Kielikäsityksestä kielenhuollon uusiin periaatteisiin
Artikkeli 2/2005

Harri Mantila

Kielikäsityksestä kielenhuollon uusiin periaatteisiin

Kielenkäyttöä koskevat suositukset ja normit pohjautuvat kielenhuollon periaatteisiin. Mitä nämä periaatteet ovat, ja mitkä asiat niihin vaikuttavat? – Kirjoitus perustuu suomen kielen lautakunnan seminaarissa syksyllä 2004 pidettyyn esitelmään.

Yksittäisten kielenhuollon suositusten ja normien takana on aina jokin idea kielestä. On selvää, että ajatus kielestä kansallisena symbolina tuottaa toisenlaisia normeja kuin vaikkapa ajatus kielestä pelkkänä viestintävälineenä. Kansalliseen ideologiaan pohjautuvassa kielenhuollossa vieraita vaikutteita pidetään haitallisina, lainasanat pyritään korvaamaan kotoisilla vastineilla ja oikeinkirjoituskäytänteissä suositaan omapohjaisia ratkaisuja. Jos kieltä kohdellaan pelkkänä viestinnän välineenä, se voi ottaa vastaan enemmän vierasta ainesta.

Koko suomen kielen tietoisen ohjailun ajan on käyty keskustelua näistä yleisistä periaatteista ja niiden takana vaikuttavista ideologioista. Oma aikamme asettaa suomen kielen huollon periaatteet jälleen uuteen valoon. Maapalloistuminen, englannin ylivalta ja ennen muuta julkisen kielenkäytön lisääntyminen sekä siihen kuuluva moniarvoisuus panevat pohtimaan käsitystämme suomesta äidinkielenä ja kansalliskielenä.

Kielenhuollon periaatekeskustelun kaksi vuosisataa

E. N. Setälä totesi 1800-luvun lopussa, että vaikka oikeakielisyyskeskustelussa on usein rajoituttu yksityiskohtiin, on niiden taustalla kuitenkin aina nähtävissä jonkinlainen laajempi käsitys kielen luonteesta ja tehtävästä ja sitä kautta niistä periaatteista, joita kielenohjailussa on käytetty. Juuret ovat kuitenkin jo kauempana. Nimittäin jo H. G. Porthan, kansallisten tieteidemme perustaja, kirjoitti väitöskirjassaan Cogitationes de vi linguae in gentis ingenium (Kielen vaikutuksesta kansan henkisiin kykyihin, 1789) kielen kehittämisen ja täydellistämisen periaatteista eli tavasta (modus) ja järjestyksestä (ordo).

Setälä kirjoittaa virkaanastujaisesitelmässään (1893) seuraavasti: ”Yleisemmät näkökohdat näkyvät niin sanoakseni yksityiskohtien takaa, sillä edustaahan jokainen yksityinen lausunto aina tavallaan jotain yleisempää näkökantaa ollen ikään kuin palasena, katkelmana jostain yleisemmästä ajatuksenjuoksusta, vaikkei tämä ajatuksenjuoksu useimmissa tapauksissa ole lausujalla johdonmukaisesti kokonaisuudessaan ajateltuna.” Tällaisia ”yleisempiä ajatuksenjuoksuja” Setälä erottaa 1800-luvun kielikeskustelusta kolme. Ne ovat etymologis-kieliopillinen kanta, kansankielisyyskanta ja tarkoituksenmukaisuuskanta. Kaksi ensimmäistä korostavat omakielisyyttä ja pohjautuvat ajatukseen sellaisesta oikeasta kielestä, joka voidaan löytää murteista ja läheisistä sukukielistä. Tarkoituksenmukaisuuskanta olisi ehkä nykykielellä muotoiltavissa viestinnällisyyskannaksi.

