkieltä tarkoituksenmukaisesti sekä oman alan ammattiteksteissä että niitä vastaavissa yleistajuisissa teksteissä.”

Tulevaisuus huolestuttaa

Se, painotetaanko opetuksessa tieteellisen kirjoittamisen erityisvaatimuksia vai yleistajuisen kirjoittamisen taitoja, on kuitenkin pieni ongelma, jos ongelma ollenkaan. Taidot joka tapauksessa tukevat toisiaan vastavuoroisesti. Todellinen huolenaihe on se, että korkeakouluilta vaaditut säästötoimet saattavat kohdistua yleisopintoihin ja erityisesti myös kieli- ja viestintäopintoihin. Joitakin supistuksia ja määrärahojen peruutuksia on jo tapahtunutkin.

Vanha ongelma kirjallisen viestinnän opetuksessa on se, että opetusryhmät opettajavoimien vähyyden vuoksi ovat liian suuria. Saman opettajan kursseilla saattaa olla 250 opiskelijaa vuosittain. Voimavarojen puute on syynä myös siihen, että opetusta ei voida eriyttää tieteenaloittain vaan joudutaan opettamaan monen alan opiskelijoita yhdessä. Mahdollisuudet pienryhmätyöskentelyyn ja henkilökohtaiseen ohjaukseen ovat monessa tiedekunnassa voimavarojen puutteessa olemattomat. Henkilökohtaista ohjausta opiskelijat kuitenkin toivoisivat ja tarvitsisivat nimenomaan siinä vaiheessa, kun he laativat kirjallisia töitä omalta erikoisalaltaan.

Luukan ja Muikku-Wernerin kyselyyn vastanneista kirjallisen viestinnän opettajista puolet oli korkeakoulujen vakinaisia viranhaltijoita, puolet pää- ja sivutoimisia tuntiopettajia. Tuntiopetuksen suuri osuus on selvä epäkohta, joka vaikeuttaa opetuksen pitkäjännitteistä suunnittelua. Opetus saattaa olla vuosikausia sivutoimisten tuntiopettajien harteilla.

Juuri nyt suunnitellaan tutkintorakenteen uudistamista humanistisella ja luonnontieteellisellä alalla. Kevättalvella 1991 opetusministeriö asetti näitä koulutusaloja varten ryhmät, joiden tehtäväksi annettiin arvioida tutkintojen rakenne, opetusjärjestelyt ja opetussuunnitelmat sekä tehdä tarvittavat muutosehdotukset. Ryhmät saavat ehdotuksensa valmiiksi viimeistään vuoden 1992 lopussa, jolloin niiden määräaika päättyy.

Ainakin tällä hetkellä näyttää siltä, että kieli ja viestintäopintojen asema säilyy humanistisella alalla ennallaan. Luonnontieteiden puolelta sen sijaan on kantautunut huolestuttavia huhuja.
Päivi Rintala