Kieli muuttuu

Viime vuosien aikana tekstimaailma on räjähdysmäisesti kirjavoitunut. Uudet välineet ja ilmaisutarpeet ovat synnyttäneet uusia tekstilajeja ja tyylejä, ja entistä isompi osa kaikesta kirjoituksesta on yhä useamman nähtävillä. Aiempaa useampi myös kirjoittaa julkisesti: paitsi yleiskielisesti myös enemmän tai vähemmän puhekielisesti. Kirjoa lisäävät englannin lainat sekä omaperäisin tavoin kirjoitetut yritysnimet. Tämä kielellinen moninaisuus hämmentää ja ärsyttääkin.

Kielenkäytöstä keskustellaan paljon verkkofoorumeilla ja lehtien yleisöpalstoilla. Usein ilmaistaan huolta siitä, että kieli on muuttumassa huonoon suuntaan. Tätä keskustelua, erityisesti kielenkäyttäjien näkemyksiä ärsyttävistä sanoista, on jonkin verran tutkittu, mutta laajempaa selvitystä kielenkäyttöä koskevista mielipiteistä ei ole tehty. Tällaista yleiskatsausta kaipaavina järjestimme kyselyn, jolla kartoitettiin mielipiteitä erityisesti kirjoitetun mutta myös puhutun kielen käytänteistä. Pääpaino oli julkisessa kielenkäytössä.

Osa kyselyn 14 kysymyksestä oli tarkoituksellisen provosoivia. Ideoita niihin saatiin keskustelupalstojen väitteistä sekä erilaisista kielen asiantuntijan ja maallikkokielenkäyttäjän välisistä keskusteluista. Kysymykset koskivat mm. kielen muuttumista, yleiskielen ja puhekielten suhdetta, englannin lainoja sekä asiakaspalvelutilanteiden ja tv-ohjelmien kielikäytänteitä.¹ Tässä artikkelissa esittelemme muutamia tuloksia. – Vastauksia esitellään myös Kotimaisten kielten keskuksen verkkosivuilla osoitteessa www.kotus.fi/kysely.

Kyselyn vastaajat

Tutkimus tehtiin alkukesästä 2013 verkkokyselynä; tietoa siitä levitettiin Kotuksen sivuilla, sähköpostilistoilla ja Facebookin kautta. Vastauksia tuli 1 517. Vastaajista valtaosa oli 18–65-vuotiaita; naiset olivat enemmistönä (72 %). Vastauksia tuli ympäri Suomea, mutta lähes puolet (48 %) ilmoitti asuvansa Uudellamaalla. Lisäksi vastaajia oli ulkomailta (vajaa 5 %). Kysely tavoitti eri ammattiryhmien edustajia ja eri tavoin koulutettuja, mutta yliopistotutkinnon suorittaneita oli eniten (liki 52 %). Lähes kaikki ilmoittivat äidinkielekseen suomen (yli 98 %).

Kaksijakoista suhtautumista kielen muuttumiseen

Vastaajia pyydettiin ottamaan kantaa väittämään ”Olen huolestunut suomen kielen muuttumisesta.” Puolet vastasi myöntävästi, puolet kieltävästi. Myönteiset ja kielteiset vastaukset eivät kuitenkaan jakautuneet tasaisesti eri ryhmissä: Huoli kasvaa tasaisesti iän myötä, ja naiset (54 %) kantoivat huolta enemmän kuin miehet (40 %). Yliopistotutkinnon suorittaneet olivat vähemmän huolestuneita (45 %) kuin ammattikoulun käyneet (65 %).

Vastaajat saivat perustella huoltaan tai huolettomuuttaan valitsemalla joitakin annetuista vaihtoehdoista. Mahdollisiksi huolen aiheiksi olivat tarjolla esimerkiksi englannin, verkkokirjoittelun ja lehtien vaikutus sekä äidinkielen opetuksen riittämättömyys. Vastaukset paljastivat, että huoleen nähtiin monia syitä, mutta mikään ei noussut selvästi ylitse muiden. Yleistäen voi todeta, että moni piti median huonoja malleja ja englannin ylivaltaa suomen kielen uhkana. Miehet ja nuoret olivat huolestuneempia verkkokirjoittelun vaikutuksesta kuin naiset ja vanhemmat vastaajat. Yliopistotutkinnon suorittaneet kantoivat enemmän huolta englannin vaikutuksesta kuin esimerkiksi peruskoulun suorittaneet. Vapaamuotoisissa kommenteissa tuotiin toistuvasti esiin asenneilmapiirin muutos:  välinpitämätön suhtautuminen suomen kielen tilaan ja yleiskielen normeihin.

