Hyvä lukija, kädessäsi on kolmikymmenvuotias Kielikello. Sankarimme syntymää ei juhlittu suurieleisesti, vaan tapahtuma kuitattiin koruttomasti Suomen Akatemian kielilautakunnan pöytäkirjan 3. pykälässä 18.11.1968:

Keskusteltiin Kielitoimiston tiedotteesta Kielikellosta, joka julkaistaan yhteistoimin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kanssa.

Kielikello 1 oli 20-sivuinen A5-kokoinen vihkonen, jonka sisäkannessa sen päätoimittaja Matti Sadeniemi linjasi lyhyesti ja ytimekkäästi uuden julkaisun tavoitteet:

Tämä Kielikello ei tietenkään ole juorulehti – kuten nimi hieman ilkikurisesti saattaa erehdyttää uskomaan – vaan se haluaa kiinnittää lukijoidensa huomiota kielenkäyttökysymyksiin ja välittää tietoa Suomen Akatemian kielitoimiston suosituksista. Se pyrkii myös avaamaan lukijoille näkymiä kielen maailmaan.

Suomen Akatemiasta Kielitoimisto on siirtynyt Kotimaisten kielten tutkimuskeskukseen, mutta muuten 30 vuoden takainen linjaus pätee edelleen: Kielikello ohjaa ja opastaa mutta kertoo myös laajemmin kielestä ja sen elämästä. Kielenhuollon kohteena oleva yleiskieli ei ole tarkkarajainen kielimuoto, eikä sitä voi irrottaa kielen muusta moninaisuudesta. Kielenhuolto ammentaa aineksensa elävästä kielenkäytöstä, ja tätä vasten sen suosituksia on peilattava. Jokapäiväisissä kielenkäyttötilanteissa tarvitaan siksi näkemystä kielen kokonaisuudesta, sillä – kuten tässäkin lehdessä on usein toistettu – yksioikoisia oikein–väärin-asetelmia on loppujen lopuksi hyvin vähän.

Jokaisessa Kielikellon numerossa pyritään käsittelemään konkreettisia kielenkäyttökysymyksiä. Ensimmäisen Kielikellon aiheita olivat mm. vierasperäiset sanat ja nimet – niiden suositeltavuus, oikeinkirjoitus ja taivuttaminen – maantieteelliset nimet sekä puolueiden nimet ja lyhenteet. Lyhyesti annettiin ohjeita virkkeen aloittamisesta numeroilmauksella, lukusanojen yhteen ja erikseen kirjoittamisesta, ei–eikä-rakenteen käytöstä sekä tuolloin jostain syystä ajankohtaisen olut-sanan taivutuksesta. Lehti oli siis aikamoinen tietopaketti.

Sadeniemen esipuheessaan mainitsemia ”näkymiä kielen maailmaan” avasi lehden ensimmäisessä numerossa professori Lauri Hakulinen, jonka kirjoitus salin, salongin ja sällin sekä ”spioonin”, peijoonin ja pehtorin mutkikkaista vaelluksista kielestä ja kulttuurista toiseen on avartava katsaus jokapäiväisen sanastomme kansainväliseen taustaan. Emme elä umpiossa kielellisestikään. Svetisismeistä ja anglismeista varoittelu on usein ihan aiheellista, mutta toisaalta on hyvä muistaa, että muilta lainaaminen on myös kautta aikojen ollut tehokas keino rikastuttaa kieltä. – Linkiksi ensimmäisen ja nykyisen Kielikellon välillä julkaisemme tässä lehdessä Hakulisen kirjoituksen sellaisena kuin se ilmestyi vuonna 68.

