Kuohuva 60-luku oli Länsi-Euroopassa opiskelijaradikalismin ja yhteiskuntakriittisten liikkeiden aikaa. Suomessa näkyvästi vaikuttaneita liikkeitä olivat esimerkiksi pasifismi ja aseista kieltäytyminen (Sadankomitea), vanhojen sukupuoliroolien ja niiden mukaisten asenteiden vastustaminen (Yhdistys 9) ja yhteiskunnasta syrjäytyneiden, erityisesti laitoksiin suljettujen oikeuksien puolustaminen (Marraskuun liike). Yliopistomaailmassa vuosikymmenen iskulause oli mies ja ääni. 60-luku oli nuorten vihaisten miesten ja naisten aikaa.

Osansa yhteiskunnan instituutioihin kohdistuvasta kritiikistä saivat myös suomen kirjakieli ja sen ohjailu. Niitä vastaan hyökkäsi nuori runoilija Pentti Saarikoski aikakauskirja Parnassossa syksyllä 1960.

Saarikoski oli tuolloin vain 23-vuotias, siis todella nuori vihainen mies. Hän oli tullut ylioppilaaksi poikkeuksellisen nuorena ja harjoittanut jonkin aikaa klassisten kielten opintoja, ennen kuin antautui vapaaksi kirjailijaksi ja suomentajaksi. Vuonna 1960 hänellä oli takanaan jo kolme omaa runokokoelmaa ja käännöksiä ainakin ruotsista, espanjasta ja klassisesta kreikasta. Hän oli myös tullut tunnetuksi Ylioppilaslehden kärkevänä pakinoitsijana.

”Oppinut, älykäs, nenäkäs”, otsikoi Kai Laitinen Saarikosken nuoruudentuotannon esittelyn (Helsingin Sanomat 4.11.1995). Saarikoski oli niin nopea omaksumaan ajassa liikkuvia ideoita, että hän oli usein jo ehtinyt ottaa niihin etäisyyttä siinä vaiheessa, kun suuret joukot vasta innostuivat. Jo vuonna 1966, alle kolmenkymmenen ikäisenä, Saarikoski tunsi kulkeneensa loppuun sen radikalismin tien, jolle monet vasta olivat lähdössä:

Mikään ei tällä hetkellä olisi helpompaa kuin kirjoittaa Opas nuorille radikaaleille, jossa olisi aakkosjärjestyksessä lueteltu asiat, joihin nuoren radikaalin on otettava kanta, ja selitetty millainen kanta on otettava ettei radikaalin maine menisi. Radikalismista on tullut muoti, protestista kauppatavara; minä tunnen jälleen olevani yksin. (Tuominen 1991, 277 < Saarikoski 1966, 13.)

Saarikosken omaa runoilijanlaatua kuvaa osuvasti kollega, jonka mielestä Saarikosken lyriikka on ”modernia, ajankohtaista, poliittista ja niin pois päin, mutta samalla hyvin klassista ja muinaisuudesta tietoista kirjoittamista” (Anselm Hollo Tuomisen 1991, 93 mukaan).

Kielikritiikissäänkin Saarikoski oli tavallaan aikaansa edellä. En ainakaan tunne sille koti- enkä ulkomaisia esikuvia. Lauri Kettunen oli tosin jo vuonna 1949 julkaissut poleemisen teoksen Hyvää vapaata suomea, mutta sen kaikuja ei Saarikosken kirjoituksissa voi havaita. Kielenhuollon kritiikkiä on runsaasti esitetty mm. saksalaisella kielialueella, mutta vasta myöhemmin. Esimerkiksi Peter von Polenzin Sprachnorm, Sprachnormung, Sprachnormen-kritik ilmestyi vasta 1972 ja Klaus Gloyn Sprachnormen I 1975. Suomessa kielentutkijat ovat arvostelleet kirjakielen normeja Kettusen jälkeen vasta 80- ja 90-luvulla.