• Monilla tuntuu olevan liian välinpitämätön asenne oikeinkirjoitukseen. Kieli rapautuu tämän vuoksi ja monissa virallisissakin teksteissä esiintyy huomattavia virheitä.
• Sosiaalisessa mediassa suorastaan raiskataan suomen kieltä.
• Englannin kielien (huom. englanti ei ole yhtenäinen kieli) vaikutus on liiankin suuri.

Ne, jotka ilmaisivat, etteivät ole huolestuneita suomen kielen muuttumisesta, olivat puolestaan varsin yksimielisiä siitä, miksi muutos ei ole pahasta: muutos ei ole merkki kielen huonontumisesta.

Monissa kommenteissa huomautettiin siitä, että muutos on luonnollista ja elävän kielen merkki. Vastaajia yhdisti myös käsitys siitä, että kielenkäyttäjät osaavat itse harkita, millainen kieli on missäkin tilanteessa asianmukaista: esimerkiksi verkon keskustelupalstalla puhekielisesti kirjoittaminen ei tarkoita, että kirjoittaja ei hallitsisi oikeinkirjoitusnormeja asiatyylissä. – Valinnasta ”en ole huolissani” huolimatta useammassa kuin joka kolmannessa kommentissa tuotiin silti esiin jokin huolenaihe:

• En ole huolissani kielen tilasta, mutta olen huolissani siitä, että kieltä käyttävät eivät hallitse sitä.
• Joko tai -vastaus oli vaikea. Suomen kielen asemasta olen huolissani lähinnä tieteen englannistumisen vuoksi, en kansalaisten kielenkäytön vuoksi. Kielihän muuttuu koko ajan.

Varsinkin kielen ammattilaiset esittivät tässä toisaalta–toisaalta-tyyppisiä kommentteja, mutta samanlaista kaksijakoisuutta ilmeni muillakin ja myös muissa kysymyksissä. Esimerkiksi englannin lainasanat saivat monet pohtimaan yhtäältä lainojen tarpeellisuutta ja suomenkielisten vastineiden keinotekoisuutta, toisaalta sitä, etteivät vierasperäiset sanat aukea kaikille. Kommenteissa huomautettiin, että usein tarjolla olisi myös käypä suomalainen vastine. (Ks. lisää verkkoraportistamme.)

Yleiskielen normien venyvyys

Yleiskielessä eli kirjakielessä on toisaalta tiukkoja, ”vain yksi oikein” -normeja (esim. he menevät eikä ne menee) ja toisaalta vaihtelua sallivia normeja (esim. palveluiden ~ palveluitten ~ palvelujen tai vedenkulutus ~ veden kulutus). Kyselyssä selvitettiin suhtautumista molempiin. Kiintoisalla tavalla mielipiteet olivat tässäkin kaksijakoisia.

Vastaajista vajaa kolmannes (31 %) oli täysin tai osittain samaa mieltä väitteestä ”Mielestäni kaikesta pitäisi olla oikein–väärin-sääntö”. Naiset kannattivat tiukkoja sääntöjä hieman enemmän kuin miehet, peruskoulu- (49 %) ja ammattikoulututkinnon suorittaneet (52 %) selvästi enemmän kuin yliopistotutkinnon suorittaneet (24 %). Vastaajat myös kommentoivat väitettä selväsanaisesti:

• Kielen ensisijainen tarkoitus on palvella ihmisten välistä viestintää. Liika normitus ei palvele sitä tarkoitusta.
• Säännöt eivät voi olla itseisarvo. Jos moni eri muoto toimii, mitä niitä kriminalisoimaan.
• Kiva, että kirjoitusasut vaihtelevat, mutta välillä on vaikea tietää, mikä on oikein ja mikä on puhekieltä.
• Pidän selkeistä säännöistä kielessä ja koen ne oppimista ja käyttämistä helpottavina.

