Kipu polttaa, tuhoaa ja opettaa – metafora ja kivun kielentäminen
Artikkeli 3/2008

Riina Klemettinen

Kipu polttaa, tuhoaa ja opettaa – metafora ja kivun kielentäminen

Kaikki tuntevat joskus kipua. Kivusta on myös voitava kertoa muille ihmisille. Aina oman tuntemuksen selittäminen toiselle ei kuitenkaan ole aivan helppoa. Miten siis oikeastaan puhumme kivusta?

Kipu kuuluu elämään. Se liittyy paitsi sairauteen ja erilaisiin vammoihin myös jokapäiväiseen arkeen, kun puraisemme vahingossa kieleemme tai lyömme varpaamme kynnykseen. Kipu voi yhtä lailla olla ohi menevä vihlaisu kuin koko tietoisuuden täyttävää tuskaa.

Kivun biologinen tarkoitus on varoittaa uhkaavasta kudosvauriosta. Niinpä vedämme kätemme pikaisesti polttavan kuumalta hellalta tai varomme astumasta aristavan nilkan päälle. Kipu voi myös kertoa, milloin on syytä vetää peitto korviin ja levätä. Joskus se ajaa kokijansa etsimään apua lääkärin vastaanotolta. Kipu on siis viesti, jonka tulkitsemme. Viesti voi olla myös väärä: krooniselle kivulle ei ole onnistuttu osoittamaan mitään ihmistä hyödyttävää tehtävää.

Kivusta puhumisen eli kivun kielentämisen ongelma on yksi kielifilosofian ikuisuuskysymyksistä. Yleisinhimillisenä kokemuksena kipu yhdistää meitä. Yksittäinen kipuaistimus on kuitenkin aina subjektiivinen, kokijansa oma, eikä kukaan voi täysin samastua toisen kipukokemukseen. Niinpä kipu samalla erottaa ihmisiä. Se kuuluu paitsi yleisen myös yksityisen piiriin. Subjektiivisena kokemuksena kipu asettaa kielelle liki ylipääsemättömän esteen, sillä kielen avulla emme voi viitata suoraan mihinkään yksityiseen, koska kieli on kaikille yhteinen.

Yksityisenä kokemuksena kipu ei tietenkään ole ainoa laatuaan. Tunteiden, esimerkiksi rakkauden tai mustasukkaisuuden, kokeminen on samalla tavalla subjektiivista, vaikka kaikki tiedämmekin, mitä rakkaus tai mustasukkaisuus ilmiöinä ja tunteina ovat. Tunteen kuvailu, sen kääntäminen kielen sanoiksi, on kuitenkin vaikeaa. Siksi onkin tavallista, että puhumme aistimuksista ja tunteista erilaisin kielikuvin – kuten metaforin.

Jokapäiväinen metafora

Metafora syntyy, kun jotakin kohdetta tarkastellaan johonkin toiseen elämänpiiriin kuuluvan ilmiön avulla. Niinpä rakkautta voidaan sanoa vaikkapa kuumeeksi, jolloin tunne-elämän ilmiö nähdään fyysisen tilan kautta. Metafora perustuu kaltaisuuteen; rakkaus ja kuume muistuttavat jossain suhteessa toisiaan. Tavallisinta on, että rakkauden kaltaiset abstraktit alueet ovat metaforisissa ilmauksissa kuvauksen kohteena. Lähteenä puolestaan toimivat useimmiten konkreettisille kokemuksen alueille kuuluvat asiat ja ilmiöt.

Perinteisesti metaforaa on tavattu pitää kielen reunailmiönä, poeettisena tai retorisena tehokeinona, joka sopii kyllä runoilijan suuhun mutta ei niinkään arjen kielenkäyttötilanteisiin. 1980-luvulla alkunsa saaneen ns. kognitiivisen metaforateorian lähtökohdat ovat kuitenkin vallan toiset: teorian katsannossa kieli nähdään olemuksellisesti metaforisena. Metafora on niin kieltä kuin ajatteluakin kannatteleva kognitiivinen työkalu.

