Alkukesästä 2023 julkaistiin Jenny Paanasen, Meri Lindemanin, Camilla Lindholmin ja Milla Luodonpää-Mannin toimittama teos Kieli, hyvinvointi ja haavoittuvuus – Kohti kielellistä osallisuutta. Tekijät ovat olleet ajankohtaisella asialla. Samoihin aikoihin kun teos julkaistiin, Ihmisoikeuskeskus ja Itä-Suomen yliopiston Hyvinvointioikeuden keskus järjestivät seminaarin, jossa pohdittiin haavoittuvassa asemassa olevien ihmisten oikeuksien toteutumista. Myös vuoden 2023 Sosiaalipolitiikan päivien teemana oli haavoittuvuus.
Kieli, hyvinvointi ja haavoittuvuus -teos tuo esille haavoittuvuuden keskeisen elementin, nimittäin kielen. Kirjassa on aiheeseen sopivasti monitieteinen ote. Vaikka suuri osa artikkelien kirjoittajista on eri kielten, kääntämisen ja viestinnän tutkijoita ja asiantuntijoita, kirjoittajina on myös esimerkiksi oikeustieteen, sosiaali- ja terveysalan, sosiaalipsykologian, psykologian ja toimintaterapian asiantuntijoita.
Haavoittuvuutta monesta näkökulmasta
Teoksen ytimessä on osallisuus. Yhteiskunnallinen osallisuus edellyttää sitä, että ihmisen aineelliset tarpeet on tyydytetty ja toimeentulo on turvattu, että hänellä on mahdollisuus vaikuttaa omaan elämäänsä sekä kokemus siitä, että kuuluu johonkin yhteisöön tai ryhmään (s. 9). Se, että tällainen moniulotteinen osallisuus syntyy, ei ole itsestään selvää, vaan herkästi haavoittuvaa ja monella tapaa kielen varassa.
Teoksessa lähestytään osallisuuden riskitekijöitä, haavoittuvuutta, kolmesta erilaisesta kieleen liittyvästä näkökulmasta. Riski jäädä tavalla tai toisella syrjään on ensinnäkin eri vähemmistökielten käyttäjillä, koska heillä on valtaväestöä rajallisemmat mahdollisuudet päästä käyttämään omaa kieltään. Tähän näkökulmaan keskitytään teoksen ensimmäisessä osassa.
Osan aloittavat Leealaura Leskelä ja Camilla Lindholm, jotka kirjoittavat selkopuheen roolista kehitysvammaisen henkilön kielellisen osallisuuden tukena. Ritva Takkinen, Karoliina Nikula ja Juhana Salonen puolestaan kertovat Suomen viittomakielten käyttäjien tilanteesta 1850-luvulta nykypäivään. Ensimmäinen osa päättyy Simo Määtän, Eeva Puumalan ja Riitta Ylikomin artikkeliin, jossa he käsittelevät haavoittuvuutta ja osallisuutta turvapaikkapuhuttelussa. Tämä puhuttelu on keskeinen osa prosessia, jossa selvitetään turvapaikan hakijan oikeutta kansainväliseen suojeluun.
Teoksessa tunnistetaan haavoittuvuuden käsitteen monitulkintaisuus ja osin ongelmallisuuskin, ja eri luvuissa siihen otetaan monella tapaa kantaa. Esimerkiksi Määttä, Puumala ja Ylikomi osoittavat, miten turvapaikkapuhuttelussa ”kielellinen ja psykologinen haavoittuvuus vaikuttavat tiedollisen haavoittuvuuden syntyyn” (s. 76).
Kielellä on keskeinen rooli ihmisen hyvinvoinnissa
Toiseksi teoksen sanomana on, että kielitaidolla on merkitystä ihmisen hyvinvoinnille. Syrjään jäämisen riski syntyy, jos on esimerkiksi vaikeuksia tuottaa tai tulkita yleiskielistä tekstiä.
Kirjan toisessa osassa hyvinvoinnin ja kielen suhdetta avaa Taina Tammelin-Laine, joka kirjoittaa aikuisten maahanmuuttajien lukutaitokoulutuksesta ja siitä, miten hyvinvoinnista puhutaan opetusta ohjaavissa dokumenteissa. Minna Intke-Hernandez pohtii, miten voimme yhteisessä arjessamme tukea niitä, jotka opettelevat kieltämme. Hän myös osoittaa, miten arjessa saatu tuki heijastuu monella tavalla kielenoppijan hyvinvointiin. Annmari Sahlstein puolestaan käsittelee suomenkielisten lääkäriopiskelijoiden asenteita ruotsinkielistä potilastyötä kohtaan sekä sitä, miten nämä asenteet muuttuvat opintojen edetessä.
