Kielenhuolto, kielellisen muuntelun yhteisöllinen rakenne ja ihmisten luokitteleminen
Artikkeli 2/1986

Klaus Mäkelä

Kielenhuolto, kielellisen muuntelun yhteisöllinen rakenne ja ihmisten luokitteleminen

Monien mielestä uralla menestymisen yksi ehto Suomessa on yhä se, että osaa ”puhua kirjakieltä”, ts. käyttää huoliteltua normien mukaista puhekieltä tilanteen niin vaatiessa. Millaisia ovat nämä tilanteet? Miten erotteleva tunnusmerkki tuo taito on? Kielen kulloinenkin tehtävä määrää yhä useammin sen, millainen kielenparsi valitaan, mutta mikä on se kielimuoto, joka antaa edullisen kuvan sekä puhujasta että instituutiosta, jota hän edustaa? Kysymys on käyttäytymisestä, asenteista ja arvostuksista, joten katse on suunnattava sosiologiaan. Alan puheenvuoron seminaarissa käytti dosentti Klaus Mäkelä, Alkoholitutkimussäätiön tutkimusjohtaja.

Kaiken kulttuurisen muuntelun tavoin kielellinen muuntelu tarjoaa sosiaalisia merkitsimiä, joiden varassa ihmiset toisaalta ilmaisevat asemaansa ja ominaislaatuaan ja toisaalta luokittelevat toisiaan. Keskustelussa me paitsi kuuntelemme puheen sisältöä myös tarkkailemme toistemme puheenpartta ja vaatetusta paikantaaksemme kumppanimme, ei vain sosiaalisesti vaan myös yksilöinä, muurariksi tai papiksi, huolettomaksi tai säntilliseksi.

Puheenparsi tai vaateparsi ei kuitenkaan itsessään ilmaise mitään kantajastaan, vaan se saa merkkiarvonsa vain suhteessa tietyssä yhteiskunnassa vallalla olevan muuntelun rakenteeseen. Vaatetuksen tai kielenkäytön muuntelun yhteisöllinen rakenne vasta määrää, mitä me voimme itsestämme esittää ja minkä suhteen me voimme toisiamme luokitella.

Mitä kielellinen muuntelu osoittaa?

Kielellisen muuntelun merkkiarvo riippuu ensinnäkin siitä, miten kielen osarekisterit eroavat toisistaan äänteellisesti, sanastollisesti, muoto-opillisesti ja lauseen rakentelultaan. Toiseksi se riippuu siitä, miten rekisterien hallinta jakautuu väestössä. Jos Alsyylian uuttera rahvas puhuu alueellisia murteita, miehen kotiseudun tunnistaa hänen puheestaan. Mutta jos kaikki talonpojat kotimurteensa lisäksi hallitsevat kaupankäynnin yleiskieltä, markkinamies voi itse valita, esittääkö hän puheellaan kotiseutunsa vai ei.

Puheen muuntelua ei pidä arvioida vain intuitiivisesti hallittujen kielen sääntöjen varassa vaan myös sen mukaan, mitä muuntelu kuvastaa yhteiskunnallisesti. Jos kielenhuolto ja koululaitos kykenevät vaikuttamaan kielellisen muuntelun rakenteeseen, ne myös vaikuttavat siihen, miten suomalaiset luokittelevat ja leimaavat toisiaan ja minkälaiset ovat eri sosiaaliryhmiin kuuluvien ihmisten mahdollisuudet menestyä erityyppisissä vuorovaikutustilanteissa. Kielenhuolto ja koululaitos vaikuttavat siis osaltaan siihen, missä määrin kieli on sosiaalinen kohtalo.

Virkaanastujaisesitelmässään ja sen artikkeliversioissa E. N. Setälä eritteli niitä toisiaan täydentäviä ja toisinaan ristiriitaisia ohjenuoria, joita suomen kirjakielen kehitystyössä oli sovellettu. Kieliopillisuuskannan mukaan kirjakieleen piti omaksua mahdollisimman alkuperäiset ja kulumattomat muodot riippumatta siitä, miten vahva edustus niillä oli oman ajan murteissa. Kansankielisyysperiaate tähtäsi Carl Axel Gottlundin edustamassa äärimuodossaan siihen, että ”jokainen kirjoittakoon niin kuin puhuu”; myöhemmin kansankielisyyden periaate ennen muuta pyrki rikastamaan kirjakieltä murteiden aineksilla. Purismin periaatteiden mukaista taas oli puhdistaa suomen yleiskieli ainakin vierasperäisyyksistä mutta usein myös murteellisuuksista. Tarkoituksenmukaisuusperiaatteen mukaan kutakin rakennetta tai ilmaisua oli arvioitava sen perusteella, miten se palveli viestinnän täsmällisyyttä ja yksiselitteisyyttä.