Kielen tasolla reaalistuvat metaforat eivät useinkaan ole toisistaan irrallisia, yksittäisiä oivalluksia, vaan niitä linkittää yhteinen käsitetason metafora. Esimerkiksi rakkaussuhteen alusta voidaan puhua yhteiselle taipaleelle lähtemisenä, suhteen hankaluuksista mutkina matkassa ja erosta eri teille päätymisenä, koska kaikkien näiden kielikuvien taustalla on yhteinen käsitetason metafora ”rakkaussuhde on matka”.

Subjektiivisena kokemuksena ja abstraktina ilmiönä kipu on tyypillinen metaforisen kuvauksen kohde.

Vatsaani poltti miltei päivittäin, ja joskus vaivat olivat niin voimakkaita, että seisominen tai suorassa istuminen oli mahdotonta.

Usein kipu on sellaista viiltelyä, että on vain maattava hiljaa.

Esimerkkien tilanteissa ei ole läsnä sen paremmin tulta kuin terääkään, mutta aistimuksista puhutaan ikään kuin niin olisi. Tällaisten ilmausten metaforisuutta ei ole vaikea tunnistaa. Useimmiten huomaamatta sen sijaan jäävät ns. ontologiset metaforat, jotka lainaavat kivulle ainoastaan karkean käsitteellisen rakenteen ajattelun ja kommunikaation tarpeisiin.

Metafora antaa kivulle olemuksen

Voidaksemme luokitella kokemaamme ja puhua siitä muille meidän on tunnistettava ympäriltämme jaottomia esineitä ja jaollisia aineita. Esine- ja ainesanojen väliseen vastakkaisuuteen liittyvät vastinparit jaollisuus–aottomuus sekä laskettavuus–mitattavuus.

Esimerkiksi auto on tyypillinen esinesana. Sen tarkoite ei ole jaettavissa siten, että se säilyisi samana kuin ennen jakoa. Jäljelle jää kaksi autonpuolikasta, joista kumpaakaan ei voi enää käyttää autona. Jakamisen sijaan autoja voidaan kyllä laskea: kadulla voi olla yksi, kaksi tai vaikka monta autoa.

Mikä tahansa neste edustaa prototyyppistä ainesanan tarkoitetta. Kun jaetaan jokin määrä vaikkapa mehua kaatamalla sitä kannusta lasiin, on lopputuloksena edelleen mehua – sekä kannussa että lasissa. Mehun määrää on mahdollista myös mitata. Voidaan arvioida, että kannussa mehua on litra. Lasissa sitä on vähemmän.

Kaikkien tarvitsemiemme käsitteiden tarkoitteet eivät tunnu luonnostaan sopivan sen paremmin jaottomien esineiden kuin jaollisten aineidenkaan ryhmään. Esimerkiksi juuri kipu ei ole tarkkaan ottaen kumpaakaan. Siitä huolimatta puhumme siitä ikään kuin se olisi. Juuri tästä on kyse metaforateorian ontologisissa metaforissa. Aineeton ja abstrakti kokemus saa niiden kautta riittävän käsitteellisen hahmon, jotta voisimme ylipäänsä ajatella abstraktisti ja kommunikoida abstraktista kokemuksesta.

Kielenkäytössämme kipua voi aineen tapaan olla paljon tai vähän, se voi lisääntyä tai vähentyä. Tällaisten ilmausten taustalla on käsitetason metafora ”kipu on jaollista ainetta”.

Leikkauksen jälkeen selkäkipu kyllä väheni.

Kulumamuutoksien vuoksi särky vain lisääntyi.

Toisaalta kivusta puhutaan sangen usein monikossa, mikä on ominaista nimenomaan esineille. Myös kivun kuvaaminen suureksi tai pieneksi edellyttää käsitetason metaforaa ”kipu on jaoton esine”.

Kipuni ovat vähitellen kasvaneet, mutta yritän tulla niiden kanssa toimeen.

Pienet kivut eivät tunnu missään.

Toisin kuin autoja tai nesteitä, voimme käsitellä kipua melko mutkattomasti sekä aineena että esineenä. Tämä on mahdollista juuri siksi, että kipu ei itsestään selvästi ole kumpaakaan.

