Euroopan neuvoston suosituksen mukaan sen jäsenvaltioiden pitäisi edistää sellaisen kielen käyttöä, joka parantaa miesten ja naisten välistä tasa-arvoa. Suosituksen mukaan jäsenvaltioiden on mahdollisuuksien mukaan rohkaistava ei-seksistisen kielen käyttämistä. Huomiota on kiinnitettävä tiedotusvälineiden sekä lainsäädännön, julkishallinnon ja koulutuksen kieleen.1 Muutkin sopimukset velvoittavat suomalaiset noudattamaan tasa-arvon periaatteita: ETA-sopimuksen kautta Suomi on sitoutunut noudattamaan muun muassa Euroopan yhteisön tasa-arvodirektiivejä. Suomen omassa lainsäädännössä on näille suosituksille ja sopimuksille puitteet, sillä tasa-arvolakimme mukaan viranomaisten on edistettävä tasa-arvoa.

Kansainväliset ja kotimaiset tasa-arvosäädökset ja -suositukset vaikuttavat myös ”Suomen viralliseen kielenhuoltoon” eli Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksessa harjoitettuun kielenhuoltoon. Kielelliseen tasa-arvoon tähtäävät toimet eivät kuitenkaan ole ongelmattomia, koska ne voivat olla samalla tavalla kiistanalaisia kuin kaikki muutkin demokratian tai tasa-arvon nimissä tehdyt ratkaisut. Kun tasa-arvoasiaa mietitään kielen kannalta, on ongelmana ennen kaikkea se, että tasa-arvon kannattajatkaan eivät aina ole yksimielisiä tasa-arvon esteistä: käsitykset kielellisestä seksismistä poikkeavat toisistaan.

Lautamieskö seksistinen?

Seksistisellä kielellä tarkoitetaan kieltä, joka halventaa tai esineellistää toista sukupuolta – yleensä naisia. Se voi tarkoittaa myös kieltä, joka sulkee naiset puheena olevan asian tai sanan tarkoitteen ulkopuolelle. Kieleen kätkeytyvä tai kielestä heijastuva seksismi voi ilmetä varsin monella tapaa: se voi ilmetä vaikkapa haastattelukysymysten asettelussa2 yhtä hyvin kuin yksittäisissä sanoissa.

Kielellistä seksismiä karsittaessa suomen kieli näyttää pääsevän vähemmällä kuin moni muu Euroopan kieli. Meillähän ei ole kieliopillisia sukuja, kuten saksan der-maskuliini, die-feminiini ja das-neutri. Tasa-arvon kannalta pääsemme siinäkin suhteessa helpommalla, että meillä ei henkilöön viitattaessa tehdä eroa sukupuolten välillä, koska niin naiseen kuin mieheenkin viitataan pronominilla hän. Tällä perusteella suomea ei kuitenkaan voi kutsua ”maailman ainoaksi seksismiä vailla olevaksi kieleksi”. Tämä lienee selvää, jos ylipäätään lähdetään siitä, että kieleen voi kätkeytyä ideologisia tai arvottavia piirteitä.

Suomessa on keskusteltu suhteellisen paljon ns. geneeris-maskuliinisten ilmaisujen3 eli muun muassa mies-loppuisten sanojen seksistisyydestä. Osa ihmisistä pitää nimittäin mies-loppuja esimerkiksi sanoissa puhemies tai esimies neutraaleina tekijänjohtimina ja siten luontevina myös naisiin viittaamassa. Osa ihmisistä taas pitää mies-loppuja kielellisen seksismin osoituksina, ja heille puhemies naiseen viittaavana on yhtä mahdoton kuin kotiäiti mieheen viittaavana. Joidenkin tulkinta vaihtelee sanoittain: naispuolinen lehtimies on ehkä luontevammin toimittaja, mutta nainen voi silti olla maaherra tai lautamies.

Tutkimustietoa keskustelun pohjaksi

Keskustelu mies-loppuisten sanojen tulkinnasta on perustunut paljolti henkilökohtaisiin arvioihin, koska tutkimustietoa esimerkiksi kielenhuollon tarpeisiin ei ole ollut saatavilla. Aiheesta on tehty ulkomaisia tutkimuksia, mutta ensimmäinen suomen kieltä koskeva on Mila Engelbergin yleisen kielitieteen pro gradu -työ4 vuodelta 1992. Työssään Engelberg tutki, miten tulkitaan suomen kielen geneeris-maskuliinisia, lehtimies-tyyppisiä ilmauksia, ja miten toisaalta tulkitaan vastaavia sukupuolineutraaleja, toimittaja-tyyppisiä, ilmauksia.