Kaikkien Setälän esittämien kielenhuollon periaatteiden takana on muun ohella myös erisuuntaisia käsityksiä kielellisen muuntelun luonteesta ja toivottavuudesta. Kielellisen muuntelun yhteiskunnallisten seuraamusten punninta kannattaa kuitenkin nostaa kielenhuollon nimenomaiseksi lisäkriteeriksi.

Kielenhuollon perusteet

Kielenhuollon ohjenuoria ei toki voi suoraan johtaa tosiasiallisesti käytössä olevista puhetavoista eikä liioin kunakin ajankohtana vallalla olevista asenteista, jotka koskevat kussakin tilanteessa soveliasta puheenpartta. Käsitykset jonkin puheenparren tilanteisesta sopivuudesta saattavat pysyä pitkään entisellään mutta myös äkisti muuttua. Puheenparsi voi olla kuin partamuoti. 60-luvulla parta Suomen kansan tietoisuudessa edusti kevytmielistä radikalismia, niin että vastuunalaiseen tehtävään ei partamies sopinut. Huomaamattomien esivaiheiden jälkeen tapahtui äkillinen kulttuurin murros, jonka voi ajoittaa vaikka Juha Väätäisen Euroopan mestaruuteen: tässä partamies ylsi saavutukseen, jonka edellyttämää kurinalaista sisua ei käynyt epäileminen. Samalla tavoin helsinkiläisväritteinen puhekieli saattaa tällä hetkellä herättää epäluuloja, jos sitä käytetään luennolla, saarnassa tai pankkilainaa pyydettäessä. Mutta mitä useampi Esa Saarinen nimitetään professoriksi ja niittää kansainvälistä mainetta, sen luotettavammaksi ja hyväksyttävämmäksi heidän puhumansa kielikin käy.

Kielenhuolto ei siis voi perustua yksistään jonkin kielimuodon intuitiivisesti hallittuihin sääntöihin mutta ei liioin eri rekistereiden tyyliarvon ja sosiaalisen sopivuuden empiiriseen kartoittamiseen. On myös ja ennen kaikkea punnittava muuntelun rakenteen dynamiikkaa ja muutossuuntien yhteiskunnallisia seurauksia.

Sosiologin kannalta puheenparsien vaihtelu on vain yksi esimerkki siitä, miten kulttuurisen muuntelun makrorakenteet Suomessa poikkeavat monista muista sivistysmaista. Kielen asioissa olen puhdasotsainen maallikko. Olen 46-vuotias helsinkiläinen yhteiskuntatieteilijä, ja kaikki suomen kieltä koskevat käsitykseni ovat hankalalla tavalla sidoksissa ikäpolveeni, ammattiympäristööni ja kotipaikkaani. Ymmärrän hyvin, miten pettäviä ovat arkihavaintoihin perustuvat väitteet puheenparsien vaihtelusta. Silti aion esittää eräitä käsityksiä suomen kielen muuntelun rakenteesta.

Muuntelun rakenne

Kun murteiden päälle ja yläpuolelle luotiin suomen kirjakieli, alueellisen vaihtelun päälle lisättiin puhujan sosiaalisen aseman mukainen muuntelu. Kirjakieli omaksuttiin nuoren ja vähälukuisen suomenkielisen sivistyneistön puhekieleksi, ja koululaitos levitti sitä yhteiseen kansaan. Kielen vaaliminen ei suinkaan ollut vain ammattihuoltajien varassa, vaan nuoren kansakunnan sivistyneistö näki huolitellun kielenkäytön yhteiskunnallisena kutsumustehtävänä, semminkin kun käynnissä oli kiihkeä taistelu ruotsin valta-asemia vastaan. Vähitellen oli yhä enemmän sellaisia perheitä, joissa lapset oppivat kirjakielen ensimmäiseksi suomekseen. Tunnekuohu käänsi monen maisterin puheen ruotsiksi tai murteeksi, mutta alkoi olla niitäkin, joiden ruumis puhui kirjakielen muotoja.

