Kielen elämää vuonna 1954
Artikkeli 1/2004

Riitta Hyvärinen

Kielen elämää vuonna 1954

Kansaa on aina kiinnostanut kieli, myös puoli vuosisataa sitten. Mitä tuolloin kysyttiin Kielitoimiston puhelinneuvonnassa? Entä mikä kirvoitti kansalaisia kirjoittamaan kielestä lehteen?

Kielitoimiston puhelinneuvonta on auttanut kielipulmissa jo vuodesta 1943. Kysymyksistä on pidetty päiväkirjaa miltei alusta asti. Puolen vuosisadan takaisista neuvontapäiväkirjoista henkii mennyt, Suomi-filmin mieleen tuova maailma.

Silloin Kielitoimiston neuvontaan soittivat herrat, rouvat, neidit, tuomarit, ylioppilaat, maisterit ja kapteenit. Itsensä esittely titteliä käyttäen oli tavallista. Harvoin puhelu tuli vain poliisilta, autokorjaamosta, Hotelli Kämpistä tai puhelinyhdistyksestä.

Vaikka neidit ja ylioppilaat ovat miltei kaikonneet, eivät kiinnostuksen kohteet silti ole muuttuneet. Neuvontaan soittavia askarruttavat samat kysymykset vuonna 1954 kuin 2004: eniten on aina kysytty oikeinkirjoituksesta. Miten taipuu sana koko? (Koot, koon, koossa; koot, kokojen ko’oissa.) Kuinka kirjoitetaan Eino Leinon katu? Miten lause ja virke pilkutetaan, miten käytetään yhdysmerkkiä? Kuinka teititellään yhtä ihmistä?

Elävät kuvat ja pöydäke

Päivittäin kysyttiin myös yksittäisistä sanoista. Mitä merkitsee kaarna, voiko ruumis uiskennella veden pinnalla, miksi kirjoitetaan affekti mutta efekti? Mitä eroa on sanoilla ulkomaalainen ja ulkomainen, kun ja kuin? Maitotonkka on maitopystö tai ‑pysty, kumijalkine on kalossi, ei upokas.

Osa sanastokysymyksistä ja ‑vastauksista on tiukasti aikaansa kytköksissä. Vuoden 1954 aikana haluttiin usein tarkistaa Länsi-Saksan kirjoitusasu – Saksat oli erotettu vain viitisen vuotta aikaisemmin. Tammikuussa mietittiin science fictionin suomennosta ”tieteisromaani”. Moni soittaja piti tiskiä arkisena ja halusi sille synonyymeja. Kielineuvonnasta ehdotettiin pöydäkettä ja toikkoa. Niistä kumpikaan ei vakiintunut, ja nykyään tiskin arkisuus on hävinnyt.

1_04_toiletti.jpg 

Monta kertaa kysyttiin kirjoitusasua sanaliitoille elävät kuvat ja olla elävissä kuvissa. Motoristi-sanan todettiin olevan harvinainen ja melko tarpeeton. Erästä kysyjää mietitytti, onko kyseessä toalettipaperirullan teline vai toalettipaperirullateline. Nykysuomalainen kirjoittaisi yksinkertaisesti vessapaperiteline.

Raivokohtaus

Toisinaan kysyjät halusivat apua virkkeitten muokkaamiseen ja tyylin etsimiseen. Tammikuussa toimittaja tahtoi tietää, voiko käyttää ilmausta aika suuri. ”Sävyltään ehkä arkinen”, kommentoi neuvoja. Lokakuussa autettiin muotoilemaan lausetta ”vitamiinit lisäävät tarttuvien tautien vastustuskykyämme”, ehdotuksena oli ”kykyämme vastustaa tarttuvia tauteja”. Insinöörille kerrottiin, että suuri ja pieni alkalipitoisuus on parempi kuin korkea ja alhainen.

Yksittäisistä kysymyksistä toistui useasti ilmaus meidän maa – pitäisikö siinä olla omistusliite ‑mme vai ei? Osa vastaajista oli sitä mieltä, ettei se ollut tyylillisesti hyvä, toiset eivät kommentoineet muuta kuin kirjoittamalla ”taas”, ”huh”. Mistään ei selviä, miksi juuri tästä ilmauksesta oltiin kiinnostuneita. Harvoin päiväkirjaan on muutenkaan merkitty, mikä on innoittanut ottamaan yhteyttä. Poikkeuksen tekee rouva Ruotsalaisen kysymys Amok-kohtauksesta, josta oli kirjoittanut Uusi Suomi. ”Eiköhän riittäisi raivokohtaus”, toteaa neuvoja.

Luottamus neuvojiin vankkumaton

Kaikkeen ei Kielitoimistossakaan pystytty vastaamaan. Arvaamatta jäi ö:llä alkava eläimen nimi. Samoin apua ei löytynyt piipunvarsien vulkanoijalle. Hän tahtoi tietää – koska toimistossa oli kuulemma niin paljon kirjoja – kuinka paljon mitäkin ainetta on pantava ja kuumennettava, jotta saisi aikaan piipunvarsia.

1_04_puhuja.jpg 

Eräs herra kyseli syyskuussa suomen sanojen lukumäärää (täsmällistä vastausta ei ole!). Joku neitonen tahtoi tietää, mitä kieltä ja mitä suomeksi on luisekta, jonka oli kuullut tanssiessaan. ”Jaa-a, ehkä väärin kuultu. Voisi olla ruotsia ursäkta ’anteeksi’,” päätteli neuvoja.