Syrjään jäämisen riski syntyy, jos on esimerkiksi vaikeuksia tuottaa tai tulkita yleiskielistä tekstiä.
Näkemys siitä, että kielellä on keskeinen rooli ihmisen hyvinvoinnissa, ei edusta valtavirtaa. Kieltä ja tekstejä ei siis vielä kovin yleisesti tunnisteta hyvinvoinnin, terveyden ja eriarvoisuuden taustatekijöiksi. Luku- ja kirjoitustaitoa ei esimerkiksi opetussuunnitelmissa aina kytketä syrjäytymiseen ja sen ehkäisemiseen. Tammelin-Laine (s. 119) kuitenkin muistuttaa, että ”[k]irjoitettuun kieleen vahvasti nojaavassa maassa, kuten Suomessa, maahanmuuttajien syrjäytymisriski on suuri ilman luku- ja kirjoitustaitoa”.
Osallisuudesta ja ulos jättämisestä
Kolmanneksi teoksessa käsitellään toiseuttavaa kielenkäyttöä, joka yksinkertaistaen tarkoittaa sitä, miten ihmiset omalla kielenkäytöllään ottavat toiset ihmiset mukaan tai sulkevat heidät ulkopuolelle.
Kolmannen osan alussa Leea Lakka pohtii lukutaitoa ja osallisuutta sekä sitä, voiko yhtä olla ilman toista. Anna Weckström taas kysyy, kenelle mielenterveydestä viestitään: mielenterveyshäiriöitä kokeville itselleen, heidän läheisilleen vai alan ammattilaisille. Jenny Paananen, Camilla Lindholm, Melisa Stevanovic, Elina Weiste, Taina Valkeapää ja Samuel Tuhkanen puolestaan käsittelevät pronominien me ja te käyttöä ryhmäkeskusteluissa, joissa osapuolina ovat mielenterveyskuntoutujat ja kuntoutuspalveluja tarjoavan Klubitalo-organisaation ohjaajat. Paananen ja kumppanit tutkivat, miten näiden ”pronominien valinta ilmentää yhdessä toimimisen ja osallistamisen ajatuksia” (s. 205). Osan päättävät Laura Kalliomaa-Puha, Anne Ketola ja Eliisa Pitkäsalo. He esittelevät tutkimustaan, jossa selvitetään, voiko juridisen asiakirjan (tässä tapauksessa sosiaalihuollon sopimuksen) muuttaa sarjakuvan muotoon ja tehdä sen siten helpommaksi ymmärtää.
Yksityiskohtiin pureutuvat analyysit osoittavat kielenkäytön ilmiöiden hienovireisyyden. Esimerkiksi Leea Lakka tuo esille, että syrjäytymisen vastakohta, siis osallisuus, ei ole joko–tai-ilmiö. Yksi edellytys yhteiskunnassa toimimiselle on lukutaito. Kuitenkin ”riittävä ja arvostettava lukutaito ja tapa toimia tekstien parissa vaihtelevat”, sillä ”erilaisissa yhteisöissä pärjää ja menestyy erilaisella lukijuudella”, Lakka kirjoittaa (s. 181).
Kielipolitiikkaan kuuluu useita osa-alueita
Yksi teoksen vahvuuksista on se, että se pureutuu kielenkäytön yksityiskohtiin, mutta onnistuu myös osoittamaan niiden kytkökset yleisempiin yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Lisäksi teoksen näkemys kielipolitiikasta on kiitettävän laaja. Kielipolitiikkana ei pidetä vain toimia kielen aseman hyväksi, vaan myös ”kielenkäytön ja -opetuksen säätelyä ja kieliin ja kielenkäyttäjiin liittyvää arvottamista” (s. 11). Kielipolitiikan nähdään lisäksi toteutuvan ─ tai jäävän toteutumatta ─ ihmisten arjessa, ei pelkästään lakien ja muun ohjailun voimalla.