Suomentajan kieliongelma

Vuonna 1960 Saarikoski oli suomentamassa amerikkalaisen J. D. Salingerin läpimurtoromaania The Catcher in the Rye (1951). Teoksen kertoja on 16-vuotias koulupoika Holden Caulfield, joka omin sanoin kertoo eräänlaisesta harharetkestään – Saarikoski rinnastaakin hänet Odysseukseen. Kun kertoja on 16-vuotias aikuisten arvoja vastaan kapinoiva nuori, on odotuksenmukaista, että kirjan kielikään ei ole tavanomaista kirjaenglantia. Käännöksensä jo valmistuttua Saarikoski luonnehtii teoksen kielimuotoa seuraavasti:

Sieppari ruispellossa on kuuluisa ennen kaikkea siksi että se on kauttaaltaan slangia. Minun käsitykseni mukaan Holden ei kuitenkaan kirjoita tarinaansa vaan puhuu sen; Salinger on ikään kuin hänen sihteerinsä. Sieppari ruispellossa on kirjoitettua puhetta. (Saarikoski 1961, 177.)

Ilmeisesti Saarikoski kuitenkin ymmärsi kirjan slangivärityksen voimakkaammaksi kuin se olikaan. Lainaan Kai Laitista:

Salingerin tekstin lauserakenne on puheenomaisempi, löyhempi kuin normaalin kirjaenglannin. Hänellä on eräitä slangin piiriin kuuluvia sanontoja ja sanoja, mutta välillä myös aivan normaalia kieltä. Saarikoskella koko tyyli on slangin suuntaan sävytettyä. Tulos on karkeampi kuin Salingerilla: jo suomenkielen manaukset ovat mausteina kirpeämpiä kuin vastaavat amerikkalaiset sadatukset. Suomenkielinen Holden on enemmän ’jannu’ ja ’kova jätkä’ kuin amerikkalainen perustyyppinsä. (Laitinen 1961, 210.)

Joka tapauksessa Salingerin teoksen suomentaminen oli Saarikoskelle kova pähkinä. Vaikeuksistaan hän ei kuitenkaan syyttänyt käännettävän teoksen kielimuotoa vaan käytettävissä olevaa suomen kirjakieltä. Hän purki mieltään aikakauskirja Parnassossa kolmiosaisessa kirjoitussarjassa Suomen kieli ja kirjallisuus (Saarikoski 1960a, b, c). Nämä poleemiset artikkelit voivat edelleen tarjota aineksia puhekielen ja kirjakielen suhdetta koskeviin pohdiskeluihin. Rajoitun tässä kuitenkin niihin kannanottoihin, joihin sisältyy nimenomaan kielenhuollon kritiikkiä. Saarikoski väittää, ettei ole olemassa sellaista suomen kirjakieltä, joka vastaisi modernin amerikkalaisen kaunokirjallisuuden käyttämää kielimuotoa.

Ja tässä on suomentajan ongelma. Meidän kirjakielemme on vanhentunutta, puhutusta kaupunkilaiskielestä täysin poikkeavaa, jäykkää ja teennäistä. – – Miksei kirjoissa puhuta niin kuin kaupungissa? Kirjallisuus on siirtynyt kaupunkiin: modernin kirjallisuuden käytössä pitäisi olla moderni kieli. Sitä on suomentajan vaikea tehdä: hän käyttäisi puhekieltä yrittäessään tulkita alkutekstin kirjakieltä.

Ennen kuin kieltä voidaan ruveta uudistamaan pitäisi tietenkin kielimiehiltä leikata kieli pois: kieli ei ole sääntöjen alainen, eikä tutkijan asia ole käskeä tutkittavaa.

Oikeakielisyysaate on aate. (Saarikoski 1960a, 226.)

Kolmesta kirjoituksesta keskimmäinen on kaikkein poleemisin. Sen alaotsikkonakin on Anarkia ja uudet lait. Siinä on myös selvästä tietämättömyydestä johtuvia liioitteluja ja vääriä väitteitä. Niinpä kieli Saarikosken mukaan on sitä kehittymättömämpi, mitä enemmän siinä on sanoja ja muotoja. Suomen kielen primitiivisyyttä osoittaa esimerkiksi se, että samaa puuta voidaan sanoa männyksi, petäjäksi tai hongaksi. Se, että jokaisella ihmisellä on eri nimi, on oikeastaan jäännös kielen varhaisimmasta kehitysvaiheesta.