Kielenhuollon periaatteisiin on sittemmin palattu tuon tuosta. Paljon on siteerattu Aarni Penttilän vuonna 1930 muotoilemia periaatteita, jotka olivat vakinaisuus, johdonmukaisuus, tarkoituksenmukaisuus, esiintymäyleisyys ja aitous. Nämä kaikki liittyvät kielen eri tasoihin. Vakinaisuus esimerkiksi koskee ennen muuta äänne- ja muoto-oppia, ja johdonmukaisuus taas viittaa enemmänkin johdosten säännönmukaiseen muodostamiseen. Vuonna 1998 Päivi Rintala, suomen kielen lautakunnan silloinen puheenjohtaja, piti näitä Penttilän esittämiä periaatteita edelleen seuraamisen arvoisina. Periaatteista ovat kirjoittaneet myös esimerkiksi suomen kielen lautakunnan pitkäaikaiset puheenjohtajat Osmo Ikola (1951) ja Terho Itkonen (1972).

Kielenhuollon periaatteita on aina välistä kritisoitu. Pentti Leino kirjoitti vuonna 1986 Virittäjässä, Kotikielen Seuran aikakauslehdessä, että kielenohjailu kaipaa nykyistä enemmän sen lähtökohtiin ulottuvaa keskustelua. Hän ottaa esimerkkejä uudismuodosteista (esim. huilisti), uusista johdoksista (uutisoida), merkitysten karkailusta (huomioida merkityksessä ’ottaa huomioon’) ja vakiintuneista normeista, joille ei ole olemassa kieliopillisia eikä kansankielisiä perusteita (alkaa tehdä, ei: alkaa tekemään). Hän esittelee 1980-luvulla Kielikellossa julkaistuja suosituksia ja artikkeleita ja toteaa, että perustelut ovat monesti kielenhuoltajan omaan mieltymykseen ja toisaalta traditioon perustuvia. Leino myös johtaa esitetyistä perusteluista kielenhuoltajien kielikäsityksen. Sen mukaan kieli nähdään säiliönä ja ilmausten kiinteänä varastona, johon uutta ainesta otetaan harkinnanvaraisesti ja säädellysti. Kielenkäyttö ei ole luovaa toimintaa, vaan tietyn absoluuttisen optimin tavoittelua.

Virittäjän numero 4 vuonna 1996 oli omistettu kielenhuollolle. Yksi tuon numeron kirjoittajista oli Heikki Paunonen, joka esitti artikkelissaan, että monet normit ovat paitsi perusteettomia myös niin vaikeita, että lopulta vain niiden luoja pystyy ne täysin hallitsemaan. Hän kritisoi kielenhuollon auktoriteettiluonnetta ja kysyy, onko tarpeellista pitää kielenkäytön sosiaalisina erottimina normeja, jotka viestivyyden kannalta eivät ole olennaisia. Hän peräänkuuluttaa kielellistä suvaitsevaisuutta ja huomauttaa, ettei puhe- ja kirjakielen eroja saa päästää liian suuriksi. Ratkaisuksi hän ehdottaa, että kirjoitetussa kielessä hyväksyttäisiin enemmän vaihtelua ja että puhekielen muutokset vähitellen tulisivat myös osaksi norminmukaista yleiskieltä.

Päivi Rintala julkaisi vuonna 1998 Sananjalassa artikkelin, jossa hän jäljittää suomalaisen kielenhuollon taustalla olleita kielikäsityksiä. Hän toteaa, että Suomessa kielenohjailun periaatteisiin on vaikuttanut ennen muuta kansallisromantiikka. Sen seurauksena kielenhuollon traditio on maassamme melko puristinen. Kansankieltä on arvostettu, ja yleiskieltä rikastuttamaan on haettu uusia ilmauksia murteista. Rintala vertaa tilannetta Viron kielenohjailun perinteeseen. Hän esittelee tunnetun virolaisen kielenhuollon teoreetikon Johannes Aavikin ajatuksia ja kirjoittaa, että Virossa on oltu paljon kansainvälisempiä ja kielen viestinnällinen tehtävä on muovannut kielenkäytöstä annettuja suosituksia.

