Suomi on 2020-luvulla alkanut rakentaa aiempaa kattavampaa vähemmistökielipolitiikkaa. Kesällä 2022 julkaistu valtioneuvoston kielipoliittinen ohjelma tarkastelee Suomessa käytettäviä vähemmistökieliä yksittäisiä kieliä tai kieliryhmiä suurempana kokonaisuutena. Ohjelman toimeenpanoa koordinoi oikeusministeriö, mutta muilla ministeriöillä ja virastoilla on vastuita eri toimenpiteistä.
Kielipoliittinen ohjelma käsittelee muiden kuin kansalliskielten asemaa, kun taas suomen ja ruotsin tilannetta tarkastelee samoihin aikoihin valmisteltu kansalliskielistrategia (2021). Sekä kielipoliittinen ohjelma että kansalliskielistrategia on julkaistu valtioneuvoston periaatepäätöksinä, jotka suuntaavat hallituskaudet ylittävää kielipolitiikkaa. Linjausten visiona on yhteiskunta, jossa kaikki kielet, sekä vanhastaan Suomen alueella käytettävät että muualta muuttaneiden mukana tulleet, nähdään voimavarana. Rinnakkain eläviä kieliä ja niiden käyttäjiä arvostetaan, kansalliskieliä suojellaan, ja vähemmistöasemassa olevia kieliä tuetaan ja vahvistetaan.
Kielipoliittisen ohjelman keskiössä ovat Suomen kolme saamelaiskieltä – pohjoissaame, inarinsaame ja koltansaame – sekä karjala, Suomen romanikieli ja viittomakielet eli suomalainen ja suomenruotsalainen viittomakieli. Ne ovat niin sanottuja kotoperäisiä kieliä, joilla tarkoitetaan Suomessa jo ennen nykyisten valtion rajojen muodostamista käytettyjä kieliä. Nämä kielet ovat kaikki uhanalaisia, eli niiden siirtyminen tuleville sukupolville ja käyttäminen eri elämänalueilla on vaarantunut tai katkennut. Yhteisöt ovat kuitenkin olleet aktiivisia kielten aseman ja käytön edistämisessä ja parantaneet kielten elinvoimaisuutta monenlaisin toimin.
Hajanaista hanketyötä
Vähemmistökielten käyttöä edistetään monesti projekteissa, joissa toimijoita, aikaa ja rahoitusta on rajallisesti. Hankkeiden turvin on kehitetty esimerkiksi kielen opetusta eri kohderyhmille, luotu uutta sanastoa ja kirjallisuutta sekä koostettu kieliaineistoja eli korpuksia tutkimusta varten. Lisäksi on kehitetty vähemmistökielistä toimintaa, jolla kielille luodaan kannustavia käyttötilanteita, näkyvyyttä ja kuuluvuutta. Tällä hetkellä esimerkiksi tarjotaan ja kehitetään etäopetusta: saamen kielille Utsjoen kunnan ja saamelaiskäräjien hankkeessa ja suomenruotsalaiselle viittomakielelle Pedersören kunnan toteuttamassa ja Kuurojen Liiton kautta rahoitetussa hankkeessa. Muissa käynnissä olevissa projekteissa esimerkiksi julkaistaan karjalankielistä sanastoa eri aihepiireistä ja kehitetään Suomen romanikielen kieliteknologiaa.
Kielipoliittinen ohjelma kiinnittää huomiota siihen, että kielten edistämistyö on projektiluonteista, hajanaista ja sidoksissa muutamiin aktiivisiin toimijoihin. Työn pirstaleisuus koskee kaikkia vähemmistökieliä, vaikka tehokas kielten elvyttäminen ja kehittäminen vaatisi pitkäjänteistä työtä. Hajanaisuutta pyritään vähentämään siten, että eri kielten elvytystyötä koordinoivia toimijoita kutsutaan yhteiseen keskusteluun. Samalla jaetaan hyväksi havaittuja käytänteitä ja suunnitellaan yhteistyötä.