Kirjakielen aseman vakiintumisen lopputuloksena oli, että suomalainen puhe vaihteli paitsi alueellisesti myös selvärajaisen sosiaalisesti. Heikki Paunosen tutkimuksissa Töölön vanhat akateemiset naiset puhuivat melkein kirjakielisesti, kun taas Sörnäisten vanhat työläismiehet puhuivat murrepohjaista helsinkiläiskieltä. Nuoremmissa ikäryhmissä muuntelun rakenne on toinen. Yhteiskunnalliset mullistukset ovat hävittäneet alueellisia ja sosiaaliryhmän mukaisia eroja, samalla kun koulujärjestelmän rakennemuutokset ovat tuoneet kirjakielen melkein kaikkien ulottuville.

On paljon oireita siitä, että myös korkeasti koulutetut suomalaiset ylpeästi korostavat ominaislaatuaan viljelemällä murteellisuuksia ja paikallisia sanontoja. Valtaosa keskipolven suomalaisista osaa kuitenkin halutessaan puhua yleiskieltä vailla tunnistettavia sosiaalisia määreitä.

Kielen sosiaalisen muuntelun merkittävyys on rajusti vähentynyt, mutta kielimuotojen funktionaali eriytyminen etenee yhä pitemmälle. Sosiaalisen muuntelun sijaan on tullut tilanteinen muuntelu.

Kirjakielen käyttöala

Puheen sosiaalisen merkkiarvon väheneminen on itsessään myönteinen seikka, eikä sitä pidä käsittää kielen köyhtymiseksi. Yleispuhekielen syntyyn johtaneet prosessit ovat kuitenkin tuoneet muassaan myös sen, että yhä suppenevat ryhmät käyttävät kirjakieltä kotoisasti. Kirjapuhe ei enää voi imeä elinvoimaa arjesta. Tämä taas johtaa kielimuotojen jyrkkenevään funktionaaliin eriytymiseen, mikä sekään ei ole vailla ongelmia.

Sosiologipäivien työryhmissä puhutaan kummallista kieltä, jossa konstikkaiden rakenteiden sekaan pujahtaa räikeitä puhekielisyyksiä. Kyse ei näyttäisi olevan siitä, että puhe tilanteen mukaan vaihtelisi asteittain huolitellusta arkiseen. Kyse ei liioin ole siitä, etteivät sosiologit osaisi sekä kirjakieltä että arkikieltä. Kyse lienee pikemmin siitä, että nämä kaksi rekisteriä ovat niin etäällä toisistaan, että niitä sekoitetaan murtaen kuin kahta kieltä keskenään, niin että lopputulos on huojahteleva ja koominen.

Yritin kerran viikon ajan puhua kirjakieltä kaikissa tilanteissa, aamukahvilla, työpaikalla, ravintolassa, Malmin uimalan saunassa. Tarkoitukseni ei ollut puhua honkajokilaista, vaan pyrin käyttämään kirjakielen muotoja niin luontevasti kuin vain osasin. Silti puheeni loi niin jäätävää sosiaalista etäisyyttä, että minun oli pakko kertoa kokeilustani työtovereilleni, jotta he eivät olisi loukkaantuneet epäkohteliaisuudestani. Tuon viikon aikana jouduin myös muutaman kerran luopumaan tarkoituksestani puhua kirjakieltä kaikissa tilanteissa. Minulle kaikkein opettavin tapaus oli, kun Pekka Kuusi tuli antamaan minulle kirjansa englanninkielisen käännöksen. Siinä puhellessamme minun oli kerrassaan pakko luopua kirjakielisyydestä, niin nokkavalta se kuulosti. Ei siis ollut kyse siitä, ettei kirjakieltä sovi puhua nuorille tai Malmin saunassa, se särähtää myös kun on puheissa oppineen herran kanssa.