Kielikäsityksestä uusiin periaatteisiin

Olen nyt toiminut suomen kielen lautakunnan puheenjohtajana viisi vuotta. Tuona aikana olen pyrkinyt puhein ja kirjoituksin tuomaan esille lautakunnan roolia erityisesti kielenhuollon periaatekeskustelun ylläpitäjänä. Onhan lautakunnan tehtäväksi määritelty päättää ”kielenkäyttöä koskevista periaatteellisista tai yleisluonteisista suosituksista”. Olen ollut koko ajan sitä mieltä, että lautakunta tai kielenhuolto ylipäätään ei voi vain antaa suosituksia ajattelematta, millaiseen kielikäsitykseen suositus pohjautuu. Edellä mainittu Päivi Rintalan artikkeli on tässä vaikuttanut ajatteluuni erityisen paljon.

Seuraavassa tarkastelen, millaisia päätöksiä suomen kielen lautakunta on viime vuosina tehnyt ja millainen kielikäsitys niistä on luettavissa. Olen katsonut taaksepäin jo tehtyä työtä ja pyrkinyt paitsi tulkitsemaan sitä myös löytämään sen pohjalta uudella tavalla muotoillut kielenhuollon periaatteet. Asia toimii siis samoin kuin yksityisten normien ja suositusten muotoilussa, eli ohjailu pyrkii seuraamaan käyttöä. Otan myös huomioon uuden kielilain hengen ja kommentoin suomea sekä yksilön äidinkielenä että kansalliskielenä. Tämän ajan kielenhuollolle on ominaista, että kielen asemaan ja arvostukseen liittyvät seikat tulevat väistämättä myös osaksi kielenhuollon suosituksia. Onhan suomen kielen asema jatkuvasti keskustelun aiheena.

Tekstini etenee siten, että kerron ensin tietyn käsityksen kielestä, jonka olen voinut lukea lautakunnan päätöksistä tai jonka muuten ajattelen tai tunnistan nykyisin yleisesti hyväksytyksi suomen kielen tutkijoiden keskuudessa. Seuraavaksi esitän, millaiseen periaatteeseen mainittu käsitys johtaa. Lopuksi otan esille joitain suomen kielen lautakunnan päätöksiä, joissa puheena oleva kielikäsitys ja siitä seuraava periaate ovat tulleet näkyviin. Jokaisen käsityksen ja periaatteen yhteydessä kerron, mitä kielen tasoa ne erityisesti koskevat. On eri asia kommentoida kielen äänne- ja muotorakennetta kuin lauseoppia, tekstejä ja sanastoa. Edelleen oikeinkirjoitusoppi vaatii aivan oman suhtautumistapansa.

1. Kieli elää ja syntyy vuorovaikutuksesta. Siihen syntyy koko ajan uutta ainesta, joka vastaa kulloisiakin viestinnällisiä tarpeita. Tuo aines perustuu usein assosiaatioihin (mielleyhtymiin), analogioihin (malleihin) ja jopa huumoriin. Uusista sanoista erityisesti uudet johdokset ovat monesti kieliopillis-puristisen käsityksen kannalta epäkelpoja, koska ne eivät aina noudata optimaalisia (ihanteellisia) johtamisen periaatteita. Edellä mainitussa kirjoituksessaan Leino viittaa juuri moniin johdoksiin, jotka kielenhuolto on torjunut. Jos hyväksytään tämä käsitys myös normitettua yleiskieltä koskevaksi, siitä seuraa, että kielenhuolto ei vastusta uutta sanaa, fraasia tai rakennetta kieliopillisin, etymologisin eikä kansankielisestä käytännöstä periytyvin kriteerein, jos kyseinen ilmaus on saavuttanut kieliyhteisön laajan hyväksynnän.

