Kieli ja virkakoneisto
Artikkeli 1/1983

Kaarina Suonio

Kieli ja virkakoneisto

Kulttuuri- ja tiedeministeri Kaarina Suonio otti kantaa hallinnon kielen ajankohtaisiin ongelmiin avatessaan ”Kieli ja virkakoneisto” ‑teemapäivän 30.10.1982. Tilaisuuden järjestivät Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, Nykysuomen seura ja Helsingin Sanomat. Seuraavassa ministeri Suonion puhe kokonaisuudessaan.

Hyvät äidinkielemme ystävät!

Ennen vanhaan hyvän tuomarin tunsi siitä, että hän pystyi muotoilemaan oikeuden päätöksen yhdeksi katkeamattomaksi virkkeeksi. Silti päätöksellä saattoi olla pituutta toista sivua. Ei ole vaikea päätellä, että tuomarit kirjoittelivat toisilleen. Tekstin tason kriteerinä ei ollut tuomiovallan alaisten kansalaisten mahdollisuus päästä perille sen sisällöstä, vaan muun tuomarikunnan arvostus. Otin esille tämän historiaan jo siirtyneen esimerkin, koska arvelen, että yleisemminkin virkamiehet ovat kirjoittaneet toisilleen huolimatta siitä, että kirjoituksen vastaanottajaksi on merkitty tavallinen kansalainen tai jopa kansakunta kuten lainsäädännössä.

”Itse harjoitin suunnittelutoimintaa usean vuoden ajan oikeusministeriön vankeinhoito-osastossa, jonka toimesta suoritettiin vankeinhoitolaitoksen kokonaisvaltaista suunnittelua, erityisesti taloussuunnittelun osalta valtiovarainministeriön antamien kehysten puitteissa.” Tällaista kieltä minä opin siellä kirjoittamaan ja olin siitä hyvin ylpeä. Myöhemmin aloin opiskella oikeustiedettä ja muistan punastuneeni häpeästä, kun onneksi pakollisen äidinkielen kurssin opettaja kirjoitti taululle: ”Marjat poimittiin mummon toimesta.” Sain kieliherätyksen. Sen jälkeen olen yrittänyt pysytellä ymmärrettävyyden kaidalla tiellä. Erityisen iloisena olen seurannut virkamiesten omaa pyrkimystä virkakielen kohentamiseen. Tässä tarvitaan myös kielenhuoltajien asiantuntemusta, ja sen vuoksi nyt järjestetty esitelmä- ja keskustelutilaisuus on varsin tarpeellinen.

Monilla oli pitkään sellainen käsitys, että kielenhuoltajien tehtävänä on määrätä pilkkujen ja pisteiden paikat ja antaa ohjeet vierasperäisten sanojen oikeinkirjoituksesta. Nyt ovat valtion ja toivottavasti myös kuntien viranomaiset heräämässä siihen tosiasiaan, että kielenhuoltajat vaativat enemmän: viranomaisten on kirjoitettava siten, että kansalaiset ymmärtävät.

Kansalliskieltemme huolto sai lisävoimia, kun opetusministeriön alaisuuteen 1976 perustettiin Kotimaisten kielten tutkimuskeskus. Asetuksen mukaan tutkimuskeskuksen kielitoimiston tehtävänä on mm. ”antaa suosituksia ja ohjeita suomen kielen käytöstä”. Asetuksen mukaan on järjestettävä muutakin kielenhuoltopalvelua, ja tuo ”muu” on tutkimuskeskuksen työjärjestyksen mukaan juuri sitä, minkä merkeissä nyt olemme koolla: kielitoimiston on kiinnitettävä erityistä huomiota hallinnon kielenkäytön pulmiin. Ei siis riitä, että kirjakieltä varten on muotoiltu tarvittavat säännöt ja ohjeet sekä julkistettu ne sanakirjoissa ja kieliopeissa. Kielenhuoltajien on lisäksi valvottava, että kirjakieli täyttää tehtävänsä yhteiskunnan eri lohkoilla.

Virkakielen koukeroisuuden pitäisi huolestuttaa kaikkia viranomaisia. Ensimmäisenä taisi herätä oikeusministeriön lainsäädäntöosasto, joka julkaisi 1974 tiedotteen ymmärrettävästä virastokielestä. Helge Rontu teki tämän uraauurtavan työn. Myöhemmin opetusministeriö asetti virkakielikomitean. Komitean työn pohjalta annettiin 23. kesäkuuta 1982 valtioneuvoston päätös ”toimenpiteistä viranomaisten kielenkäytön parantamiseksi”. Tämä historiallinen päätös sai kauniin kesän tiedotusilmastossa valitettavan vähän julkisuutta. Senkin vuoksi tämä teemapäivä on tärkeä.

Ehkä jotkut viranomaisetkin ovat ehtineet jopa iloita siitä, että kielenkohentamispäätös on hautautumassa säädöskokoelman uumeniin. Jo päätöstä valmisteltaessa kuuli näet sanottavan, että eihän tyhmyyttäkään voida maasta lain tai asetuksen voimin poistaa. Tähtäimessä ei kuitenkaan nyt ole niinkään tyhmyys kuin välinpitämättömyys tai jopa parkkiintunut kyynisyys. Jos kansalainen ei ymmärrä valtakoneiston kieltä, hänet on helppo leimata yksinkertaiseksi, mikä aina horjuttaa yksilön itsetuntoa ja tekee hänet kuuliaisemmaksi vallanpitäjän edessä. Valtioneuvoston päätös viitoittaa suuntaa toisenlaisiin päämääriin julkishallinnon viestinnässä.