Teos myös avaa kielipolitiikan eri osien kytköksiä toisiinsa. Ensimmäisessä osassa sanotaan edettävän ”kielellisistä oikeuksista kohti aitoja mahdollisuuksia” (s. 28). Tulkitsen tämän tarkoittavan esimerkiksi sitä, että kielilainsäädännön mukainen omakielinen palvelu ei itsessään välttämättä turvaa ihmisen kielellisiä oikeuksia. Jos asioinnin kieli on vaikeaselkoista, se on vieraan kielen kaltaista. Tämä on ongelma esimerkiksi niille, jotka tarvitsisivat hyvää yleiskieltäkin helpompaa kieltä, selkokieltä.
Jos asioinnin kieli on vaikeaselkoista, se on vieraan kielen kaltaista.
Teoksessa ei mainita sellaisia termejä kuin intersektionaalisuus tai moniperusteinen syrjintä. Silti lukija saa eväitä myös näiden ilmiöiden tunnistamiseen ja ymmärtämiseen (ks. esim. oikeusministeriö 2019). Kaikki teoksessa esille tuodut haavoittuvuuden muodot voivat nimittäin käytännössä olla läsnä yhden ihmisen elämässä.
Kielentutkijat maailmaa muuttamassa
Kirjan lopussa on 10 teesiä kielellisen osallisuuden lisäämiseksi. Yhdeksännessä teesissä todetaan, että ”[m]uuttamalla kielenkäyttöä voimme muuttaa myös ajattelua ja asenteita” (s. 247). Se, että kielenkäytöllä pyritään muuttamaan maailmaa, ei ole uutta. Sen ovat tienneet propagandistit kautta historian. Sen tietävät myös kaikki ne, jotka ─ teoksen kirjoittajien lailla ─ pyrkivät kehittämään kieltä lisätäkseen kaikkien ihmisten hyvinvointia ja osallistumisen mahdollisuuksia.
Kielen muuttaminen maailman muuttamiseksi on toimintaa, jossa kielen asiantuntijoiden kannattaisi ottaa entistä vahvempi rooli. Myös tähän tarpeeseen teos vastaa. Ilman vahvaa kielitieteellistä osaamista kieltä saatetaan tarkastella liian suppeasti ja mutkikkaita ilmiöitä yksinkertaistaen. Kielenkäytön hienovireisyydestä hyvän kuvan antavat esimerkiksi Leskelän ja Lindholmin sekä Paanasen ja kumppaneiden analyysit. Erityisesti kasvokkaista vuorovaikutusta ei voi ohjata kovin yksinkertaisin neuvoin.
Suuri osa teoksen 10 teesistä liittyy kuitenkin tavalla tai toisella monikielisyyteen eli siihen, että on enemmistö- ja vähemmistökieliä, ja toisaalta siihen, että on myös erilaisia tapoja käyttää kieltä: kaikki arvokkaita. Teoksessa liputetaan kielellisen monimuotoisuuden puolesta.
Yksi kirjan väkevimmistä viesteistä ilmaistaankin jo johdannossa, jossa otetaan kantaa vähemmistökielten tilanteeseen: niiden häviämisen uhkaan sekä säilymisen ja käyttämisen mahdollisuuksiin. Kirjoittajat muistuttavat Anna-Riitta Lindgreniä (2001) lainaten, että kielellisen monimuotoisuuden häviäminen tekee yhteiskunnasta haavoittuvan (s. 15). Kieli on aina sidoksissa käyttäjiinsä, ja eri kielten ”hyvinvointi” on siten sidoksissa sen käyttäjien hyvinvointiin. Lukija oivaltaa, että monimuotoisuus, diversiteetti, on aina tavoiteltavaa ja hyödyllistä ─ koskipa se sitten eläin- ja kasvikuntaa, suolistobakteereja, ihmisryhmiä tai kieliä.
Paananen, Jenny – Lindeman, Meri – Lindholm, Camilla – Luodonpää-Manni, Milla (toim.) 2023: Kieli, hyvinvointi ja haavoittuvuus – Kohti kielellistä osallisuutta. Gaudeamus.
Kirjallisuus
Lindgren, Anna-Riitta 2001: Oikeus omaan kieleen (Virittäjä 105)(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)
Oikeusministeriö 2019: Moniperusteinen syrjintä olisi tunnistettava paremmin (Policy Brief 2, syrjintä Suomessa)(siirryt toiseen palveluun)