Tulkintoja Engelberg selvitti tekemällä kokeen 150:lle suomea äidinkielenään puhuvalle henkilölle. Koehenkilöt tulkitsivat miehiin viittaaviksi sekä geneeris-maskuliinisia ilmaisuja (= GM-ilmaisuja) että niiden neutraaleja vastineita. Lehtimies-tyyppiset yhdyssanat tulkittiin silti miehiin viittaaviksi useammin kuin niitä vastaavat toimittaja-tyyppiset sanat. Näiden tutkimustulosten perusteella mies-loppuiset ammattinimikkeet ovat siis seksistisiä, koska ne aina jossain määrin sulkevat naiset nimikkeen tarkoitteen ulkopuolelle.

Engelberg pyrki tutkimuksessaan myös selvittämään, mitkä seikat vaikuttavat sanojen tulkintaan. Hänen havaintojensa mukaan naiset tulkitsevat mies-loput keskimäärin neutraalimmiksi kuin miehet. Engelberg arvioi – sanojensa mukaan voimakkaasti pelkistäen – miesten ja naisten tulkintaerojen johtuvan siitä, että miehillä ei ole mitään syytä olla tulkitsematta mies-loppuja maskuliinisiksi. Naiset taas ”tulkitsevat GM-ilmaisuja yleensä sukupuolineutraaleiksi siksi, että heidän on pakko – voidakseen lukea itsensä ihmiskuntaan kuuluviksi”.

Engelberg viittaa tutkimuksessaan kriittiseen sävyyn suomalaisten kielenhuoltajien kannanottoihin, joissa mies-loppuisten sanojen on sanottu neutraalistuneen. Analyysinsä perusteella Engelberg osoittaa, että mies-loput eivät ole neutraalistuneet. Hän pitää todennäköisenä, että geneeris-maskuliiniset ilmaisut eivät myöskään neutraalistu ”niin kauan kuin ’mies’ on todellisuuden itsenäinen kategoria”. Engelbergin mukaan mies-loppuisten yhdyssanojen tulkinta ei toisin sanoen ole pelkästään sosiaalinen, sopimuksenvarainen asia, niin kauan kuin on olemassa kaksi biologista, toisensa poissulkevaa sukupuolta.

Käytäntöön pohjautuva kielenhuolto

Engelbergin kielenhuoltoon suuntaamassa kritiikissä on eittämättä pohjaa. Silti on syytä ottaa esille joitakin kielenhuoltoon liittyviä seikkoja. Engelberg mainitsee tutkimuksessaan nimittäin vain sellaisia kannanottoja, joissa esitetään hänen tuloksilleen vastakkaisia näkemyksiä. Lehtitekstit ja haastattelut ovatkin luonnollisesti niitä lähteitä, joista ”suuri yleisö” muodostaa muun muassa kielenhuoltoa koskevat käsityksensä. Tämä kuitenkin kärjistää kuvaa kielenhuollosta, jonka nimissä on otettu kantaa muullakin tavalla. Esimerkiksi Suomen kielen perussanakirjassa viitataan hakusanassa miestyövuosi ”parempaan” ilmaukseen henkilötyövuosi. Kielenhuollon linja näyttääkin äkkikatsomalta olevan kompromissi eri suuntausten välillä, sillä yhdyssanan jälkiosaksi kankeaksi katsottua henkilöä ei silti ole systemaattisesti suositeltu; jälkiasemaisen miehen on katsottu usein kalvenneen ”pelkäksi tekijää osoittavaksi johtimeksi”.5

Nämä kompromisseilta vaikuttavat ratkaisut lienevät kuitenkin myös käytännön sanelemia, ja tämä on otettava huomioon niitä arvioitaessa. Kielenhuolto on nimittäin yleensä hyvin käytännönläheistä työtä, esimerkiksi puhelinneuvonnassa toimivan kielenhuoltajan odotetaan ehdottavan huonoksi mainitsemansa vaihtoehdon tilalle parempaa. Erityisesti vanhojen ammatti- tai arvonimien, sellaisten kuin nimismiesten ja lautamiesten, tilalle on vaikea keksiä uusia, luontevia nimityksiä. Vaihtoehtojen epäluontevuus tai suoranainen puute vaikuttaa yksittäisiin suosituksiin ja sitä kautta yleisempiin kannanottoihin.