Samaan viranomaisten palvelutehtävän korostamiseen tähtää eduskunnassa vastikään hyväksytty hallintomenettelylaki. Sen neljännen pykälän mukaan ”viranomaisen on tarpeen mukaan annettava asianosaiselle ja muullekin henkilölle neuvoja siitä, miten sen toimialaan kuuluva asia pannaan vireille ja miten asiaa käsiteltäessä on toimittava”. Sama henki on kielenkäytön parantamiseen velvoittavan päätöksen ydinkohdassa, jonka mukaan ”säädökset, suunnittelu- ja päätösasiakirjat, viranomaisten antamat ohjeet sekä yksityisille tarkoitetut asiakirjat on kirjoitettava siten, että niiden sisältö on vaikeuksitta ymmärrettävissä ja olennaiset kohdat sekä tärkeimmät perustelut helposti havaittavissa”. Hallintomenettelylaki ja virkakielipäätös vahvistavat olennaisesti kansalaisoikeuksien tosiasiallisia käyttömahdollisuuksia. Ne antavat kansalaisille oikeuden vaatia hallintokoneistolta parempaa palvelua. Selkeän kielenkäytön vaatimus lisää toteutuessaan samalla kansalaisten mahdollisuutta valvoa yhteiskunnallista suunnittelua ja päätöksentekoa.

Ruotsissa on todettu, että varsin suuri osa kansasta ei pysty ilman apua täyttämään lomakkeita tai ymmärtämään ohjeita, joita he tarvitsevat oikeuksiensa valvomiseen. He eivät myöskään tiedä mistä saada apua. Tutkijat antoivat tälle ryhmälle nimityksen ”poliittisesti köyhät”. Poliittisesti köyhien ryhmän luovat yhteiskunnan monimutkaistuvat toiminnot ja käsittämätön virkakieli. Kysymys on demokratian kannalta hirvittävän vakavasta asiasta.

Kielen monimutkaisuuden lisäksi vaarana on byrokratian ”uuskieli”, komiteapöytien äärellä syntynyt paperilta maistuva sääntelysuomi. Jos ihmisen elävä jokapäiväinen kieli tukahtuu uuskielen vyöryn alle, kansalainen ei enää pysty tehokkaasti ilmaisemaan odotuksiaan ja vaatimuksiaan. Tämän linjan lopputuotteeksi voimme kuvitella tahdottoman hallintoalamaisen, joka ajautuu kehdosta hautaan uuskielen holhouksessa, läpi ala-, ylä- ja keskiasteiden, pitkin ammatillisia koulutusväyliä tai kurssimuotoisen lukion kautta kohti korkeakoulun päävastuullisen tieteenalan hyväksymiä suuntautumisvaihtoehtoja, sitten työelämään, uutta käsitteistöä syöttävään uudelleen- ja täydennyskoulutusralliin, josta lopulta pääsee Yleisradion tarjoaman senioriviihteen kuluttajaksi ja vihdoin kotiseutunsa kansanterveystyön kuntainliiton terveyskeskuksen vuodeosaston paranemisalustalle ja siitä ohjatun surutyön saattelemana tuonilmaisiin. Yhteisen onnemme vuoksi meidän on lakattava reunustamasta yksilön polkua uuskielen elottomilla kukkasilla. On myös jätettävä elintilaa ihmisten omalle kielelle, joka on kulttuurin mukana alati muuttuva ja kehittyvä, korvaamaton sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Tätä kieltä on viranomaisten entistä herkemmin korvin kuunneltava. Julkishallinnon on pyrittävä muotoilemaan omat viestinsä siten, että byrokratian ja kansalaisten välinen kielijuopa kapenee.

Näinä päivinä on eduskunta keskustellut kulttuurista sille annetun selonteon pohjalta. Vaikka tuo selonteko on mielestäni myönteinen saavutus laajapohjaiselle hallitukselle ja hedelmällinen lähtökohta keskustelulle, on se myös puutteellinen. Äidinkielen osuudesta kulttuurin perustekijänä on selonteossa puhuttu liian vähän. Identiteettimme on pääasiallisesti erikoislaatuisen äidinkielemme varassa, ja kulttuuriksi kutsuttu luovuus ja vuorovaikutus ovat keskeisiltä osin kieltä.

On paikallaan selvästi sanoa, että kieli kuuluu kaikille. Siihen ei ole lopullista yksinoikeutta toimittajilla, ei kirjailijoilla, ei mainosmiehillä, ei tutkijoilla eikä kielenhuoltajilla, ei myöskään poliitikoilla. Jokaisella kulttuurin ja yhteiskuntaelämän lohkolla on omat kielitarpeensa, joiden ratkaisemisessa asiantuntijat voivat auttaa. Kielen rikkaus syntyy kuitenkin vain siitä vapaasta monimuotoisuudesta, johon yhteiskuntamme tarjoaa mahdollisuuden ja jota on pyrittävä lisäämään ja kehittämään.

Koulutuksen avulla voidaan lisätä yksilöiden kykyä ymmärtää uusia asioita, oppia uutta kieltä, mutta julkisen kielenkäytön tason määräävät ne, joilla on valta. Heidän vastuustaan on valtioneuvosto nyt päätöksellään muistuttanut. Tämä päivä puolestaan tähdentää tuon päätöksen merkitystä. Toivon, että päivän sanoma kertautuu moninaisena, ja uskon, että myös viranomaisilla on vilpitöntä halua kohentaa kielenkäyttöään, sanalla sanoen: palvella yhteistä kansaa entistä paremmin. Tässä hengessä julistan Kieli ja virkakoneisto ‑teemapäivän avatuksi.
Kaarina Suonio