Vanhojen Kielikellojen sivuilta voi lukea, mikä kieliasia on kulloinkin keskusteluttanut tai ollut muuten tärkeä. Tällaisia ovat luonnollisesti olleet koko kieliyhteisöä koskettavat muutokset. Kansainvälisen SI-mittayksikköjärjestelmän käyttöönotosta ja soveltamisesta kirjoitettiin Kielikellossa 10 (1977), ja sen jälkeen aiheeseen on ollut tarvetta palata silloin tällöin. Yleiskielisten lyhenteiden ja SI-järjestelmän tunnusten välinen työnjako aiheuttaa ajoittain hankausta edelleen. Numeroiden ja merkkien oikeinkirjoitusta koskevan standardin laatiminen oli aikanaan huomattava ponnistus, ja standardille omistettiin kokonainen Kielikellon numero vuonna 1978. Samanlainen merkkien ja numeroiden erikoislehti on julkaistu aina standardin uudistamisen yhteydessä, viimeksi tänä vuonna. Nimistö on kaikkina aikoina ollut Kielikellossa hyvin näkyvä aihe, onhan se keskeinen osa arkipäivän kielellistä ympäristöämme. Myös maailman muutokset näkyvät nopeasti nimissä. Kielikellossa on kerrottu uusien maiden nimistä ja entisten nimenmuutoksista, ja olympialaisista tulee kielenhuollollinen ongelma aina silloin, kun järjestäjäkaupungin nimen taivutus on hankalaa jne.

Vuoden 1979 toisessa Kielikellossa kerrottiin komiteasta, joka oli asetettu selvittämään hallinnon ja oikeudenkäytön kielen ongelmia. Kielitoimistosta komitean työhön osallistui Kielikellon silloinen päätoimittaja Esko Koivusalo. Komitean työn tuloksena syntyi vuonna 1982 ns. virkakielipäätös eli valtioneuvoston päätös virkakielen selkeyttämiseksi. Sen toteutumista ja vaikutuksia on seurattu Kielikellossa vuosien varrella. Viime vuosina virkakielen tutkimuksessa on alettu kiinnittää huomiota myös tekstien synty-ympäristöön sekä niihin käytänteisiin, jotka muovaavat tekstejä. Näin pyritään pääsemään tarkastelussa tekstin pintatasoa syvemmälle. Nykyisen virkakielentutkimuksen lähtökohtia ja tavoitteita esitellään tässä Kielikellossa laajasti.

Kielenhuollon painotusten muuttuminen on näkynyt Kielikellon sivuilla siten, että yksittäisten oikeinkirjoitusohjeiden rinnalla kokonaiset tekstit ovat tulleet yhä näkyvämmiksi. Tekstintutkimuksen tulokset ovat avanneet myös kielenhuoltoon uusia näköaloja, ja tutkimustulosten soveltaminen mm. koulutuksessa on osoittautunut hyödylliseksi. Kielenhuolto-termin rinnalla onkin alettu yhä enemmän puhua tekstinhuollosta.

Kielikello 1:n alkusanoissa Matti Sadeniemi toteaa lopuksi:

Toivomme voivamme julkaista näitä vihkosia jatkuvasti. Niitä varten, jotka haluavat säilyttää niitä mapissa, on takasivulle sijoitettu lävistysmerkit.

Sadeniemen kaino toivomus toteutui: ”vihkosia” on julkaistu jatkuvasti, aluksi vain kerran vuodessa (numerot 1–10), sitten kahdesti (1978–83), ja vuodesta 84 lähtien neljästi. Lävistysmerkkejä ei kovin monessa lehdessä ensimmäisen jälkeen ollut, mutta moni lukija silti mapittaa tai muuten tallettaa Kielikellon. Lukijatutkimukset kertovat, että Kielikello on monelle työväline, josta etsitään tietoa käytännön kysymyksiin ja jonka kirjoituksiin palataan.

Kielikello on vakiinnuttanut asemansa kielenhuollon äänitorvena, mikä ei tietenkään ole voinut tapahtua ilman lukijoita. Meille Kielikellon tekijöille on lukijoiltamme saamamme palaute antanut uskoa työmme tarpeellisuuteen: lehti luetaan uskomattoman tarkasti, usein pilkkuja myöten, ja tutkimusten mukaan sitä pidetään tarpeellisena, informatiivisena ja myös mielenkiintoisena. – Jokaisen Kielikellon numeron tekoon osallistuu joukko ihmisiä, joilla on suomen kieleen läheinen, henkilökohtainen suhde. Kielestä kirjoittaessaan he panevat mukaan palasen itsestään. Työstä saatu kiitos on siksi erityisen lämmittävää.

Kukin suomea puhuva ja kirjoittava elää omanlaisessaan kielellisessä todellisuudessa; hän liittää kieleen omat tunteensa, arvonsa ja arvostuksensa. Kieli soi ja elää moniäänisesti, soikoon Kielikello myös!