Yhteistyön helpottamiseksi Kotimaisten kielten keskukseen on perustettu vähemmistökielifoorumi, joka on aloittanut toimintansa syksyllä 2023. Foorumin tavoitteena on syventyä keskustelemaan esimerkiksi etäopetuksesta, kieliteknologiasta ja kielellisistä oikeuksista eri kielten näkökulmasta sekä seurata kielipoliittisen ohjelman toteutusta.
Kielityön projektiluonteisuutta toimijoiden vuoropuhelu ei kuitenkaan ratkaise. Kielipoliittinen ohjelma ehdottaakin erillisrahoitettua selvitys- ja suunnitteluhanketta, joka tähtää vähemmistökielten pitkäjänteisen kielenelvytystyön organisointiin. Onnistuessaan hanke voisi tuottaa suunnitelman – ja toteutuksen – siitä, miten kotoperäisten vähemmistökielten edistämistyö vakinaistetaan Suomessa ja miten katkonainen hanketyö muuttuu pitkäjänteiseksi yhteiskunnan resursoimaksi kielityöksi.
Kielipesien eli oman kielen kielikylpynä toteutettavan varhaiskasvatuksen tiedetään olevan yksi tehokkaimmista keinoista elvyttää kieltä – tämä todetaan ohjelman taustaluvuissakin. Tavoitteissa ja toimenpiteissä kielipesätoiminta kuitenkin mainitaan vain epämääräisesti samassa yhteydessä, jossa puhutaan korkeakoulujen panoksesta eri kielten tutkimukseen. Yliopistojen tehtäviin kielipesätoiminnan suunnittelu ei kuitenkaan kuulu, eikä sille ole olemassa muutakaan keskitettyä vastuutahoa.
Kielipesätoiminta eli oman kielen kielikylpynä toteutettava varhaiskasvatus on yksi tehokkaimmista keinoista elvyttää kieltä.
Konkreettisimmat ohjelmassa esitetyt toimenpiteet koskevatkin sellaisia tavoitteita, joille valtiolla on jo nyt osoittaa selkeä alullepanija ja vastuuministeriö. Juuri tästä syystä tarvitaan suunnitelma pitkäjänteisen kielenelvytystyön organisoinnista, jotta kielipesien kaltaiset keskeiset aihepiirit eivät jäisi toimenpiteiden ulkopuolelle. Suunnitelmaan tulisi sisällyttää kielipesätoiminnan tarpeen kartoitus sekä organisointi ja vastuutaho eri kielille.
Tehokas uuden kielenkäyttäjäsukupolven kasvattaminen edellyttää pitkäjänteistä kielipesätoimintaa, jollaisesta on saatu saamen kielten parissa erinomaisia tuloksia. Pysyvään kielenedistämistyöhön kuuluvat myös opettajien ja varhaiskasvatuksen henkilöstön sekä kieliasiantuntijoiden, toimittajien, kääntäjien ja tulkkien koulutus, oppimateriaalituotanto ja kielen korpus- ja sanastotyö, jonka jatkuvuus tulisi varmistaa vakinaistamalla nyt määräaikaisina rahoitetut toiminnot.
Monikielisyys ja vähemmistökielet rekistereihin
Karjalaa, saamelaiskieliä, romanikieltä sekä suomalaista tai suomenruotsalaista viittomakieltä käyttää Suomessa päivittäin arviolta 16 000 ihmistä. Pienimmät ryhmät ovat suomenruotsalaisen viittomakielen käyttäjät, noin 100 ensikielistä, sekä koltansaamen puhujat, joita on arvoitu olevan 150–300. Suurimmat kieliryhmät ovat karjala ja suomalainen viittomakieli, joita kumpaakin käyttää päivittäin arviolta yli 5 000 ihmistä. Karjalan käyttäjien määrä on kaksinkertainen, kun mukaan lasketaan kieltä melko hyvin osaavat ja sitä harvemmin puhuvat. Myös viittomakielisten määrä on huomattavasti suurempi, kun otetaan huomioon viittomakieliä osaavat kuulevat henkilöt, joista monet ovat kuurojen perheenjäseniä.