Tätä käytännöstä nousevaa linjaa kuvaa suomen kielen lautakunnan entisen puheenjohtajan Osmo Ikolan kirjoitus lautamiehistä ja lautahenkilöistä6. Kirjoituksessaan Ikola toteaa, että ”Ainakin toistaiseksi meidän on pakko hyväksyä se tosiasia, että monet mies-loppuiset yhdyssanat voivat tarkoittaa yhtä hyvin naista kuin miestäkin.” Toisaalta hän sanoo, että ”Hiljalleen voidaan siis mies-loppuisia sanoja vähentää. Kehitys etenee omalla painollaan tähän suuntaan. Ei ole mitään syytä vastustaa tätä kehitystä.”

Käytännön vaikeudet ja yleiset periaatteet

Mitä kielenhuoltaja sitten käytännön ongelmien ja tutkimustietojen ristiriidassa voi tehdä? Nykyisen käytännön mukaan on mies-loppuisia sanoja vähennetty niin, että vaihtoehtoista ilmaisua on suositeltu, jos sellainen löytyy. Varamies voi siten usein olla varajäsen, tullimies tullivirkailija ja vartiomies vartija. Poliisimieskin lienee korvattavissa pelkällä poliisilla. Uusissa nimikkeissä on ilman ohjailuakin vältetty mies-loppuja, puhutaanhan työsuojeluvaltuutetusta eikä työsuojelumiehestä. Kehitys on siis todellakin omalla painollaan edennyt tähän suuntaan.

Vastedes kehitystä voisi sen verran jouduttaa, että uusien sanojen keksimisessä nähtäisiin enemmän vaivaa, sanansepittäjien luovuutta voitaisiin hyödyntää tälläkin alalla. Luovuutta sepittämisessä nimittäin tarvitaan, sillä vanhoja sanoja ei noin vain voi pyyhkiä pois käytöstä eikä hyvän uudennoksen keksiminen ole aina helppoa. Esimerkiksi esimiehellä on ’johtajaa’ merkitsevien sanojen hierarkiassa oma paikkansa, johon muut vastaavat ilmaukset eivät aina tunnu sopivan. Sanansepittäjä joutuu vaikeaan työhön, sillä työ ei voi olla mekaanista mies-loppujen korvaamista henkilöllä: luottamusmiehen ainoa vaihtoehto ei ehkä ole luottamushenkilö. Ikolan mainitsemaa tittelitehtailuakin, iktyonomeja, horologeja ja restologeja, on yritettävä välttää.

Sepittäjän apuna voi kuitenkin olla ajatus siitä, että ”epäluontevuus” on suhteellinen ja usein myös subjektiivinen käsite. Erilaiset ihmiset pitävät erilaisia sanoja luontevina, ja sana joka tänään tuntuu epäluontevalta, voi huomenna olla luonteva – ja päinvastoin. Esimerkiksi juuri henkilötyövuotta luonnehdittiin aikoinaan kankeaksi, mutta omissa korvissani taas miestyövuosi kuulostaa vanhanaikaiselta. Kielenhuoltajat voisivat siis rohkeammin tarjota vaihtoehtoisia ilmauksia, etenkin kun otetaan huomioon, että GM-ilmaisut ovat selvästi ongelmallisia, mutta vastaavat sukupuolineutraalit ilmaukset tuskin häiritsevät ketään. Kerran se vain kirpaisisi, jos eduskunnan puhemies muutettaisiin puheenjohtajaksi, mutta jatkuvaa polemiikkia on odotettavissa, jos sanaa ei muuteta.