Saarikoski ottaa kuitenkin puheeksi myös niitä näkökohtia, jotka myöhemmässä, kielimiesten harjoittamassa kielikritiikissä ovat olleet keskeisiä:

On kaksi nykyaikaista ilmiötä joiden vaikutusta kieleen ei ole kaikkialla havaittu tai tahdottu havaita: demokratisoituminen ja kansainvälistyminen. Enää ei voi ajatella että yksi ihmisryhmä puhuisi hyvää kieltä, toinen huonoa; oikeakielisyysaate on epädemokraattinen. Ja kansainvälistymisen seurausta on, että myös kielten väliset raja-aidat tasoittuvat; äidinkielen perkaaminen ja ’puhtaana’ pitäminen on tarpeetonta, koppavaa nationalismia. (Saarikoski 1960b, 322.)

Jokainen voi puhetta kuuntelemalla tarkata, mihin suuntaan kirjakieltä tulisi kehittää.

E. A. Saarimaan Kielenoppaassa on hyviä vihjeitä; peukalosääntönä voi sanoa, että yleensä ovat käyttöön soveltuvia ja suositeltavia sellaiset sanat, sanonnat, muodot ja rakenteet, joita Saarimaa kieltää käyttämästä. (Mt. 323.)

Sarjan kolmas kirjoitus Loppusanat on yllättävää kyllä sovinnollinen. Salinger-käännös on valmistunut ja kääntäjän kiukku ilmeisesti senkin myötä laantunut. Tutustuminen Antti Hyryn, Paavo Haavikon ja Veijo Meren samana syksynä ilmestyneisiin romaaneihin on lisäksi saanut Saarikosken vakuuttuneeksi siitä, että hänen peräänkuuluttamansa modernin kirjallisuuden suomi on jo syntynyt.

Uutta on juuri suhtautuminen kieleen; uusissa romaaneissa kieli ei ole taiteellisen luomisen väline vaan taiteen osatekijä, kieli ei ole mitään valmisosia vaan koko ajan syntyvää, etsivää; uudet prosaistit eivät ole ’kertojia’. He eivät kirjoita ’hyvin’ sanan vanhassa, juhaniaholaisessa mielessä; sanat eivät ilmaise yleisiä asioita vaan romaanin tarkoitusperää, niillä on kokonaan taiteellinen tehtävä. – –

Urbaaninen kieli, jonka puuttumista ensimmäisessä kirjoituksessani valitin, syntyy kun sitä tarvitaan; mainitsemani kolme romaania antavat aihetta iloiseen odotukseen. Ja Salingerin romaaninkin olen nyt kääntänyt; työ onnistui vasta sitten kun olin oivaltanut että (Salingerinkin edustama) moderni proosa ei ole käännettävissä, niin kuin perinteellinen. Kun sanat ovat taiteen osatekijöitä, ilmaisua eivätkä ilmaisun välineitä, on romaanien ’kääntäminen’ luovaa työtä aivan toisin kuin ennen. (Saarikoski 1960c, 362.)

Parnasson kiertokysely

Saarikosken kirjoitussarja herätti yllättävän vähän spontaania keskustelua: vain yksi vastine ilmestyi Parnassossa. Niinpä lehti järjestikin seuraavassa vuodenvaihteessa laajan kiertokyselyn aiheesta Suomen kieli ja kirjallisuus. Vastaajina oli kirjailijoita, arvostelijoita, suomentajia ja kielimiehiä yhteensä yhdeksän henkeä. Moni vastaajista edusti useampaa kuin yhtä roolia. Esimerkiksi Jaakko Ahokas oli paitsi kriitikko ja suomentaja myös romaanisten kielten tutkija, Osmo Hormia paitsi kriitikko ja runoilija myös suomen kielen tutkija. ”Puhtaina” kielimiehinä voi vastaajista pitää Paavo Pulkkista ja Matti Sadeniemeä, kirjailijoita edustivat Osmo Hormian lisäksi Eila Pennanen, Paavo Rintala ja Olli-Matti Ronimus. Kirjoitukset julkaistiin Parnasson vuoden 1961 ensimmäisessä numerossa.