Vaikka enemmistö ei kannattanut pelkkiä oikein–väärin-sääntöjä, noin puolet vastaajista piti vaihtelua sallivia yhdyssanasääntöjä hämmentävinä (kuvio 2):

Nuoret valitsivat hämmentävää-vaihtoehdon useammin kuin vanhemmat, peruskoulu- (66 %) ja ammattikoulututkinnon suorittaneet (63 %) useammin kuin yliopistotutkinnon suorittaneet (46 %). Koulutuksen myötä kirjoittaminen rutinoituu, eikä yksittäistapauksia tarvitse miettiä samalla tavalla kuin vähemmän kirjoittavien. Koulutus ei kylläkään selitä, miksi naiset valitsivat hämmentävää-vaihtoehdon (54 %) useammin kuin miehet (45 %).

• Juuri tällaisten esimerkkien kanssa joudun usein pähkäilemään töissä, joten helpottaisi jos näistä olisi selvät säännöt.
• Yhdyssanojen kirjoittaminen on yleinen kompastuskivi. Eikö koulussa enää opeteta, milloin sanapari kirjoitetaan yhteen, milloin erilleen? Senhän kuulee, millä sanalla on paino; tämän kirjan kansi / tämä kirjankansi.

Suhtautuminen normirikkeisiin

Se, kannattivatko vastaajat tiukkoja vai väljiä normeja tai olivatko he huolissaan kielen muuttumisesta vai eivät, ei näkynyt vastattaessa normirikkeitä koskevaan kysymykseen. – Vastaajien tuli arvioida, sopivatko esimerkkilauseet asiatekstiin vai ovatko ne liian puhekielisiä (kuvio 3):

Monien mielestä kaksoispassiivi ollaan varauduttu (pro on varauduttu) ja muotovalinta alkoivat suhtautumaan (pro alkoivat suhtautua) sopivat asiatekstiin, mutta harva kannatti ketä-sanan käyttöä kuka-sanan sijasta. Harva hyväksyi myöskään omistusliitteen poisjättämistä (hänen toinen nimi pro toinen nimensä) tai pystyy maksaa -tyyppistä ilmausta (pro pystyy maksamaan). Miehet pitivät kaikkia piirteitä asiatyyliin sopivampina kuin naiset, ammattikoulututkinnon suorittaneet sopivampina kuin yliopistotutkinnon suorittaneet. Närkästystä herätti kuitenkin valinta ”liian puhekielinen”; monien mielestä esimerkit eivät nimittäin ole puhekieltä vaan – ”huonoa suomea”.

• ”Ollaan varauduttu” ja ”alkoivat suhtautumaan” eivät mielestäni ole järisyttävän suuria virheitä, ja ne ovat nykyään niin yleisessä käytössä että menevät asiatekstissäkin. Muut kuulostavat omaan korvaani varsin tönköiltä, vaikken niitä periaatteellisesti vastustakaan.
• Puhekielisyys ei kuulu asiatyyliin. Se vähentää asian arvoa ja virallisuutta, mikä vaikuttaa tekstin luotettavuuteen.
• Varjelkoon, minä en ikinä käytä mitään noita rakenteita, oli tilanne mikä hyvänsä! En pidä noita puhekielisyyksinä, vaan ihan mörköinä. Ehkä olen vanha haahka.

Monien kommenteissa heijastuivat ajatukset, joiden muisteltiin olevan peräisin kouluopetuksesta: hyvä suomi olisi nimenomaan yleiskieltä ja tyyliltään neutraaliin asiatekstiin – kuten uutiseen – sopivaa. Puhuttuakin kielenkäyttöä saatettiin arvioida suhteessa kirjoitettuun ihanteeseen: ”Kauheaa. Kieliopin pitäisi olla kunniapaikalla myös puhekielessä.”

Asiantuntijat ja maallikot – omissa lokeroissaan?

Kyselyn vastaajien yhdeksi erotteluperusteeksi kohosi se, onko heillä kielialan koulutusta vai ei. Vaikka kaikilla kielenkäyttäjillä on kielestä kokemuksiin pohjaavaa tietoa, voi alalla toimivilla katsoa olevan lisäksi erityistä tietämystä, joka vaikuttaa heidän vastaustapoihinsa. Tälle käsitykselle löytyy tukea paitsi omasta aineistostamme myös aiemmasta tutkimuksesta.

Asiantuntijoita aineistossamme ovat esimerkiksi kääntäjät sekä kielten tutkijat, opettajat ja opiskelijat. Maallikkokielenkäyttäjiin lukeutuvat ne, jotka ovat opiskelleet muualla kuin yliopistossa, ja yliopistotutkinnon suorittaneista ne, jotka ilmoittivat ammatikseen muun kuin kielialan tehtävän.