Toisaalta kielenhuoltajat tarvitsevat myös apua, ennen kaikkea lisää tutkimustietoa. Engelbergin jatkotutkimusta odotetaan, mutta suppeammatkin tutkimukset olisivat hyödyksi. Esimerkiksi poliisilaki voitaisiin vaikkapa opinnäytteenä käydä läpi niin että kohdat, joissa sana poliisimies esiintyy, yritettäisiin korvata toisella ilmauksella. Näin saataisiin selville, tarvitaanko todella omaa termiä osoittamaan eroa poliisilaitoksen ja yksittäisen poliisin välillä. Uumoilen, että ero käy enimmäkseen ilmi tekstiyhteydestä. Niissä harvoissa tapauksissa, joissa ero ei käy ilmi, se voitaneen osoittaa muulla tavalla kuin poliisimiestä käyttämällä.

Käytännön vaikeudet on joka tapauksessa entistä paremmin erotettava yleisistä periaatteista. Tämä tarkoittaa sitä, että vaikka joillekin sanoille ei löydy luontevaa vaihtoehtoa, niitä ei tutkimustietojen valossa silti voi nimittää neutraalimmiksi kuin niitä, joille löytyy vaihtoehto. Nimismies ja lautamies eivät siten välttämättä ole sen neutraalimpia kuin vartiomies. Vanhuuskaan ei ole tae sanan neutraalistumisesta, eikä fraasinomaisuus tai kiteytyneisyys tee ilmaisusta ilman muuta neutraalia: fraasiutunut ja kiteytynyt kielenaines voi olla yhtä lailla ideologisesti latautunutta kuin muu kieli.

Yksittäisen kielenkäyttäjän suhtautumiselle yksittäisiin sanoihin on toisaalta annettava se arvo, joka subjektiivisille käsityksille yleensäkin annetaan. Kielenhuoltajahan ei pyri päättämään siitä, minkälaisia sävyjä yksittäiset ihmiset yksittäisille sanoille antavat. Tässä suhteessa kenenkään tulkinta mies-loppuisista sanoista ei ole ”oikea” tai ”väärä”! Yleisiä suosituksia annettaessa pyritään kuitenkin aina pitäviin ja tasapuolisiin perusteluihin, minkä vuoksi myös sanojen erilaiset tulkinnat voidaan ottaa huomioon. Suomen kielen perussanakirja ottaa erilaiset tulkinnat huomioon esimerkiksi sanassa neekeri7. Ei liene syytä kohdella mies-loppuja tästä poikkeavasti: tulkinnanvaraisuutta ei käy kieltäminen.

Suositusten soveltajien on lisäksi muistettava erottaa eri kielimuodot ja kielenkäyttötilanteet toisistaan. Virkakielessä, kuten lakikielessä, tulee olla tarkkana esimerkiksi ammattinimikkeiden ja terminologian suhteen, mutta mökillänsä voi kukin halunsa mukaan mennä muina miehinä marjamiesten matkaan. Se, etteivät kielenhuoltajat voi antaa tilanteesta riippumattomia neuvoja, tuntuu joskus olevan vaikeasti ymmärrettävissä: käytännön ja teorioiden välillä tasapainotteleva kielenhuoltaja on lingvistien mielestä konservatiivi mutta tavallisten kielenkäyttäjien mielestä usein liian liberaali.

 

1 The elimination of sexism from language. Council of Europe. Recommendation No. R (90) 4.

2 Naispuolisilta presidenttiehdokkailta kysyttiin, äänestetäänkö heitä siksi, että he ovat naisia. Miespuolisilta ei sen sijaan kysytty, äänestetäänkö heitä siksi, että he ovat miehiä.

3 Puhun tässä artikkelissa lähinnä mies-lopuista, vaikka geneeris-maskuliinisilla ilmauksilla tarkoitetaan muunkinlaisia sanoja, kuten herra-loppuisia.

4 Mila Engelberg 1992: Suomen geneeris-maskuliiniset ilmaisut – geneerisiä vai maskuliinisia? Helsingin yliopiston yleisen kielitieteen laitos 1992.

5 Riitta Eronen, Kielikello 4/1990: Makko vai femakko? Mitä tulee mieleen, kun kuulee sanan sovinisti?

6 Osmo Ikola 1990: Lautamies vai lautahenkilö? Artikkelikokoelmassa Kielen elämää ja käyttöä. WSOY.

7 Suomen kielen perussanakirjassa neekeriä luonnehditaan ”joidenkin mielestä halventavaksi”.