Tiedot vähemmistökielten käyttäjämääristä ovat kieliyhteisöjen asiantuntijoiden arvioita. Yhtenäistä, systemaattista tilastotietoa kielten käyttäjistä ja osaajista, saati kielten käyttömahdollisuuksista eri elämänaloilla ei ole olemassa. Suomessa väestötietojärjestelmään voi merkitä vain yhden äidinkielen, joten kaksi- tai monikielisten ihmisten ja perheiden on valittava, minkä he kielistään ilmoittavat omaksi tai lapsensa äidinkieleksi. Monen kielivähemmistöön kuuluvan äidinkieleksi on merkitty arjen toisena kielenä ja asiointikielenä toimiva suomi.
Yksi kielipoliittiseen ohjelmaan kirjattu toimenpide onkin valmistelutyö usean kielen merkitsemiseksi väestötietojärjestelmään. Kun työ pääsee käyntiin, sen pohjana voidaan käyttää vuonna 2020 julkaistua oikeusministeriön selvitystä aiheesta. Vaikka väestötietojärjestelmän kielimerkinnällä ei ole vaikutusta yksilön kielellisiin oikeuksiin, esimerkiksi oikeuteen saada oman äidinkielen opetusta, sillä voi olla suuri merkitys identiteetin tukemisessa. Lisäksi täsmällisempi tieto maan kielivarannosta auttaisi yhteiskuntaa vähemmistökielisten palveluiden, kuten esi- ja perusopetuksen, suunnittelussa ja niiden rahoituksen ja tarvittavien materiaalien suunnittelussa.
Mitä oikeus omaan kieleen lupaa?
Kielen uhanalaisuuden aste tai kielen käyttö eri elämänaloilla ei sinänsä ole seurausta kielen käyttäjäyhteisön koosta. Esimerkiksi romanikieltä osaavia on arvioitu olevan Suomessa noin 3 000, mikä on huomattavasti enemmän kuin inarinsaamen puhujia, joita on alle 500. Silti inarinsaamen kielellä suoritetaan ylioppilastutkinnossa äidinkielen kokeita sekä tuotetaan ja jälkiäänitetään lastenohjelmia, kun taas romanikielellä ja jo edellä mainitulla karjalan kielellä ei. Taustalla on osittain se, että eri kielten tarvitseman tuen ja tunnustuksen tarve on sekä kieliyhteisöissä että yhteiskunnassa saanut huomiota ja näkyvyyttä eri tahtia.
Eritahtisuus näkyy myös lainsäädännössä. Saamen kielille ja viittomakielille on Suomessa nimikkolait, jotka turvaavat oikeutta viranomaisasiointiin omalla kielellä. Romanikieltä koskevia kirjauksia on eri hallinnonalojen, kuten opetuksen, erityislainsäädännössä, kun taas karjalan kieltä ei lainsäädännössä toistaiseksi mainita erikseen.
Perustuslain kielipykäläksikin kutsutun 17. pykälän mukaan ”saamelaisilla alkuperäiskansana sekä romaneilla ja muilla ryhmillä on oikeus ylläpitää ja kehittää omaa kieltään ja kulttuuriaan”. Laki siis nimeää erikseen kaksi ryhmää, mutta sama oikeus koskee ainakin periaatteessa kaikkia kieliryhmiä. Lainlaatijan hyvästä tarkoituksesta huolimatta on kuitenkin jäänyt epäselväksi, mitä oikeus käytännössä tarkoittaa tarkasteltaessa varsinkin perustuslaissa erikseen nimeämättömiä ”muita” kieliryhmiä.