On selvää, että näin monen asiantuntevan henkilön pohdintoihin tärkeästä teemasta sisältyy paljon kiinnostavaa ja edelleen ajankohtaista, ja joku toinen poimisi kirjoituksista aivan eri ajatuksia kuin minä. Minua ovat miellyttäneet erityisesti kielitoimiston johtajan Matti Sadeniemen ja suomentaja Seppo Virtasen kirjoitukset. Molemmat näkevät Saarikosken kielikritiikille olevan perusteita, mutta molemmat esittävät myös täydentäviä näkökohtia ja oikovat Saarikosken käsityksiä.

Matti Sadeniemi myöntää Saarikosken olevan osaksi oikeassakin hänen pohtiessaan suomen kielen luonnetta. Kirjasuomi on historiallisista syistä syntynyt läheisessä kosketuksessa maalaisväestöön – 1800-luvulla, jolloin suomi varsinaisesti kehittyi sivistyskieleksi, oli suomenkielinen kaupunkilaiskulttuuri suhteellisen vähäistä. Mutta sitä mukaa kuin yhteiskunta on kaupunkilaistunut, on kaupunkilaistunut kielikin. Totta on myös, että kielet kansainvälisten yhteyksien tiivistyessä vaikuttavat toisiinsa yhä enemmän. Valtavat määrät tekstiä – muutakin kuin romaaneja – käännetään joka päivä esimerkiksi englannista ja ruotsista suomeen. Käännösten mukana siirtyy aina jotakin alkutekstin käsitemaailmasta ja ilmaisutavasta kieleemme. Eivät kielimiehet periaatteessa vastusta vierasta vaikutusta: sivistyskielten yhteys on selvä tosiasia. Kysymys on aina toivottavista tai epätoivottavista yksityiskohdista.

Puhuttu ja kirjoitettu kieli ovat ainaisessa vuorovaikutuksessa, ja suomen kielen viimeaikaisesta kehityksestä on esitettävissä esimerkkejä sekä puhe- että kirjakielen voitoista.

”Enää ei voi ajatella, että yksi ihmisryhmä puhuisi hyvää kieltä, toinen huonoa; oikeakielisyysaate on epädemokraattinen”, julisti Saarikoski. Sadeniemi toteaa alkuväittämän pitävän paikkansa, jos kunkin ihmisryhmän kieltä ajatellaan omana normijärjestelmänään. Johtopäätös on kuitenkin todellisuudelle vieras. Emme voi ajatella kulttuurikieltä, jota kukin kirjoittaisi luontaisten tottumustensa ja oikkujensa mukaisesti. Tarvitaan yhteinen yleiskieli, ja silloin se on opeteltava. Siihen tarvitaan kielioppeja, kielenoppaita, kirjoituksen opetusta, itsekuria, lyhyesti: oikeakielisyyttä.

Kieli ei tietysti ole koskaan valmis, aina se muuttuu ja kehittyy, koska ihmisen henki liikkuu juuri kielessä. Jokaisen on lupa olla tyytymätön kielensä senhetkiseen kehitysvaiheeseen. Mutta muistettakoon, että kukin kieli elää omassa piirissään ja kaikesta kansainvälisestä vuorovaikutuksesta huolimatta on oma järjestelmänsä. Kääntäjä joutuu aina tuon tuostakin tapaamaan sellaista, mille omassa kielessä ei ole tarkkaa vastinetta. Hän kokee sen kielensä köyhyytenä – hän ei näe sitä, mitä toinen ei sen paremmin voi kääntää hänen kielestään. (Parnasson kiertokysely, 68–69.)

Virtanen näkee korjattavaa tyyli-ihanteissa, joita Suomessa esimerkiksi äidinkielenopetuksessa oli pidetty yllä:

Kielen rikkaus on etupäässä mielen rikkautta, siitä ei pääse mihinkään. Mutta ne, jotka tämän kielen rikkaudesta ovat suurinta ääntä pitäneet, ajattelevat ahtaimmin. Heitä viihdyttää lähinnä ilmaisujen jahkaileva sävy, viipyminen loputtomissa vivahteissa, joista ei ole juuri muuhun kuin pikkuherkuttelijan nautinnoksi. He rakastavat päätteitä ja johtimia, he ovat korottaneet kaiken yläpuolelle kansanmurteet, he tavoittelevat rikkautta yksityisillä sanoilla, jotka tunnetaan sadan kilometrin säteellä Inarinjärven pohjoispuolella, vaikka käytettävissä olisi hyvä ja kulumaton yleissuomalainen ilmaisu, joka ei muuttamisesta muuksi muutu.

