Erisnimien, proprien, ja yleisnimien, appellatiivien, välimaastossa ovat kielten ja kansallisuuksien nimet, jotka usein ovatkin samankaltaisia sanoja. Monissa kielissä ne luetaan erisnimiin ja kirjoitetaan sen mukaisesti isolla alkukirjaimella. Suomessa vakiintuneen luokittelun mukaan suomi, ruotsi, venäjä, englanti, keltti ja muut kielten nimet ovat yleisnimiä ja ne kirjoitetaan pienellä alkukirjaimella, samoin kansallisuutta merkitsevät nimet: suomalainen, ruotsalainen, baski, keltti jne. Jos on tarpeen panna näkyviin kieli-sana, muodostuu kahdeksi sanaksi kirjoitettava sanaliitto, ei yhdyssana: suomen kieli, viron kieli, suahilin kieli. Erikseen on huomattava, että kaikille kielille ei ole vakiintunut erityisnimeä, vaan puhutaan ”niiden ja niiden kielestä”. Tällaisia ovat esimerkiksi goljadien kieli, sikulien kieli.

Maailman kielten määrästä ei oikein voida puhua. Sitä ei tiedetä. Ensiksikään ei ole vielä niin tarkkaan tutkittu kaikkien maanosien kaikkien alueiden asukkaiden puhetta, että voitaisiin sanoa, puhuvatko he jotain jo tiedossa olevaa kieltä vai uutta, aiemmin tuntematonta. Toiseksi ei ole helppoa päästä yksimielisyyteen tunnetuistakaan kielistä, mitä on pidettävä omana kielenään, mitä murteena. Läheinen esimerkki on inkerikkojen kielimuoto. Inkerikoiksi sanotaan kreikanuskoisia Inkerin asukkaita, jotka ovat eläneet Inkerinmaalla rinnan vatjalaisten kanssa ylimuistoisista ajoista, siis ennen kuin suomalaismurteita puhuvaa luterilaista väkeä muutti sinne Karjalankannaksen ja Etelä-Savon pitäjistä. Suomalaistutkijat ovat enimmälti pitäneet inkerikkojen kieltä yhtenä karjalan kielen murteena; yleinen nimitys on ollut inkeroismurre. Useimmat virolaiset tutkijat taas ovat pitäneet inkerikkojen kieltä eri kielenä, ei murteena, ja käyttäneet siitä nimeä isurin kieli.

Suomen kielen lautakunta pohti kielten nimiä viime syksyn ja vuoden alun kokouksissaan. Käsiteltävänä ei kuitenkaan ollut kysymys, mitä on pidettävä kielenä, mitä murteena, ei liioin eksoottisten kielten paljous, vaan jokapäiväisemmät kielten nimien suomalaista käyttöä koskevat ongelmat.

Kaikille maailman kielille ei tarvita erityistä suomenkielistä nimiasua, vaan suomessa käytetään sitaattilainana, lähtökielen mukaisena, lähteen käyttämää kirjoitusasua sellaisenaan. Periaatteessa tämä ratkaisu vastaa useimmiten ulkomaisten erisnimien käyttöä koskevaa kansainvälistä suositusta. Paikan- ja henkilönnimiä käytetään siinä asussa kuin asianomaisessa maassa niitä virallisesti käytetään. Muista kuin latinaista kirjoitusjärjestelmää käyttävistä kielistä tulevat erisnimet tuottavat omat ongelmansa, varsinkin jos kielellä ei ole kansainvälisesti hyväksyttyä latinaistamisjärjestelmää. Sitaattilainojen ryhmään kuuluu epäilemättä suurin osa kielten nimistä, joiden määrä on laskettava tuhansina, käytettiinpä laskemiskriteereinä mitä perusteita tahansa.

Kielten nimet eroavat kuitenkin käytöltään ja tehtäviltään sikäli vieraista paikannimistä, että niitä voidaan ja on pakkokin mukauttaa useammin suomen kieleen kuin varsinaisia erisnimiä. Suomen kielen lautakunta päätti kokouksissaan 12.9.1988 ja 20.2.1989 seuraavanlaisista suosituksista kielten nimien käytössä.

1) Bantukielistä käytetään ensisijaisesti etuliitteetöntä nimiasua, esimerkiksi ambo, ganda, kongo, luba, mbundu, ruanda, rundi. Hakemistoissa ja tarpeen mukaan tekstissäkin on viitteiden avulla pidettävä huolta, että käyttäjä löytää oikeaan myös silloin, kun hän tuntee kyseisistä kielistä vain prefiksillisen nimiasun: ovambo, luganda, kikongo, baluba, umbundu, kinjaruanda tai njaruanda, kirundi.

2) Kielen nimeen kuuluva paikannimimäärite kirjoitetaan yhteen ja pienellä alkukirjaimella nimen kanssa. Näin on vanhastaan totuttu kirjoittamaan esimerkiksi suomenruotsi, sveitsinsaksa, kanadanranska ja amerikansuomi. Vastaava tapa on suositettava ratkaisu oudompiakin kielten nimiä muodostettaessa: jeniseinsamojedi, grönlannineskimo, abakanintataari, altaintataari, sajaninkamassi.