Kielipoliittisen ohjelman ehdotusten mukaisesti oikeusministeriö onkin käynnistänyt selvityksen perustuslain 17. pykälän tulkinnasta: mitä oikeus ylläpitää ja kehittää omaa kieltä tarkoittaa kunkin kieliryhmän osalta? Selvityksessä tarkastellaan samalla kielilainsäädäntöä kokonaisuutena ja etsitään keinoja, joilla kotoperäisten kielten asemaa lainsäädännössä voidaan vahvistaa.
Jotta perustuslaissa mainittu oikeus toteutuu, on yhteiskunnan tasolla turvattava mahdollisuus kielten käyttämiseen eri elämänalueilla ja niiden ammattimaiseen kehittämiseen. Ilman yhteisesti organisoitua ja rahoitettua toimintaa ei ole välineitä kielen käyttämiseen, kuten vähemmistökielistä uudissanastoa, kirjallisuutta tai oppimateriaaleja. Ei ole ympäristöjä, joita tarvitaan kielen oppimiseen ja siirtämiseen uusille sukupolville, kuten kielipesiä ja koulutusohjelmia. Ihmisillä, joiden työpanosta tarvitaan kielen kehittämiseen, ei ole mahdollisuutta käyttää riittävästi aikaa tähän työhön.
On mahdollista, että tavoitteisiin pääsemiseksi tarvitaan muutoksia myös lainsäädäntöön. Etenkin karjalan kielelle olisi jo symbolisesti merkityksellistä, että se mainittaisiin lainsäädännössä. Laeista seuraa kuitenkin myös käytännön vaikutuksia. Jos laissa säädettäisiin oikeudesta käyttää jotakin kieltä viranomaisten kanssa asioidessa, seuraisi siitä tarve kehittää kieltä viranomaiskäyttöön soveltuvaksi sekä varmistaa julkishallinnon työntekijöiden kielitaito muun muassa koulutuksella. Vastaavasti lakiin kirjatusta lapsen oikeudesta sukunsa uhanalaisen kielen oppimiseen voisi seurata tarve järjestää kielipesiä ja kouluopetusta ja sen myötä vahvistaa varhaiskasvatuksen ja opetusalan henkilöstön kielitaitoa.
Kieli- ja ryhmäkohtaisia toimenpiteitä
Monet kielipoliittisen ohjelman toimenpidekokonaisuuksista koskevat kaikkia kotoperäisiä kieliä tai useimpia niistä. Kaikille kielille yhteiset tavoitteet liittyvät kielten asemaan ja niitä koskevaan lainsäädäntöön, monikielisyyden näkyväksi tekemiseen, kielten opetukseen, huoltoon ja elvytykseen sekä kielitietoisuuden lisäämiseen. Mukana on kuitenkin myös vain tiettyihin kieliin ja kieliryhmiin kohdistuvia aihepiirejä.
Viittomakielisten lasten oikeudet ovat ohjelmassa oma toimenpidekokonaisuutensa. Toimenpiteiden tavoitteena on lisätä yhteiskunnan ja viranomaisten tietoa viittomakielisten lasten erilaisista taustoista ja tilanteista ja tukea näin heidän kielellisten oikeuksiensa toteutumista. Osaltaan työtä pohjustaa Opetushallituksen vuosiksi 2023–2026 asettama asiantuntijaryhmä, jonka tehtävänä on tarkastella viittomakieliä ja viittomakielisiä oppijoita muun muassa varhaiskasvatuksen, perusopetuksen ja oppimateriaalien näkökulmasta. On odotettavissa, että myös valmisteilla oleva kuurojen ja viittomakielisten totuus- ja sovintoprosessi lisää tietoa viittomakielisistä yhteiskunnassa. Prosessin myötä julkiseenkin keskusteluun noussevat sekä yhteisön kohtaamat kieleen ja kulttuuriin kohdistuvat vääryydet että viittomakielisten oikeudet ja niiden kunnioittaminen.