Tämä ensimmäinen kielikäsitys ja siitä seuraava periaate ovat ehkä tässä käsitellyistä selvimmin toteutuneet lautakunnan työssä. Tämä pätee erityisesti juuri uusiin johdoksiin. Leino ottaa kirjoituksessaan esiin verbit entisöidä ja uutisoida (ks. Lue myös) esimerkkeinä torjutuista uusista johdoksista. Lautakunta käsitteli näitä tapauksissa kokouksessaan 2.2.2004 ja päätyi pitämään niitä täysin hyväksyttävinä. Perusteluina mainitaan pöytäkirjassa, että sanat ovat vakiintuneita ja niitä tarvitaan, joten odotuksenvastaisesta johtamistavastaan huolimatta ne on syytä hyväksyä yleiskieleen. Malleina ovat olleet sellaiset sanat kuin tilastoida, pakinoida ja esitelmöidä.

2. Suomi on elävä ja joustava kansalliskieli, joka pystyy ottamaan vastaan uusia vaikutteita koko ajan. Puhun tässä kansalliskielestä, koska se on termi, jolla suomen kieltä kutsutaan uudessa vuoden 2004 alusta voimaan tulleessa kielilaissa. Sana kansalliskieli on myös terminä hyvin ideologisesti latautunut. Se korostaa kielen osuutta kansallisessa identiteetissä. Muiden maiden kielilaeissa puhutaan esimerkiksi valtionkielestä, virallisesta kielestä tai pääkielestä, jotka kaikki viittaavat kielen erilaiseen rooliin yhteisössään. Kansallinen näkökulma on ollut osa sitä kielikäsitystä, jolla puristisia tai kieliopilliseen symmetrisyyteen perustuvia ratkaisuja on puollettu.

Nykyisenä kansainvälisyyden ja maailmanlaajuisten markkinoiden aikana on selvää, että suomi ei voi kielenäkään eristäytyä. Kansallisuus on tulkittava uudelleen itsetunnon ja joustavuuden pohjalta. Katson, että suomen asema täysipainoisesti viljeltynä kulttuurikielenä ja lain voimaa nauttivana kansalliskielenä on niin vahva, että kansainvälisyyteen voi suhtautua myönteisesti ja kieltä rikastuttavana seikkana. Tästä käsityksestä seuraa sellainen kielenhuollon periaate, että suomalaisia vaihtoehtoja kyllä suositaan edelleen, mutta tämä periaate ei voi koskaan ylittää vakiintuneisuutta, käyttökelpoisuutta ja viestinnällisyyttä. Tämä koskee erityisesti sanastoa ja oikeinkirjoitusoppia.

Suomen kielen lautakunta on käsitellyt sanastoa kokouksessaan 2.2.2004 ja todennut, että lainasanoille usein syntyy tai kehitetään omakielisiä vastineita. Joskus omakielisen sanan rinnalla voi esiintyä lainasana; rinnakkaisille sanoille voi syntyä myös merkitys- tai tyyliero (vrt. muotoilu, design; juttelu, chat. Toisinaan sitaattilainat mukautuvat käytössä suomen kielen kirjoitusasuun (koordinaattori, brändi). On myös mahdollista mukauttaa kirjoitusasuja tarvittaessa. Aina suomalainen kirjoitusasu ei kuitenkaan asetu luontevasti käyttöön, eikä ole järkevää kaavamaisesti yrittää muuttaa kirjoitusasuja. Sellaisenaan toisesta kielestä omaksuttu sitaattilaina voi myös kuljettaa sanaan liittyviä mielikuvia tai lisämerkityksiä paremmin kuin mukautettu.

Oikeinkirjoituksessa on koko ajan paineita muuttaa käytäntöjä kansainvälisemmiksi, ja tämän alueen tarkistustyötä lautakunnassa valmistaudutaankin tekemään. Joitain myönnytyksiä kansainvälisyydelle oikeinkirjoituskysymyksissä onkin jo tehty: kokouksessaan 5.4.2002 lautakunta päätti suosittaa kirjoitusasua swahili suahilin rinnalle, koska w:llinen asu on nykyään yleinen ja se vastaa kansainvälistä käytäntöä.

