Kieliopin peruskäsitteitä: sanaluokat
Artikkeli 3/2006

Tarja Riitta Heinonen

Kieliopin peruskäsitteitä: sanaluokat

Sanaluokat ovat kieliopin peruskäsitteitä, jotka opetetaan jo koulussa. Peruskäsitteisiin palataan kuitenkin aina uudelleen ja uudelleen. Pari vuotta sitten ilmestynyt Iso suomen kielioppi tarjoaa joitakin uusia ratkaisuja ja nimityksiä koulukieliopinkin käyttöön.

Sanoja voi ryhmitellä eri tavoin, mutta käsite sanaluokka on vakiintunut tarkoittamaan vain yhtä jaottelutapaa, jossa otetaan huomioon mm. sanojen taipuminen ja niiden käyttö lauseissa. Tämän mukaisia sanaluokkia ovat esimerkiksi substantiivit, verbit, pronominit ja adverbit. Jaottelu on kieliopin kirjoittajien luoma perusranka, jonka ydin juontuu jo antiikin Kreikasta. Sen avulla voidaan puhua suurista sanaryhmistä yleisesti ja pohtia esimerkiksi seuraavia kysymyksiä: Miten erilaiset sanat taipuvat? Miten muodostuvat relatiivilauseet? Mistä on kyse, kun tekstiä vaivaa substantiivitauti?

Kaikille ei selvää luokkaa

Sanaluokkajaottelu voi tuntua vaikealta, varsinkin jos yrittää selvittää sanan sanaluokkaa pelkän vanhoista kouluajoista tutun merkityspohjaisen jaottelun avulla. On esimerkiksi määritelty, että verbi ilmaisee tekemistä tai olemista, mutta tämä on johtanut helposti hämmennykseen, koska sellaiset tekemistä ja olemista tarkoittavat sanat kuin tekeminen, etsintä ja oleilu ovat itse asiassa substantiiveja. Substantiivisuus näkyy näiden sanojen taivutuksesta ja käytöstä lauseissa – helppo testi on kokeilla, kelpuuttaako sana adjektiivimääritettä: ”Keksi minulle kivaa tekemistä”.

Sanojen luokittelu ei ole aukotonta, eikä läheskään aina ole selvää, mitä sanaluokkaa jokin tietty sana edustaa. Sama sana voi käyttäytyä eri ympäristössä ja yhteydessä eri tavoin. On myös sanoja, joilla on hyvin omanlaistaan käyttöä. Tällaisia ovat suomen kielessä vaikkapa pikkusanat asti ja saakka. Nykysuomen sanakirjan (1951–1961) mukaan niiden sanaluokka on ”postpositiota lähenevä adverbi”. Sanat asti ja saakka eivät voi kuitenkaan esiintyä yksin, sellaisenaan, kuten adverbit yleensä; toisaalta niiden pakollinen seuralainen (esimerkiksi ilmauksissa Mäntsälään saakka, Mäntsälästä saakka) ei ole genetiivi- tai partitiivisijassa, jota taas odottaisi postpositiolta (vertaa ilmauksiin Mäntsälän takana, Mäntsälää kohti). Yhtä tai muutamaa sanaa varten ei ole silti tapana perustaa omaa erillistä sanaluokkaa, vaan jokin väljästi määritelty ryhmä saa hyväksyä huomaansa nämä yksittäiset originellit.

Partikkelien uusmerkitys

Ison suomen kieliopin (2004) tärkeimpiä uutuuksia perinteiseen koulukielioppiin nähden on se, että termiä partikkeli ei käytetä siinä enää kattoterminä kaikista taipumattomista sanoista (adverbeista, pre- ja postpositioista, konjunktioista ja interjektioista), vaan suppeammassa merkityksessä erilaisista ”irtosanoista”. Partikkeleita ovat esimerkiksi vaikka, ihan, joo, tota, ai, kuulemma, varmaankin, just, yäk. Partikkeleissa ovat siten edelleen mukana konjunktiot ja interjektiot, mutta muita uusia alaryhmiä ovat muun muassa modaali-, sävy- ja fokuspartikkelit. Myös sanat asti ja saakka löytävät tästä uudesta partikkelien joukosta sopivamman kotipaikan kuin perinteisen luokittelun kaatoluokasta eli adverbeista. Lause ”Tulin Mäntsälästä saakka” kertoo tosiasioiden kannalta saman kuin pelkkä ”Tulin Mäntsälästä”, mutta partikkeli saakka antaa lauseelle pääteltävissä olevan lisämerkityksen (matka oli pitkä tms.).

Vaikka koulukieliopissa ei tarvitse perehtyä partikkeleiden alaluokitteluun, on hyvä huomata ainakin se, että eräät puhekieliset partikkelit ja vanhat tutut konjunktiot ovat toisilleen sukua, kun taas suurin osa adverbeista on olennaisesti erilaisia. Ne ovat merkitykseltään aikaan, paikkaan, tapaan jne. viittaavia sanoja, kuten jo koulussa olemme oppineet: tänään, täällä, tärkeästi, myöhemmin, kotosalla, vuorotellen, umpimähkään, sähköpostitse.

Sanaluokkien päällekkäisyydet

Sama sana voi käyttöyhteyden perusteella kuulua useampaan sanaluokkaan. Esimerkiksi sanat nyt ja aina ovat sekä aikaan viittaavia adverbeja että lausumaa sävyttäviä partikkeleita. Partikkelikäytössä aikaan ei edes kirjaimellisesti viitata: jos vaikkapa sanotaan ”Aina me hinnasta sovitaan”, ei tarkoiteta, että hinnasta jouduttaisiin sopimaan jatkuvasti, koko ajan.