Kielipoliittisessa ohjelmassa todetaan, että kuurojen oikeudet kieleen kietoutuvat myös vammaisnäkökulmaan, joka ei saisi kokonaan viedä huomiota kielellisiltä oikeuksilta. Useimmat kuulovammaiset lapset syntyvät kuuleville ja viittomakieltä taitamattomille vanhemmille, ja viittomakielen taito ja yhteys kieliyhteisöön on rakennettava ulkopuolisella tuella. Toisaalta viittomakieli on tärkeä osa identiteettiä ja perheyhteisöä myös kuurojen vanhempien kuulevilla lapsilla eli coda-lapsilla, joille viittomakielen käyttö on kielellinen oikeus, vaikka se ei kuulu heille vammaispalvelujen tai -oikeuksien perusteella.
Kielipoliittisen ohjelman tavoitteista institutionaalinen tuki puolestaan koskee erityisesti karjalan kieltä. Ohjelmaan kirjatun toimenpiteen mukaisesti karjalan kieltä varten on perustettu asiantuntijatyöryhmä, jonka tehtävänä on toimikaudellaan 2023–2024 arvioida kielen tilannetta ja sen parantamiseen tarvittavia toimenpiteitä sekä tukea kielen elvytysohjelman laatimista. Ulkopuolisista asiantuntijoista koostuvaa ryhmää koordinoi Kotimaisten kielten keskus. Valtioneuvostotason työryhmälle on ollut tilausta, koska karjala ei ole ollut edustettuna valtion toimielimissä eikä karjalan kielelle ole kielenkäytön periaatteista linjaavaa kielilautakuntaa.
Keskiössä lapset ja nuoret, entä opettajat ja materiaalit?
Kaikkia kieliryhmiä yhdistävä kysymys on, miten kielet saadaan siirtymään uusille käyttäjäsukupolville. Tämä on myös kielipoliittisen ohjelman ydin. Ohjelma korostaakin monessa kohdassa lasten ja nuorten kielenoppimisen ja -opetuksen merkitystä. Toimenpide-ehdotuksissa nostetaan esille erityisesti etäopetuksen kehittäminen, kielten oppimateriaalin saatavuus sekä tietoisuus eri kieliryhmistä kaikille yhteisessä kouluopetuksessa.
Etäyhteyksiä hyödyntävä opetus on todettu hyväksi ratkaisuksi tilanteissa, joissa lähiopetusryhmiä on vähäisen osallistujamäärän vuoksi hankalaa koota. Hyvin moni vähemmistökieliryhmään kuuluva lapsi on ainoa oman yhteisönsä kieleen identifioituva luokallaan tai koko koulussa. Lisäksi saamelaisista lapsista ja nuorista noin 70 prosenttia asuu muualla kuin saamelaisten kotiseutualueella, jossa saame voi olla koulussa myös opetuskielenä. Etäyhteyksiä hyödyntävästä opetuksesta on saatu hyviä kokemuksia jo paitsi saamen kielten myös suomenruotsalaisen viittomakielen hankkeista.
Oppimateriaalin puute koskee jokaista kieliryhmää. Ajantasaisesta, eri ikä- ja tasoryhmille suunnatusta materiaalista on pulaa, vaikka juuri oppimateriaalin tuottamiseen panostamalla saataisiin melko nopeasti aikaan hyvin konkreettista ja välitöntä hyötyä vähemmistökielille.
Kielipoliittisen ohjelman aihe- ja kieliryhmäkohtaisissa taustaluvuissa tuodaan esille myös oppituntien määrä suhteessa oppilaiden vaihtelevaan pohjakielitaitoon ja oppimistavoitteisiin. Lisäksi on pulaa kielitaitoisesta opetushenkilöstöstä. Aikuisten kielikoulutuksen kehittämistä ei kuitenkaan ole mainittu ohjelman toimenpiteissä.