3. Kielen tehtävä on välittää tietoa, rakentaa sosiaalisia suhteita ja ilmaista tunteita. Näiden monien tehtäviensä vuoksi yleiskieli vaihtelee sekä tilanteittain että teksti- ja tyylilajeittain. Tämä koskee erityisesti sanastoa ja lauserakennetta. Kielitoimiston nykyinen päällikkö Pirjo Hiidenmaa on eri yhteyksissä puhunut usean standardin kirjakielestä. Tällä hän tarkoittaa, että esimerkiksi komiteanmietinnön, oppikirjan, mainoksen tai romaanin kieli poikkeaa toisestaan. Kielenhuolto ei voi eikä halua tässä antaa suoria oikein tai väärin ‑neuvoja vaan ainoastaan kuvailla, mikä sana tai rakenne missäkin tilanteessa on mahdollinen.

Puhuin hiljattain lukiolaisille kielenhuollosta. Eräs tyttö tivasi, onko viina suomen kielen sana. Vastasin, että jos meidän molempien äidinkieli on suomi ja käytämme tuota sanaa keskustelussamme ja vielä mitä ilmeisimmin viitaten samaan asiaan, niin eikö se silloin suomea ole. Tämäntyyppisiä kysymyksiä meille suomen kielen asiantuntijoille usein esitetään. Kysyjä ei ehkä kuitenkaan kyseenalaistanut sanan suomenkielisyyttä vaan tarkoitti, onko viina sellainen sana, jota voi yleiskielessä käyttää missä tilanteessa tahansa. Selitin, että hyvin virallisissa yhteyksissä, esimerkiksi alkoholilainsäädännöstä tai alkoholiverotuksesta puhuttaessa, on parempi käyttää sanaa alkoholi. Jos taas kirjoitetaan siitä, miten suomalaiset kärräävät halpaa alkoholia Virosta, on viinaralli aivan sopiva sana. Lisäksi voitaisiin vielä ottaa esille erikoiskielen näkökulma. Sana viina on erikoiskieleen liian väljä, joten alkoholista puhuttaessa on joskus tarpeen erotella esimerkiksi väkevät ja miedot, polttamalla ja käyttämällä valmistetut juomat jne.

Teksti- ja tyylilajien erot eivät ole lautakunnan työssä viime vuosina painottuneet. Kuitenkin tavan adessiivista (ks. Lue myös) käydyn keskustelun yhteydessä tämäkin asia oli esillä. Lautakunta nimittäin päätti kokouksessaan 22.5.2003, että sellaisia tekemisen tapaa osoittavia adessiiveja kuin kiireellä, rakkaudella tai innolla ei enää pidetä virheenä. Todettiin, että joskus (esimerkiksi kotimaisen elokuvan nimessä Rakkaudella Maire) niitä on mahdotonta korvata muilla ilmauksilla. Joskus taas adessiivi-ilmauksen ja sen tilalle ehdotetun vaihtoehdon välillä on nykykielessä selvä merkitysero. Työ tehtiin kiireellä on eri asia kuin että työ tehtiin kiireesti. Ensimmäisessä esimerkissä työ tehtiin paitsi nopeasti myös hutiloiden, jälkimmäisessä taas työn laatuun ei oteta kantaa, vaan kerrotaan, että se tehtiin nopeasti. Tavan adessiivi sopii toisiin yhteyksiin paremmin kuin toisiin, ja pöytäkirjaan muotoiltiinkin, että ”teksti- ja tyylilajin mukaan voidaan käyttää esimerkiksi adverbiaaleja iloisena, iloisesti tai iloiten (vrt. ilolla)”.