Kieliasiantuntijoiden ja maallikoiden näkemyksistä on esitetty seuraavanlaisia väittämiä (esim. Maitz & Elspaß 2009, Preston 1996):

Kuvio 4. Maallikoiden ja asiantuntijoiden näkemyksistä esitettyjä väittämiä. 

Maallikkokielenkäyttäjä:	Kieliasiantuntija:
kieli on rappeutumassa	kieli voi hyvin
lainat tuhoavat oman kielen	kielessä on aina ollut lainoja, luonnollista
oma sana on parempi kuin vieras	sanoja ei voi asettaa arvojärjestykseen
yleiskieli on parempi kuin puhekieli	kielimuotoja ei voi asettaa arvojärjestykseen
irrallisten sanojen arviointia	käyttöyhteyden korostamista
arvioilla ei tieteellistä pohjaa	kuvauksilla empiiristä/tieteellistä pohjaa
yleistyksiä kielenkäyttäjistä yksittäisten ilmausten perusteella näkemykset käytöstä ja käytöstä eivät pysy erillään	käyttäjiä ja käyttöä koskevat näkemykset pysyvät erillään

Kyselymme vahvistaa ääripäiden osalta näiden kommentoijaryhmien vastakkaisuutta. Toisaalta se myös monipuolistaa kuvaa etenkin maallikkokielenkäyttäjistä. Siitäkin huolimatta, että moni heistä arvioi kielen olevan rappeutumassa englannin, verkkokirjoittelun, nuorison tai toimittajien takia, monet esittävät samanlaisia suhteuttavia näkemyksiä kuin kieliasiantuntijatkin:

• En usko, että kirjoituskyky on heikentymässä, kirjoitustaidottomuus on vain enemmän näkyvissä. (ammattikoulu)
• Enemmän kuin ihmisten käyttämä kieli, huolettaa ihmisten asenne kieleen. (ammattikorkeakoulu)

Toisaalta myös asiantuntijoiden kommenteista oli luettavissa huolta lainojen vyörystä ja kielimuotojen sekoittumisen vaikutuksista. He kyllä osoittivat tiedostavansa, että heidän ikään kuin kuuluu iloita kielen variaatiosta, mutta silti he saattoivat hieman anteeksipyydellen myöntää, että esimerkiksi normirikkeet (kuvio 3) herättävät heissäkin kielipoliisin.

Asiantuntijat esittivät kommenteissaan aiemmistakin kielikeskusteluista tuttuja väitteitä kuten ”kielimuotojen runsaus on rikkautta” ja ”muutos on kielen elinehto”. Maallikkovastaajien kommentit osoittavat, että ne eivät kaikkia vakuuta. Miksi eivät? – Jyrkimmillään ryhmien ero voi näyttää siltä, että maallikko vaalii kielen puhtautta ja pelkää vieraita vaikutteita ja asiantuntija hehkuttaa variaation ja muutoksen merkitystä kielen toimivuuden ehtona.

Kielen toimivuus ei silti ole vain ammattilaisten sydämellä. Maallikolle kielen toimivuus on kuitenkin konkreettisempaa: Jos ympäröivä tekstimaailma sisältää paljon epäymmärrettävää tai yleiskielen normeista poikkeavaa kirjoitusta, ei kieli hänen näkökulmastaan toimi eikä siis voi hyvin. Esimerkiksi puhekielisyyksien käyttö yhteyksissä, joissa ennen on käytetty vain yleiskieltä, voi maallikkonäkökulmasta tuntua siltä, ettei normeja ylipäänsä hallita ja että kieli pikemminkin köyhtyy kuin rikastuu. Asiantuntijan väite, että kieli voi hyvin, kun sitä käytetään monipuolisesti eri aloilla, ei siis tyydytä maallikkoa. Myöskään paljo englannin sanojen käyttö ei näytä maallikon mielestä kieltä rikastuttavalta, jos ymmärrettävyys kärsii. Kielimuodot asettuvatkin paremmuusjärjestykseen käytännöllisin perustein: ymmärrettävämpi on parempi.