He ovat minusta vastenmielisiä kielenkäyttäjiä. Heidän joukossaan liikkuu vakavailmeisiä oikeakielisyysihmisiä, kielemme salaisen palvelun asiamiehiä. Vainon kohteena ovat ennen kaikkea vieraat vaikutteet, joita he joskus sanovat barbarismiksi, vaikka vieraat vaikutteet ovat iät ja ajat muovanneet heidän omaa puhdasta sivistyskieltään.

Suomentajan ei ole helppoa saada aikaan puhekieltä, joka täysin vastaisi esimerkiksi amerikkalaista puhekieltä. Puhekielisiä ilmaisuja suomesta toki löytää, mutta piankin joutuu pohtimaan, miten pitkälle puhekielistämisessä sopii mennä. Omalta osaltaan Virtanen kertoo suomentaneensa repliikkejä ”siltä väliltä” – luovineensa korrektiasuisen yleiskielen ja sellaisen kielimuodon välillä, jossa esimerkiksi pronominit ovat puhekielen mukaisia. Näytelmissä voi heittäytyä rohkeammaksi, mutta ei uhkarohkeaksi kuin paikka paikoin. Esimerkiksi sanajärjestyksen ja fraasien avulla voi paikata uskalluksenpuutettaan.

Puhuttu kieli vaikuttaa ja vaikuttakoon kovasti yleiskieleen. Mutta vallankumousta emme pysty panemaan toimeen äkkirynnäköllä – sen jäljiltä ei tantereella olisi muuta kuin omat naurettavat jätteemme. Kieli ei ole esine, vaan valtava tapahtumasarja, jossa yleiskieli, kaupunkilainen puhekieli, kansanmurteet ja vieraat vaikutteet esittävät ratkaisevia osia. (Parnasson kiertokysely, 69.)

Saarikosken myöhempiä näkemyksiä

Pentti Saarikosken tuotannossa vuoden 1960 kirjoitussarja näyttäisi olleen tiettyyn henkilökohtaisen kehityksen vaiheeseen ja yhden vaikeasti suomennettavan kirjan suomentamiseen liittyvä purkaus. Vuonna 1980 ilmestyneessä proosateoksessaan Asiaa tai ei hän palaa aiheeseen useita kertoja ja ottaa etäisyyttä entisiin ajatuksiinsa. Tuolloin hän jo asui Ruotsissa ja oli naimisissa Mia Bernerin kanssa. Seuraavassa katkelmassa onkin kyse keskustelusta Mia Bernerin kanssa:

Kun minä aamulla sängynlaidalla istuessani mutisin jotain sellaista, että jotkut kielet, kuten suomi, venäjä ja saksa ovat konservatiivisia, ne muuttuvat hitaasti ja vaivoin, kun taas eräät toiset kielet, esimerkiksi ruotsi ja englanti ovat koko ajan liikkeessä, hoteroita, Mia sanoi että näissä hoteroissa kielissä on suurempi redundanssi kuin jäykkään kielioppiin tukeutuvissa konservatiivisissa kielissä. Minähän yritin 60-luvun alussa vyöryttää puhekieltä kirjakieleksi, mutta en saanut seuraajia: vaikka lähestulkoon kaikki suomalaiset sanovat ”Me/myö oltiin”, sitä on täysin mahdotonta edes kuvitella sanomalehden pääkirjoitukseen. Ruotsinkieli luopui verbien pluraliksesta noin vain. Ja nyt on jo pitkään sanottu dom pro de, eikä tule menemään montakaan vuotta ennen kuin Dagens Nyheter hyväksyy dommaamisen pääkirjoituksiinsa. (Saarikoski 1980, 18.)