Voinko minä tehdä jotain?
Uhanalaisten, erityistä tukea vaativien kielten tilannetta monesta näkökulmasta lähestyvä valtioneuvoston kielipoliittinen ohjelma on tärkeä edistysaskel vähemmistökielten suojelussa. Kielipolitiikan toteuttaminen käytännössä edellyttää kuitenkin toimintaa ja uhanalaisten kielten tapauksessa melko nopeasti: Kieli on vaarassa, kun sitä ei käytetä. Kieli ei pysy ajassa mukana ja kehity niillä elämänalueilla, joilla sille ei ole tilaa. Kielestä huolehtimiseen tarvitaan erityistä tukea, kun valtakieli on arjessa helpommin saatavilla.
Siksi yhteiskunnan tulee kaikin mahdollisin keinoin tukea kielensä hyvinvoinnista ja kehittämisestä kiinnostuneiden ihmisten työtä. Kielityölle tulisi luoda pysyvät ja organisoidut rakenteet, jotta eri-ikäisillä yhteisön jäsenillä olisi luonteva ja keskeytyksetön polku kielen oppimiseen, jotta käytettävissä olisi kielitaitoista opetus- ja varhaiskasvatuksen henkilökuntaa ja jotta opettajilla, oppijoilla ja kieltä eri elämänalueilla käyttävillä olisi ajantasaisia materiaaleja.
Kielipoliittisen ohjelman viimeinen tavoite liittyy kielitietoisuuteen ja digitaaliseen toimintaympäristöön. Kieliteknologian sovelluksiin tarvitaan yhteiskunnan rahoittaman tutkimuksen avuksi myös yritysmaailmaa. Medialla taas on suuri rooli vähemmistökielisen ohjelmatarjonnan ja kielten näkyvyyden edistämisessä, ja yhteiskunnan tehtävä on rahoittaa median vähemmistökielityötä. Digitaalisessa toimintaympäristössä kuitenkin kuka tahansa voi osallistua kielitietotalkoisiin.
Vähemmistökielten olemassaolosta, merkityksestä ja säilymisen tärkeydestä viestimiseen tarvitaan myös enemmistökielisiä. Tietoisuutta ja ylpeyttä Suomen vähemmistökieliryhmistä voivat lisätä yksittäisetkin ihmiset, kukin omissa yhteisöissään ja kanavissaan. Lapsi tai nuori, joka opiskelee ja haluaa olla mukana kehittämässä sukunsa jo melkein kadottamaa kieltä, esimerkiksi karjalaa tai koltansaamea, saa olla ylpeä kielestään ja identiteetistään. Tässä häntä voivat tukea niin naapurit, luokkakavereiden kodit kuin sosiaalisen median verkostot ja mielipidevaikuttajatkin.
Lähteet
Kansalliskielistrategia(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun). Valtioneuvoston periaatepäätös. Valtioneuvoston julkaisuja 2021:87.
Karjalan kielen elvytyshanke(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun). Itä-Suomen yliopisto.
Kielipoliittinen ohjelma.(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun) Valtioneuvoston periaatepäätös. Valtioneuvoston julkaisuja 2022:51.
Språkplan – finlandssvenskt teckenspråk(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun). Finlandssvenska teckenspråkiga r.f.
Suomen romanikielen elvytysohjelma toimenpide-esityksineen 2022(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun). Raportit ja selvitykset 2022:6. Opetushallitus.
Tammenmaa, Corinna (toim.) 2020: Usean kielen merkitseminen väestötietojärjestelmään -selvitys(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun). Oikeusministeriön julkaisuja. Selvityksiä ja ohjeita 2020:8.
Toimenpideohjelma saamen kielen elvyttämiseksi(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun). Opetus- ja kulttuuriministeriön työryhmämuistioita ja selvityksiä 2012:7.