Tärkein havaintoni viikon kokeilusta ei kuitenkaan ollut sosiolingvistinen vaan niin sanoakseni psykolingvistinen. Normaalipuheeni ja kirjakieli ovat niin etäällä toisistaan, että käyttäessäni kirjakieltä en kyennyt rajoittamaan muutoksia vain muoto-oppiin vaan aloin myös käyttää monimutkaisia syntaktisia rakenteita, aloin siis puhua kirjoitettua kieltä. Myös sanasto muuttui, ei niin että olisin alkanut käyttää sivistyssanoja vaan päinvastoin niin että aloin käyttää suomenkielisiä sanoja, joita en tavallisesti puhu; saatoin esimerkiksi sanoa kernaasti kun tavallisesti sanoisin mielelläni.

En suinkaan tarkoita, että kaikki puhuttu kirjakieli tuntuisi minusta kummalliselta. Teatterin, uutistenlukijan, luennon pitäjän tai jääkiekkoselostajan kirjakieli on minun korvissani täysin luontevaa. Sosiologipäivien työryhmien ja television keskusteluohjelmien kieli sitä vastoin vaikuttaa minusta kankealta ja ontuvalta. Tuonkaltaisissa tilanteissa koen myös itseni puolikieliseksi. Minusta televisiossa ei sovi puhua kuten puhuisin kotonani, mutta kirjakieltä taas en osaa puhua muuta kuin monimutkaisesti. Kyseessä tietysti voi olla minun yksityinen vammani, mutta vammani voi myös olla oire siitä, että kirjakieli ja puhekieli ovat erkaantuneet kahdeksi niin erilliseksi rekisteriksi, että luonteva julkinen puhe vaatii poikkeuksellista kielellistä notkeutta. Tähän viittaa myös se, että television puheohjelmissa luontevimmilta kuulostavat Antti Eskolan tapaiset henkilöt, joiden arkipuhekin on muoto-opillisesti suhteellisen kirjakielistä ja joilla kyse ei ole yhtä kokonaisvaltaisesta rekisterin vaihdoksesta kuin meillä muilla. Ylipäätään uumoilen, että kirjakielen ja akateemisesti koulitun puhekielen psykolingvistinen etääntyminen toisistaan perustuu ennen kaikkea muoto-opillisten erojen jyrkkyyteen.

Kirjakielen ja puhekielen suhde

Monilla puhekielen piirteillä on laaja edustus murteissa, eikä ole kummallista, että ne ovat tislautuneet esiin muuttoliikkeen myllerryksessä. On opettavaista huomata, että monet näistä muotopiireistä ovat samoja, joista kansankielisyyskanta ja kieliopillisuuskanta kiistelivät jo 1800-luvulla. Voitolle pääsivät kieliopillisuusmiehet, ja kirjakieli perustettiin mahdollisimman kulumattomille muinaismuodoille. Koska nuoren kansakunnan sivistyneistö vaali puhettaan kutsumustietoisesti ja säntillisesti, muoto-opilliset ristiriidat ovat puhjenneet uudelleen vasta nyt, elinkeinorakenteen ja koululaitoksen murroksen jälkeen.

Pahoin pelkään, että puhekielen ja kirjakielen rekistereiden erkaantumista toisistaan ei voi kumota terminologisilla tempuilla. Jeja Pekka Roosin ja Esa Saarisen puhetta voi tietysti kutsua nuorison juttelukieleksi, mutta se ei estä heitä ratkomasta tieteellisiä ongelmia tällä samalla kielellä.

Edellä olen pohtinut suomen funktionaalista eriytymistä lähinnä oman sukupolveni näkökulmasta. Tälle sukupolvelle on ominaista, että melkein kaikki ovat oppineet käyttämään kirjakieltä tietyissä puhetilanteissa, olkoonkin että virallisen puheen hallinnassa on sosiaaliryhmän mukaisia aste-eroja. Nuoremmilla ikäluokilla asia saattaa jo olla toisella tolalla. Jos monet 20-vuotiaat eivät halua tai osaa puhua kirjakieltä missään tilanteessa ja jos koulussa ei puhuta kirjakieltä, kielimuotojen työnjako jyrkkenee entisestään, ja tästä voi kyllä olla yhteiskunnallisesti hankalia seurauksia.