Inhimillinen kipu

Personifikaatio kuuluu sekin ontologisten metaforien joukkoon. Näemme kaikkialla ympärillämme inhimillisiä pyrkimyksiä, taipumuksia ja toimintoja – sielläkin, missä niitä ei kerta kaikkiaan ole. Heijastamme siis omat halumme, tunteemme ja logiikkamme ei-inhimilliseen ja usein myös elottomaan todellisuuteen. Personifikaatiosta on kyse esimerkiksi silloin, kun kivulle annetaan inhimillisiä luonteenpiirteitä tai kun se nähdään suunnitelmallisena toimijana päämäärineen ja pyrkimyksineen.

Tässä esitellyt aine- ja esinemetaforat sekä personifikaatio antavat kivusta vain suurpiirteisen kuvan. Mitään tarkkaa tietoa kohteestaan ne eivät esitä. Toisin on ns. strukturaalisten metaforien kohdalla. Tästä kielen- ja mielenilmiöstä on kyse esimerkiksi silloin, kun kivusta puhutaan taisteluna. Käsitetasolla tämän metaforan voisi pukea esimerkiksi asuun ”kivun aistiminen on kamppailua”.

Metaforassa, jossa kipua tarkastellaan kamppailun kautta, kohdealueen (kivun) ja lähde-alueen (taistelun) välille rakentuu monenlaisia vastaavuuksia. Kamppailussa on ensinnäkin oltava vähintään kaksi osapuolta, jotka asettuvat toistensa vastustajiksi. Kipu käsitetään kokijansa viholliseksi. On hyvä panna merkille, että myös tämä strukturaalinen metafora edellyttää kivun personointia.

Olen oppinut elämään tämän ”vaanivan vihollisen” [kivun] kanssa.

Kamppailun päämääränä on toisen osapuolen voittaminen. Niinpä kokija yrittää kukistaa kipunsa tai ainakin kontrolloida sitä.

Vuosien jälkeen selkäkivut on viimein voitettu!

Odotan, että löytyisi jokin keino, joka nujertaa tämän tulehduskivun.

Toivoisin vain, että saisin kivun hallintaan.

Kuitenkin myös kipu vastustajana koettaa päihittää kokijan. Se iskee kokijan kimppuun ja tuhoaa hänelle tärkeitä asioita.

Ensin sitä odottaa, koska se iskee uudelleen. Joskus jo luulen vihollisen kadonneen kunnes se taas ilmestyy.

Kipu on tuhonnut elämäni, ihmissuhteet ja toimeentulon.

Metaforan olemukseen kuuluu, että se korostaa kohdealueessaan tiettyjä puolia joidenkin toisten kustannuksella. Niinpä ”kivun aistiminen on kamppailua”  ‑metaforakin esittää kivusta vain yhden totuuden. Se kertoo, että kipu on jotakin negatiivista, joka halutaan kukistaa ja josta mieluusti hankkiuduttaisiin eroon. Yhtä hyvin kipua voi kuitenkin tarkastella vaikkapa opettajana.

Kivun kanssa eläminen opettaa elämästä.

Kipu on kyllä opettanut sen, ettei turhista kannata murehtia.

Metaforan tarkoitus onkin esittää kohteensa – tässä siis kipu – tietystä näkökulmasta ja näyttää siitä yksi puoli muiden jäädessä huomiotta. Tämä ei tarkoita, etteivätkö kohteen muut puolet olisi samanaikaisesti yhtä totta. Kipu voi olla sekä vastustaja että opettaja, mutta kulloinkin käsillä oleva metafora ohjaa huomiomme vain yhteen suuntaan.

Metaforien avulla saamme otteen kivun kaltaisista abstrakteista ilmiöistä. Todellisuudessa kipu ei pyri kokijansa nujertamiseen, varoittamiseen, kasvattamiseen tai mihinkään muuhunkaan. Metaforien kautta voimme kuitenkin ajatella näin olevan ja kipu tulee siten ainakin jollain tasolla ymmärrettäväksi. Kipu on nähtävä vastustajana ennen kuin sitä vastaan voi taistella.

Kirjoittaja työskentelee Kielitoimiston sanakirjan toimituksessa. Kirjoitus perustuu hänen pro gradu tutkielmaansa ”Pieniä kipuja tai suurta tuskaa: kivun kielentäminen kognitiivisessa katsannossa”. Tampereen yliopisto, kieli- ja käännöstieteiden laitos 2007.

Riina Klemettinen