Äänne- ja muoto-opillisiin seikkoihin ja oikeinkirjoitukseen ei ajatus monen standardin kirjakielestä päde. On kaikkien etu, että esimerkiksi lyhenteet tai ohjeet yhteen ja erikseen kirjoittamisesta ovat aina samat kaikissa tilanteissa ja tekstilajeissa. Suomen yleiskielen äänne- ja muotorakenne on myös melko vakiintunut, eikä ole syytä lisätä sen vaihtelua. Lautakunta keskusteli 17.5.2004 epävirallisesti, päätöstä tekemättä, niin kutsutusta kaksoispassiivista (ks. Lue myös) eli rakenteesta ollaan tehty, jota käytetään usein muodon on tehty sijasta. Vaikka ensin mainittu muoto, jossa sekä apu- että pääverbi ovat passiivimuodossa, on nykyään yleistynyt, sen hyväksyminen yleiskieleen merkitsisi vaihtelun tuloa verbintaivutukseen, joka nykyään on poikkeukseton.

4. Suomi äidinkielenä merkitsee yksilön vapautta käyttää sitä kaikilla elämänaloilla. Tämän vuoksi äidinkielen käyttö ei voi perustua liian vaikeisiin normeihin. Erityisesti Paunonen kiinnittää tähän huomiota edellä siteeraamassani artikkelissa. Hänen mukaansa ”kielenkäyttäjien opillista tasoa mittaavia kielellisiä knoppeja on suomen kielessä yhä koko joukko, vaikka kielenhuoltajat ovat niitä viime vuosina karsineetkin”. Useat lautakunnan viime aikoina käsittelemät normintarkistukset ovatkin pyrkineet yksinkertaistamaan ja selkeyttämään entisiä suosituksia sekä toisaalta sallineet enemmän vaihtelua.

Hyvä esimerkki mielestäni onnistuneesta suosituksen tarkistuksesta, joka samalla vastaa yhteiskunnan ja sitä kautta kielenkäytön muutosta, on tittelin taivuttaminen, jota lautakunta käsitteli 14.3.2005. Entinen sääntö on ollut, että erisnimen edessä oleva titteli ei taivu, esimerkiksi toimistosihteeri Aulikki Ronkaiselle, mutta jos tittelillä on itsellään vielä määrite, se taipuu: laitoksen toimistosihteerille Aulikki Ronkaiselle. Jos taas erisnimen edessä oleva määrite on tilapäisluonteinen, se taipuu, esimerkiksi maalivahdin Torreron tai olympiakaupungin Ateenan. Suositusta muutettiin nyt siten, että erisnimen, sekä henkilönnimen että muun erisnimen, edessä oleva nimikemäärite on yleensä taipumaton. Tällainen nimikemäärite voi olla ammatti, arvo, asema tai jokin tietty vakiintunut rooli kuten esimerkiksi professori, puheenjohtaja, laitahyökkääjä, sarjanousija tai puheenjohtajavaltio, esim. laitahyökkääjä Kaarnan kanssa, puheenjohtajavaltio Irlantia.

Kyse on erisnimien määritteistä ja niiden lauseopillisesta asemasta. ”Titteleitä” ei voi erotella muista määritteistä eikä vedota tittelin tilapäisyyteen. Muutoksen syy on, että yhä useammat nimikkeet ovat tulleet perinteisten tittelien omaisiksi, niistä on tullut yhteiskunnassa vakiintuneita ja institutionaalistuneita rooleja. Tällaisia ovat esimerkiksi juontaja, alustaja, sarjanousija tai vaikkapa lifestylehotelli. Lisäksi kieleen on tullut paljon sellaisia ammattinimikkeitä, joita ei suosituksen muotoilemisen aikaan ole ollut, esimerkiksi urheiluun liittyvät nimikkeet puolustaja ja keskushyökkääjä. Suosituksen uusi muotoilu on vanhaa yksinkertaisempi ja vastaa paremmin sitä nimikkeen tajua, joka näyttää kielenkäytön perusteella nykysuomalaisella olevan.