Puhetavat eivät kohtaa myöskään siksi, että käsitteitä käytetään eri merkityksissä. Moni maallikko puhuu suomesta tai äidinkielestä tarkoittaen normitettua yleiskieltä: ”toimittajat eivät osaa hyvää suomea”, ”nuoriso ei hallitse äidinkieltään”. Taustalla on aito hämmennys kirjavuudesta. Asiantuntija taas erottelee enemmän eri kielimuotoja (puhekieli, yleiskieli, murteet) ja kuvailee niiden tilanteenmukaista vaihtelua. Hän käyttää käsitettä suomi puhuessaan abstraktisti kielen tilasta: ”suomi on ilmaisukykyinen”, ”suomi voi hyvin”. Maallikon korvissa tämä puhe voi kuulostaa siltä, ettei hänen konkreettista huoltaan oteta vakavasti.

Kuilua kuromaan?

Osin näkemyserot pohjaavat siihen, että vanhempien vastaajien kouluaikana kielimaisema oli selväpiirteisempi ja kirjoittamisessa saatettiin keskittyä yleiskieleen ja oikeakielisyyteen. Nykyäänkin koulussa tietysti opetellaan kirjoittamaan yleiskielisesti, mutta siellä puhutaan myös kielen ja tyylien vaihtelusta. Silti opetusaikaa saattaa olla liian vähän siihen, että valtaosa oppilaista oivaltaisi, kuinka käsitellä kirjavoituvaa kielimaailmaa myös variaation eikä vain normien näkökulmasta. – Minkähänlainen tuntimäärä riittäisi, että tilannetietoisuus ja vaihtelunsietokyky ehtisivät juurtua pysyviksi asenteiksi?

Kyse ei ole kuitenkaan vain maallikkoasenteiden muuttamisesta, vaan myös (meidän) asiantuntijoiden on katsottava peiliin ja otettava maallikkokielenkäyttäjien ajatukset vakavammin. Kielen ammattilaiselle saattaa nimittäin muodostua itsestäänselvyydeksi, että kielen vaihtelu ei ole yleensä sattumanvaraista vaan usein sosiaalisestikin merkityksellistä. Itsestäänselvyyden takaa voi olla vaikea muistaa, ettei kielentutkijakaan aina voi tutkimatta nähdä tätä merkityksellisyyttä – miten maallikko sitten näkisi?

Kenenkään huolelle tai normeista kiinni pitämiselle ei siis tulisi hymähdellä, vaan on kysyttävä, mistä ne ja muut vahvat tunteet nousevat. Sellaiset fraasit kuin ”vaihtelu on rikkautta” eivät riitä perusteluiksi, vaan näkemystä on osattava konkretisoida uskottavasti. On myös varmistettava, että puhutaan samasta asiasta – ymmärrettävin käsittein. Kysely paljasti, että niin asiantuntijat kuin maallikotkin sortuvat arvottamaan toisia kielenkäyttäjiä yksittäisten ilmausten perusteella. Tässä olisi varmasti  meillä kaikilla parantamisen varaa.

Riitta Korhonen työskentelee Kielitoimistossa, ja Hanna Lappalainen on Helsingin yliopiston suomen kielen lehtori.

Kirjallisuutta

Haakana, Markku & Mäntynen, Anne 2002: Rakas ärsyttävä äidinkieli. Kielestä kysyminen ja tunteet radion kieliohjelmissa. – Ilona Herlin ym. (toim.), Äidinkielen merkitykset s. 287–311. Helsinki: SKS.

Maitz, Péter & Elspaß, Stephan 2009: Sprache, Sprachwissenschaft und soziale Verantwortung – wi(e)der Sick. Info DaF 36(1) s. 53–75.

Mäntynen, Anne 1996: Miten normeista puhutaan – näkökulma ja normien rajat. – Virittäjä 4 s. 504–519.

Mäntynen, Anne 2012: Kieli-ideologiat käytännössä. Sanajärjestyksen normittuminen tietokirjojen suomennostyössä. – Virittäjä 116 s. 378–409.

Preston, Dennis 1996: Whaddayaknow? The modes of folk linguistic awareness.  – Language awareness 5 (1) s. 40–73.

¹Alkusysäys kyselyyn tuli vastaavantyyppisestä saksalaisesta kartoituksesta, ks. A.-K. Gärtig ym. 2010: Wie Menschen in Deutschland über Sprache denken. Ergebnisse einer bundesweiten Repräsentativerhebung zu aktuellen Spracheinstellungen.