Kieli paljastaa. Kielenkäyttömme kuvastaa koko meidän henkistä olemustamme
Artikkeli 4/1989

Matti Sadeniemi

Kieli paljastaa. Kielenkäyttömme kuvastaa koko meidän henkistä olemustamme

Kieli ei ole itsetarkoitus, se on ensi sijassa väline. Sen avulla ihminen tekee itsensä ymmärretyksi. Puheen on määrä välittää toiselle se, mitä toisen mielessä on. Se on kuin peili, jonka avulla voimme nähdä esteen taakse. Jos peili on hyvä, emme siihen katsoessamme näe sitä itseänsä, näemme vain sen, mitä se heijastaa; samoin on kielikin hyvää silloin, kun kuulija ei lainkaan kiinnitä huomiota siihen, miten asia sanotaan. Ja niin kuin peilin pinnassa olevat rosot ja epäpuhtaudet himmentävät kuvaa ja saavat peilin itsensä näkymään katselijan ja kuvan välissä, niin kielenkin virheellisyydet vetävät puoleensa huomiota ja siten häiritsevät sanottavan kirkkautta.

Ihminen on sellainen, että tavanomainen ei herätä hänen huomiotaan, mutta mikä poikkeaa tavanomaisesta, hätkähdyttää heti. Kielivirhe on ilmaus, jonka tunnetaan olevan ristiriidassa yhteisön kielenkäytön kanssa. Joka kasvaa jossakin kieliyhteisössä, hän oppii sen kielen, eikä hänellä ole mitään vaikeuksia: kukin murre on omassa piirissään yhtenäinen ilmaisuväline, tuollainen peili, joka ei itse näy, mutta kuvastaa sitä kirkkaammin. Mutta kun kaksi eri murteiden puhujaa tulee vastakkain, tilanne muuttuu. Jos murteet ovat hyvin kaukaisia toisilleen, niin kuin esim. Rauman ja Salmin murre, voi jo pelkkä ymmärtäminen tuottaa vaikeuksia. Mutta vaikka ei näinkään olisi, eri murteiden puhujain keskustelu ei ole sittenkään vaivatonta. Tuttujenkin sanojen outo äänneasu häiritsee: hämäläinen ”vääntää”, savolainen ”viäntää”, savolainen sanoo ”meiän”, hämäläinen ”meitin” jne. Kuulijan huomio kiintyy ehtimiseen toisen puheen ulkonaiseen muotoon, joka poikkeaa hänelle tutusta. Tällainen on niin häiritsevää, että esimerkiksi toiselle paikkakunnalle siirtymään joutunut henkilö – ainakin jos hän on nuori ja taipuisa – yleensä nopeasti luopuu vanhasta murteestaan ja pyrkii omaksumaan uuden. Ihmiset, jotka seurustelevat keskenään, tarvitsevat yhteistä kieltä. Tämän vuoksi on syntynyt yleiskieli eli kirjakieli.

Murteiden ja yleiskielen suhde ei siis suinkaan ole sellainen, että murteet olisivat virheellistä, turmeltunutta yleiskieltä, kuten joskus kuulee arveltavan. Kukin murre on omassa piirissään ”oikeata” ja aitoa. Murteellinen ilmaus on vasta yleiskielessä ”virhe”, ei siksi, että se olisi sellaisenaan huono, vaan pelkästään siksi, että se ei kuulu yleiskieleen. Yleiskieli on sekin vain murre, jota käytetään yhteisissä asioissa kautta maan. Ja jotta yleiskieli todella olisi yleiskieltä, sen on oltava jotenkin yhtenäistä, niin että eri seuduilta kotoisin olevat suomalaiset voivat sitä häiriöttä käyttää, että turkulaisen kirjoittama kirja ei loukkaisi kuopiolaisen lukijan kielitajua eikä kuopiolaisen kirja turkulaisen. Sen vuoksi meidän on puhuessamme ja kirjoittaessamme noudatettava sen sääntöjä.

Mutta kieli on enemmänkin kuin pelkkä väline. Se ei ole vain keino ajatusten ilmaisemiseksi, sillä – ajatuksetkin ovat kieltä. Koko korkeampi hengenelämä kulkee käsi kädessä kielen kanssa. Korkealle kehittynyttä kulttuuria ei voi olla ilman kieltä, joka sisältää sen luomia käsitteitä vastaavat sanat. Luonnonkansan kieli riittää erinomaisesti sen elämänpiiriin kuuluvien asioiden ilmaisemiseen, mutta sillä ei voi kirjoittaa esim. tieteellistä tutkimusta, koska siinä ei ole sanoja tieteen käsitteitä varten. Kielen kehitystaso on kansan kehitystason mitta. Ja niin on yksityisenkin ihmisen kielen laita.

Yksilön kielenkäyttö kuvastaa koko hänen henkistä olemustaan. Kehittymättömän ihmisen puhe on toisenlaista kuin kulttuuri-ihmisen, kaupunkilaisen toisenlaista kuin maalaisympäristössä kasvaneen. Jos sinulla on mielikuvitusta, se tulee ilmi puheessasi ja kirjoituksessasi, ajatuksen voima tai voimattomuus, tunteen syvyys tai pinnallisuus, kaikki paljastuu. Kehittyessämme kehittyy kielenkäyttömmekin. Ja myös päinvastoin: jos kielenkäyttömme kehittyy, se on varma merkki henkisestä kasvusta. Vaalikaamme siis kielenkäyttöämme! Kaunis, kirkas ja voimakas kieli on vapautuneen hengen tunnus.

(Pyrkijä nro 11/1952)
Matti Sadeniemi