Myös kansainvälisyys asettaa uusia haasteita normien ja suositusten ymmärrettävyydelle. Lautakunnassa on keskusteltu (17.5.2004) esimerkiksi vieraskielisten nimien taivuttamisesta. Ohjeen mukaan ääntymättömään konsonanttiin päättyvien nimien perään liitetään taivutuspääte heittomerkin avulla, esim. Bordeaux’hon [bordoohon]. Periaate on ollut, että ”kirjoitetaan korvalle” eli ääntämyksen mukaan. Tämä on näihin aikoihin saakka ollut helppo opettaa, koska kyseeseen ovat tulleet lähinnä jotkin englannin- ja ranskankieliset nimet. Nyttemmin kansainvälistymisen edetessä olemme tekemisissä yhä useammankielisten nimien kanssa, eikä kielenkäyttäjä voi mitenkään tietää monien meille suomalaisille eksoottisten kielten ääntämystä. Niinpä olisi varmasti helpompaa ”kirjoittaa silmälle”, eli ottaa käyttöön myös tyyppi Glasgowiin, Bordeauxiin. Ohjeita ei muutettu, mutta tulevaisuudessa on varmasti tarvetta palata vielä tähänkin yksityiskohtaan.

5. Yhteinen yleiskieli on osa demokratiaa ja kuuluu kaikille. Tästä seuraa, että kielenhuollon suositukset ovat – toisaalta ja edellisen kanssa ristiriitaisesti – luonteeltaan säilyttäviä. Koska kaikilla on oikeus yhteiseen yleiskieleen, ei voi ajatella, että jokin uusi ja yleistynyt muoto heti tulee osaksi norminmukaista yleiskieltä. Vaikka se saattaisi useiden ja vaikkapa nuorempien ikäluokkien mielestä olla tavallista yleiskieltä, ei voi vain ohittaa jotain sellaista vakiintunutta normia, joka on ilman muuta kaikkien varttuneempien kielenkäyttäjien tiedossa. Kielen tasoista tämä koskee erityisesti muoto-oppia sekä muoto- ja lauseopin rajakohtia, esimerkiksi rakennetta ”alkaa tekemään”, jota Leino kommentoi edellä mainitussa artikkelissaan.

Lautakunta on (17.5.2004) epävirallisesti keskustellut rakenteesta ”alkaa tekemään”. Sitä ei ole hyväksytty yleiskieleen, joten yleiskielessä edelleen kirjoitetaan alkaa tehdä. Lautakunnan ehdotuksesta uuteen Kielitoimiston sanakirjaan on alkaa-verbiä kuvaavaan artikkeliin kuitenkin lisätty käyttöesimerkki ”puhutussa kielessä myös ’alkaa tekemään’”.

Viime aikoina on eri yhteyksissä otettu kantaa puhekielen ja kirjakielen eroihin ja esitetty huoli, että ero on kasvamassa liian suureksi ja että nuorille yleiskieli alkaa olla vierasta. Tämä on esillä myös mainitsemassani Paunosen artikkelissa. Ajattelen kuitenkin, että yleiskielen demokratialuonne puhuu sen puolesta, että norminmukaisessa yleiskielessä edelleen noudatetaan totuttua morfosyntaksia. Tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että käytetään omistusliitteitä tai että kongruenssisääntöihin ei tehdä rajuja muutoksia. Vaikka joillekuille suomalaisille sellaiset ilmaukset kuin minun kirja tai he lähtee voivat olla luontevia kirjoitettunakin, eivät ne varmasti ole sellaisia kaikille. Puhekielestä keskusteltaessa tulee lisäksi heti eteen kysymys, keiden tai minkä alueen puhekieli otetaan malliksi. Nykyinen yleiskieli on jo nyt demokraattinen kompromissi, jota ei voi liian nopeasti muuttaa.