-lainen-, ‑läinen-loppuiset sanat ovat eri tilanteissa substantiiveja tai adjektiiveja: ”Tapasin matkalla monia norjalaisia” (substantiivina), ”Tapasin matkalla monia norjalaisia kalastajia” (adjektiivina). Joissakin tapauksissa ei voi edes sanoa, kumpaa sanaluokkaa lauseessa oleva sana edustaa. Olla-verbin kera esiintyvät predikatiivit ovat tällaisia moniselitteisiä sana-asemia: ”Oletteko helsinkiläinen?”

Itse asiassa suomen kielessä on suuri vapaus käyttää melkein mitä hyvänsä adjektiivia substantiivisesti, siis ilman pääsanaa, varsinkin jos sanalla viitataan ihmiseen tai ihmisryhmään: ”Päärynävartaloinen voi piilottaa ylimääräiset kurvit pitkällä jakulla tai tunikalla, omenavartaloiselle riittää lantiolle yltävä pusakkapituus” (Pirkan tyyliopas Internetissä). Lisäksi on muita ilmauksia, joissa adjektiivia käytetään yksin, esimerkiksi ilmaisun sisältöä luonnehtimassa: ”puhua joutavia ~ turhia ~ päättömiä”.

Monia pronomineja käytetään paitsi substantiivin (”Nyt se loppui”) myös adjektiivin tapaan (”se ihana kesä”). Yhtäläisyys ei kuitenkaan ole täydellistä, ei esimerkiksi sanota: ”Ihana se loppui”. Pronominit kuka ja mikä esiintyvät muissakin tehtävissä kuin kysymyksissä. Ne ovat tapauskohtaisesti interrogatiivi-, relatiivi- tai kvanttoripronomineja: Kuka tuo on? (interrogatiivipronomini), ”Kuka on eri mieltä, kirjoittakoon vastineen” (relatiivipronomini, ’se joka’), ”Kuka hyvänsä saa osallistua karaokeen (kvanttoripronomini hyvänsä-partikkelin kera, 'jokainen'). Nimitys kvanttoripronomini, jota tässä käytetään, korvaa vanhaa nimitystä indefiniittipronomini, koska monet tähän ryhmään kuuluvista sanoista, esimerkiksi kaikki tai jokainen, eivät ole millään lailla indefiniittisiä eli epämääräisiä.

Varsinaisten pronominien lisäksi on muitakin käytöltään ja merkitykseltään pronominaalisia sanoja. Iso suomen kielioppi puhuu pro-sanoista, joihin pronominien ohella kuuluvat proadjektiivit (esim. sellainen, kulloinenkin) ja proadverbit (esim. täällä, jonne). Mitään uusia sanaluokkia nämä eivät silti ole, vaan adjektiivien ja adverbien alaryhmiä, joiden nimityksissä on otettu huomioon sukulaisuus pronominien kanssa.

Partisiipit verbin ja nominin välimuotona

Suuri, kokonaisia pääsanaluokkia yhdistävä ryhmä ovat verbien taivutusmuodoiksi katsottavat partisiipit. Partisiipeilla on samanlaisia määritteitä ja täydennyksiä kuin finiittisillä verbinmuodoilla, mutta ne taipuvat adjektiivien tapaan, ja niitä myös käytetään kuten adjektiiveja. Infinitiiveillä (esimerkiksi uida, uimassa, uimalla) on vastaavia, mutta hieman heiveröisempiä yhtymäkohtia substantiiveihin. Partisiippimuoto ei ole yksiselitteisesti verbi eikä nomini, vaan siinä on piirteitä kummastakin. Seuraavassa esimerkissä partisiippia kalastellut täydentää objekti median orastavaa kiinnostusta, mutta itse se määrittää substantiivia orkesteri: ”median orastavaa kiinnostusta kalastellut orkesteri”.

Partisiippi voi adjektiivistua pidemmällekin, jolloin se saa kaikki adjektiivin ominaisuudet ja pääsee usein sanakirjaankin itsenäisenä sanana (kattava, luova). Se, että partisiipista tulee adjektiivi, ei kuitenkaan hävitä säännöllistä verbimäistä partisiippia, vaan ne elävät rinnakkain: ”vakuuttavin myyntipuhe, jonka olen kuullut” (adjektiivi vakuuttava), ”markkinariskejä vakuuttavat julkiset tai julkisesti tuetut vientiluottovakuutuksenantajat” (verbin vakuuttaa partisiippimuoto). Kuvaus monipolvistuu vielä tästäkin, sillä partisiippi, samoin kuin adjektiivikin, voi toimia ilman pääsanaa substantiivin tavoin: ”Veronpalautusta saava tekee viisaasti, kun tarkistaa verolipustaan antamansa pankkitilin numeron.” Partisiippimuotoista sanaa on silti harvoin syytä katsoa sanaluokaltaan substantiiviksi, vaikka on olemassa joitakin vakiintuneita partisiippipohjaisia substantiiveja (saatava, syytetty, syötävä).

Toisenlaisia siirrynnäisiä sanaluokasta toiseen ovat monet adverbit ja postpositiot, jotka ovat kivettyneitä substantiivien tai verbien taivutusmuotoja: esimerkiksi kimppuun, kupeessa ja välttämättä ovat ainakin osittain irtautuneet sanoista kimppu, kuve ja välttää.

Suomen kielen sanaluokat (pdf)

Tarja Riitta Heinonen