3) Kielten nimissä ei käytetä suomen oikeinkirjoitukselle vieraita diakriittisia merkkejä, esimerkiksi äänteiden pituutta osoittavia viivoja. Jos kielen nimen käytössä on ollut horjuntaa (wahi ~ wahī, brahui ~ brāhuī), pyritään vakiinnuttamaan yksikirjaiminen kirjoitustapa, esimerkiksi brahui, gilaki, ormuri, torwali, wahi, waigali. Erittäin suotavaa on, että nimen esiintyessä ensi kertaa tekstissä mainitaan myös sen oikea ääntämistapa, samoin nimiluetteloissa.

4) Monista kielistä käytetään rinnakkaisnimiä tai rinnakkaisia kirjoitusasuja. Kielenkäytön selkeyttämiseksi suomenkieliseen käyttöön pyritään vakiinnuttamaan seuraavia asuja (sulkeissa suhteellisen laajasti käytetty, hyväksyttävä synonyymi):

afgaani (pašto), aimara (aymara), akkadi (assyria ja babylonia), apassi, araukaani, arawak, azeri (azerbaidžani), balkaari, baškiiri, batak (batakki), balutši (belutši), bhutani (dzongkha), chibcha, dajak (dajakki), delaware, evenki (tunguusi), fidži, flaami, fulfulde, gagauz (gagaussi), gê, gruusia, grönlanti (grönlannineskimo, inuit), gudžarati (gujarati), hausa, inguši, jakuutti, jidga, kannada, kanuri, kašmiri, katalaani (aik. katalonia), kazakki (kasakki), khmer, kumukki (kumykki), kurdi, kymri (wales), lakhi (homonyymien karttamisen vuoksi ei laki), lao, malagasi, mande, manx, marathi, megreli, menomini, mon (talaing), monguor, muskogi, nahuatli (ääntämyksen vuoksi ei nahuatl), navaho, negidal, njamnjam, oiraatti, orija, pandžabi (punjabi), radžastani (rajasthani), salar, sardi, singali (ei singaleesi, joka on tarpeeton anglismi), suahili, sunda, tadžikki, tagalog, tamili, telesi, telugu, tiibet, thai, tlingit, tšerkessi, tšetšeeni, tswana, turkmeeni, vietnam ja zulu.

Eri kielten nimet ovat tuttuudeltaan ja käyttötarpeeltaan suomen kielen kannalta eri asemassa. Sen vuoksi ei pidetä tarpeellisena pelkästään nimien ulkonaisen yhdenmukaisuuden saavuttamiseksi muuttaa jo käytössä olleita kotoistettuja kielten nimiä, ellei siihen ole erityistä perustetta, eikä toisaalta ryhtyä luomaan kotoistettuja nimiasuja niille kielille, joista puhuminen on ainakin toistaiseksi vain erikoisaloihin kuuluvaa.

5) Suomen lähisukukielistä vain virolla on käytössä rinnakkaisnimi eesti ja karjalalla päämurteet erittelevä yhdysnimi karjala-aunus. Ensisijaisesti suositetaan käytettäväksi kielennimenä viroa (synonyymina eesti) ja karjalaa. Molemmat ovat suomeen ylimuistoisina aikoina juurtuneet ja ovat moitteettomia nimiä.

Etäsukukielillä rinnakkaisnimiä on taas niin runsaasti, että oikeastaan vain suurimman kansan unkarilaisten kielellä on ainoastaan yksi nimi. Unkarin omakielistä nimeä vastaava madjaari ei ole suomeen kielen nimeksi kotiutunut. Muista etäsukukielistä suositetaan käytettäväksi kielen puhujien omakieliseen nimitykseen pohjautuvaa nimeä. Kuitenkaan eri alkuperää olevia, jossakin määrin tuttuja kielten nimiä ei ole pidettävä virheellisinä. Erityisesti onkin tähdennettävä sitä, että tärkeintä on tulla oikein ymmärretyksi. Se taas saattaa usein vaatia rinnakkaisnimeen viittaamista.

Etäsukukielistä käytettävät suositettavat nimiasut hyväksyttävine synonyymeineen ovat seuraavat:

saame – lappi
mordva ja sen murteet erzä eli erzämordva (mahdollinen myös ersä) ja mokša eli mokšamordva
mari – tšeremissi
udmurtti – votjakki
komi – syrjääni
hanti – ostjakki
mansi – voguli
nenetsi – jurakki(samojedi)
enetsi – jeniseinsamojedi
nganasani – taugi(samojedi)
selkuppi – ostjakkisamojedi.

Erityisesti on huomattava, ettei suomen kielessä kielen nimeä lappi voi pitää mitenkään halventavana. Se on täysin moitteeton nimi, jolla on suomessa pitkä perinne samoin kuin lapin vastineilla muissakin kielissä. Kun saamelaiset Suomessa, Ruotsissa ja Norjassa haluavat käytettävän saame-nimeä ja se on jo vakiintunut keskeisten virallisten elinten nimiin, on perusteltua asettaa saame etusijalle. Aiemmin kohdassa 2 esitetyn ohjeen mukaan suositetaan siis käytettäväksi ensisijaisesti kieltennimiä inarinsaame, uumajansaame, piitimensaame, luulajansaame, koltansaame, kildininsaame ja turjansaame.