Tavoitteena johdonmukaisuus

Tässä kirjoituksessa olen pyrkinyt hahmottelemaan suomen yleiskielen huollossa noudatettavien periaatteiden ideologista pohjaa. Olen yrittänyt johtaa periaatteet niistä kielikäsityksistä, jotka aina ovat yksittäisten suositusten takana. Ajatus on, että ensin määritellään suomen yleiskieli sellaisena, kuin se nykyään on, tai sellaisena, kuin sen halutaan olevan. Tästä seuraa tietynlaisia periaatteellisia ratkaisuja, jotka puolestaan tulevat näkyviin yksittäisissä suosituksissa. Jos siis ajattelemme, että kieli syntyy ja elää vuorovaikutuksesta, tästä seuraa periaate, että spontaanisti muodostettuja ja laajasti yleistyneitä uudennoksia ei torjuta esimerkiksi kieliopillisin tai kansankielisin kriteerein. Tämä tarkoittaa edelleen käytännössä esimerkiksi sitä, että uutisoida ja eläköityä (ks .Lue myös) ovat hyviä yleiskielen verbejä.

Olen käynyt läpi suomen kielen lautakunnan käsittelemiä asioita ja niihin liittyviä päätöksiä viimeksi kuluneiden viiden vuoden ajalta ja lukenut niistä, millaiseen kielikäsitykseen ne pohjautuvat. Olen tiivistänyt havaintoni viiteen kohtaan, jotka kattavat nähdäkseni kaikki tehdyt ratkaisut. Esittämieni kielikäsitysten ja niistä johdettujen periaatteiden muotoutumiseen ovat vaikuttaneet tietysti paitsi omat näkemykseni myös ne kielenhuollon periaatteet ja niiden kritiikkiä käsittelevät kirjoitukset, jotka esittelen tekstissäni.

Kaikki aiemminkin esitetyt kielenhuollon periaatteet, esimerkiksi vakiintuneisuus, johdonmukaisuus ja suomalaisuus, ovat esityksessäni mukana. Olen kuitenkin katsonut niitä eri suunnasta. Olen ensin määritellyt sen, miten suomen kieli parhaiten toimii yksilön äidinkielenä ja kansakunnan sivistystä ja kulttuuria ylläpitävänä voimana. Näin kielenhuollon periaatteet ovat luonteeltaan käytännöllisiä, sosiaalisia ja kulttuurisia. Tältä pohjalta päästään johdonmukaisiin suosituksiin.

Kirjallisuuus

Hiidenmaa, Pirjo 2003: Suomen kieli – who cares? Otava, Helsinki.

Ikola, Osmo 1951: Kielenohjailu ja kieliyhteisö. Virittäjä 55. 284–292.

Itkonen, Terho 1972: Kielenhuoltomme tehtävistä. Virittäjä 76. 278–297.

Leino, Pentti 1989: Kirjakieli – puutarha vai kansallispuisto? – Virittäjä 93. 554–571.

Paunonen, Heikki 1992: Kielettären koulijat. – Yhteiskunta muuttuu, kieli muuttuu. Nykysuomen Seuran 10-vuotisjuhlakirja (toim. Valma Yli-Vakkuri, Maija Länsimäki ja Aarre Nyman). 150–175. WSOY, Porvoo–Helsinki–Juva.

Paunonen, Heikki 1996: Suomen kielen ohjailun myytit ja stereotypiat. – Virittäjä 100. 544–555.

Penttilä, Aarni 1930: Oikeakielisyyden periaatteista. Virittäjä 34. 205–227.

Porthan 1998 = Henrici Gabrielis Porthan Opera Omnia X. Decimam partem edendam curaverunt H. K. Riikonen, Toivo Viljamaa ja Asko Timonen. Porthan-seura, Turku.

Rintala, Päivi 1998: Kielikäsitys ja kielenohjailu. – Sananjalka 40. 47–65. Suomen Kielen Seura, Turku.

Setälä, E. N. 1921 (1893): Oikeakielisyydestä suomen kielen käytäntöön katsoen. – Kielentutkimus ja oikeakielisyys. 61–147. Otava, Helsinki.

Uusi kielilaki 2001. Kielilakikomitean mietintö 2001: 3. Oikeusministeriö.

Wright, Sue 2004: Language Policy and Language Planning. From Nationalism to Globalisation. Palgrave Macmillan, New York.

Harri Mantila