Kirjoitetun ja puhutun kielen erkaantuminen toisistaan voi tapahtua monin eri tavoin, joiden yhteiskunnalliset seuraukset myös ovat erilaiset. Jos hyvin käy, kirjakieli jää kaikille yhteiseksi kieleksi, jota tosin puhutaan vain valtiopäivien avajaisissa ja TV-uutisissa. Opettelevathan pikkulapset jo nyt kahta suomea, toisen vanhempien puheesta ja toisen satukirjoista. Parhaassa tapauksessa puhekieli säilyy suhteellisen yhtenäisenä, niin että sen muuntelulla ei ole suurtakaan sosiaalista merkkiarvoa. Sosiaaliryhmien erot näkyvät tällöin lähinnä siinä, miten paljon satuja lapsille luetaan ja kuinka pitkään he saavat opetella kirjoittamista koulussa. Tällainen kielen funktionaali eriytyminen ei välttämättä ole sen kummallisempaa kuin se, että sveitsiläinen professori luennoi kirjasaksaksi mutta keskustelee luennon jälkeen oppilaittensa tieteellisestä työstä sveitsinsaksaksi.

Mutta diglossia voi myös jyrkentyä esimerkiksi sen kautta, että osa lehdistöä pitäytyy kirjakieleen ja osa alkaa painaa jonkinlaista yleispuhekieltä. Ajan mittaan syntyy kaksi kodifioitua ja yhteiskunnallisesti ladattua kielimuotoa, jotka ankkuroituvat eri sosiaaliryhmiin.

Mikä on edessä?

Tulevaisuuden kaavailuni tarkoittavat osoittaa, että kielenhuolto on yhteiskunnallinen kysymys. Suomen kulttuurinen homogeenisuus ja tekisi mieli sanoa kulttuurinen demokraattisuus on suurelta osin seurausta valtiollisesta politiikasta, jota vuorostaan on pitänyt yllä tietynkaltainen luokkarakenne. Niin koulujärjestelmän rakentaminen kuin kielenhuolto on Suomessa ollut valtiollista toimintaa, joka on tietoisesti tähdännyt kulttuuriseen yhtenäisyyteen.

On varsin mahdollista, että suomen kielen jyrkkenevä diglossia lisää kulttuurista eriarvoisuutta. Samoin on uskottavaa, että kielen spontaani kehitys johtaa kärkevämpiin sosiaalisiin erotteluihin kuin valtiollisesti säädelty kielen muuttuminen.

Aivan eri asia on, että valtiollisen kielenhuollon yhteiskunnalliset edellytykset eivät enää ole samat kuin tämän vuosisadan alkupuoliskolla. Kielitieteen sisäinen kehitys on ensinnäkin vähentänyt kielimiesten hanakkuutta ohjailla kieltä normatiivisesti. Toiseksi ja tärkeämmin, kulttuuriset prosessit eivät ehkä ylisummaan ole ohjailtavissa entiseen tapaan.

Kaksi toimintamahdollisuutta on kuitenkin tarjolla. Yksi mahdollisuus on käydä vastahyökkäykseen kirjakielisen julkipuheen puolesta ja vaatia, että luennoilla ja koulujen opetuksessa käytetään kirjakieltä, silläkin uhalla, että suomalaisten julkipuhe säilyy yhtä ontuvana kuin sosiologipäivien työryhmien keskustelut. Tällä tavoin turvaamme ainakin sen, että kaikki suomalaiset edes jossakin määrin oppivat myös kirjakieltä.

Toinen etenemissuunta on se, että kirjakielen sääntöjä asteittain mutta määrätietoisesti aletaan muokata kohti puhekielen normeja. Ei ole hyvä, että kirjakieli etääntyy liian pitkälle puhutusta kielestä. Kielenhuollon on käännyttävä kansankielisyyskannalle, ja koulujen kieliopeissa on kaikkein vanhentuneimpien muotojen rinnalle tuotava puhekielen muotoja.

Edessä on pitkä ja vaikea työ, joka vaatii erillistutkimuksia, mutta sitä määrätietoisemmin siihen on käytävä käsiksi. Muoto-opillisten erojen kaventaminen voisi alkaa verbien taivutuksesta. Nykysuomalaisen on mahdotonta käyttää muotoja me menemme tai he menevät, ilman että virke venyy pitkäksi ja monimutkaiseksi.
Klaus Mäkelä