Kielenhuollossa kuten muussakin elämässä Saarikosken mielestä diktatuuri ja anarkia ovat sisaruksia, demokratia niiden vastakohta. Kielellinenkään demokratia ei kuitenkaan toimi ilman sovittuja sääntöjä; ”kielen vaikeassa maastossa” voivat kartat ja oppaatkin olla tarpeen. (Saarikoski 1980, 49.) Kommentoidessaan Raija Konttisen kielioppaan synnyttämää keskustelua Saarikoski asettuu vakiintuneen käytännön kannalle (mt. 145–146):

Konttista vastustaessaan ovat kielenhuoltajat kyllä oikeassa, Ikolan sanoin: ”Varsinainen este Konttisen kielenuudistuksen tiellä on kieliyhteisö, jonka käyttäytymiseen auktoriteetitkin voivat vain vähän vaikuttaa.” Minäkin olin 60-luvun alussa sitä mieltä että ”kielimiehiltä kieli poikki”, mutta paljossa olen joutunut perääntymään. Minun lähtökohtani oli vähän toinen kuin tämä Konttisen: vaadin että kirjoitettaisiin niin kuin puhutaan, siis esim. mä tuun. Kirjoitettu ja puhuttu kieli ovat kuitenkin eri asioita; puhekieli menee sinne ja tänne, mutta kirjakielen on oltava melko vakaata, jotta yhteiskunta ja kulttuuri toimisi.

Saarikoski muutti Ruotsiin vuoden 1975 alussa ja asui siellä kuolemaansa asti (1983). Kieliympäristön vaihtumisen vaikutuksia hän on eritellyt sekä työpäiväkirjoissaan että haastatteluissa ja studia generalia -luennoisssa. Hän oli aina pitänyt tärkeänä arkisista asioista kirjoittamista, ja hän pelkäsi sen käyvän mahdottomaksi, kun ympärillä oli vain arkipäivän ruotsia. Ruotsiksi kirjoittamistakin hän kokeili, mutta se ei onnistunut: teksti ei elänyt. (Kytömäki 1987, 100–101.) Suomen kielessään hän pelkäsi tapahtuvan jonkinlaista eroosiota ja epäili kirjoittavansa ”vähänniinkuin” (1980, 21, 90).

Kirjailija pahoitteli, että hänen kielestään vieraassa maassa väkisinkin oli tullut aika juhlallista, osin jopa arkaaista, koska kieli piti imeä kirjoista. Erityisen läheiseksi hänelle oli tullut vanha kansanrunous. Puheen varianteista rakkaimmat olivat kansanmurteet. Välimatka suomen kieleen oli kirjailijan omien sanojen mukaan tehnyt siitä hänelle kallisarvoisen aarteen. (Kytömäki 1987, 104.) Tuntuman tähän aarteeseen hän säilytti tekemällä matkoja Suomeen kieltä kuuntelemaan (1980, 22):

Käyn Suomessa niin usein kuin mahdollista. Menen maaseudulle kuuntelemaan kieltä. Ne ovat minun metsästysretkiäni: tulen kotiin kontti täynnä uusia sanoja ja ilmaisuja. En tarvitse Helsingin slangia enää.

 

AINESLÄHTEET

Parnasson kiertokysely Suomen kieli ja kirjallisuus. Vastaajat: Jaakko Ahokas, Osmo Hormia, Yrjö Kivimies, Eila Pennanen, Paavo Pulkkinen, Paavo Rintala, Olli-Matti Ronimus, Matti Sadeniemi, Seppo Virtanen. Parnasso 1/1961.

Saarikoski, Pentti 1960a: Suomen kieli ja kirjallisuus I. Parnasso 5/1960.

— 1960b: Suomen kieli ja kirjallisuus II. Anarkia ja uudet lait. Parnasso 7/1960.

— 1960c: Suomen kieli ja kirjallisuus III. Loppusanat. Parnasso 8/1960.

MUUT LÄHTEET

Kytömäki, Leena 1987: Kieleen muuttanut ihminen: Pentti Saarikosken suhde kieleen. Sananjalka 29.

Laitinen, Kai 1961: Sieppari (kirja-arvostelu). Parnasso.

— 1995: Oppinut, älykäs, nenäkäs (kirja-arvostelu). Helsingin Sanomat 4.11.

Saarikoski, Pentti 1961: Polytropos. Parnasso.

— 1966: Esipuhe teokseen Ryhmä 66. Toim. Paavilainen ym. Helsinki.

— 1980: Asiaa tai ei. Otava, Helsinki.

Tuominen, Marja 1991: ”Me kaikki ollaan sotilaitten lapsia”. Sukupolvihegemonian kriisi 1960-luvun suomalaisessa kulttuurissa. Otava, Helsinki.