Vaikka yksittäisiä saksan ja ruotsin sanoja kysyjille käännettiin, jäivät kääntämättä kokonainen kirje venäjäksi samoin kuin suomennos espanjan kielestä. Postisiirtoa englanniksi halajavaa neuvottiin soittamaan pankkiin. Jerusalemin basilikan nimeä kysyvä ohjattiin edelleen ottamaan yhteyttä tunnettuun töölöläisen pappiin.

Vaikka neuvojat olivat ymmärtäviä, ei mustaa voinut vääntää valkoiseksi. Eräs puhelu kuitattiin lakonisesti: ”Koetti vängätä lapsensa mahdotonta aine-virkettä oikeaksi. Oli väärässä.”

Kielitoimiston puhelinneuvonta

Kielitoimiston puhelinlinja oli avattu 1945. Aluksi Kielitoimisto kuului Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraan, vuodesta 1949 Suomen Akatemiaan. Kun 1976 perustettiin Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, Kielitoimisto siirtyi osaksi sitä. Neuvontapuhelin oli vuosi vuodelta suositumpi. Tarkkaa tietoa ei ensimmäisten vuosikymmenten kysymysten esittäjistä ole, mutta arveltiin, että he olivat ”kaikista kirjoittamaan joutuvista piireistä”.

Kielitoimiston palvelevan puhelimen lisäksi nykyisin päivystää myös erillinen nimistöneuvonnan puhelin. Kysyjiä on monista ammattiryhmistä, eniten toimittajista, tiedottajista ja sihteereistä. Useimmat kieliongelmat ovatkin ammattiin liittyviä, ja vastauksista hyötyy kysyjän lisäksi laaja joukko kieliyhteisöä. – Vastauksia usein esitettyihin kielikysymyksiin (myös nimistöä koskeviin) on nykyisin luettavissa myös Internetissä osoitteessa www.kotus.fi.

Lehtikirjoittelu

Toisenlainen kuva kielenkäytöstä näkyy saman vuoden kieliasioita käsittelevistä lehtileikkeistä. Yksittäisiä neuvontaan soittavia eivät juuri askarruttaneet ne asiat, jotka nousivat lehtien palstoille.

Suurlähettiläs vai ambassadori?

Lehdissä vuoden suurin kieliasia oli ambassadori ja ambassadi, joista väiteltiin syksyllä. Suomella oli joihinkin maihin niin läheiset suhteet, että niitten maiden lähetystöjen katsottiin voivan muuttua suurlähetystöiksi. Virallisissa tiedonannoissa käytettiin kuitenkin nimityksiä ambassadori ja ambassadi jo vakiintuneiden suurlähettilään ja suurlähetystön asemasta, mitä Helsingin Sanomat ihmetteli 13.9. pääkirjoituksessaan.

Kielitoimiston vastineessaan myös Martti Rapola ja Matti Sadeniemi pitivät vierasperäisiä termejä turhina. Aiemmassa keskustelussaan ulkoministeriön kanssa kielilautakunta oli suosittanut yksimielisesti entisiä suomalaisperäisiä nimityksiä, sillä ne olivat olleet jo vuosikymmenet miltei yksinomaisina käytännössä ja lainasanat ambassadööri (ambassadori) ja ambassadi olivat äänneasultaan kieleen huonosti soveltuvia. ”Kielilautakunta toivoo, että termit suurlähettiläs ja suurlähetystö säilyvät niin virallisessa kuin yksityisessäkin kielenkäytössä.”

Keskustelua käytiin lehtien palstoilla nimitysten puolesta ja niitä vastaan. Pakinoijat ottivat kiistasta kaiken irti.

”Ja seurapiirilehtien valppaat reportterit sekä hienovaraiset diplomaattikirjeenvaihtajat vapisevat jännityksestä odotellessaan kielivihjettä, pitäisikö kertoa, että ’atleettinen ambassadori asteli alitajuisesti Angleterreen aterioimaan alatoobia’ vai todeta suomalaiskansallisesti, että ’suurikasvuinen suurlähettiläs suksi suurpiirteisesti Suur-Hokkiin syömään Suur-Suomimakkaraa’”, vinoili Arijoutsi Helsingin Sanomissa.

Enemmistö kirjoittajista oli vakiintuneiden sanojen puolella. Lokakuussa eduskunta hyväksyi lakitekstiin suurlähetystön ja suurlähettilään.

Maltillista keskustelua

Kielestä kirjoitettiin lehtien palstoilla 1954 vilkkaasti mutta sopuisasti. Edellisen vuosikymmenen kiivaat ja repivät kielimiesten kiistat olivat jääneet taakse. Vuoden suuri kieliuutinen oli joulukuun tieto, että Nykysuomen sanakirja on puolivälissä, kirjaimessa M.

Lehdissä on myös pakinoita kielestä, mutta eniten lukijoitten yksittäisiä kieleen liittyviä ehdotuksia, kysymyksiä ja vastauksia. Matti Sadeniemi kertookin tammikuisessa Seurassa, että Kielitoimisto vastaa lehtien palstoilla esitettyihin kysymyksiin keskimäärin kerran viikossa. ”Silmäilemme myöskin sanomalehtiä ja otamme silloin tällöin oma-aloitteisesti yhteyttä toimituksiin tai ilmoittajiin jonkin virheen korjaamiseksi, sanoi tohtori Sadeniemi. – Sanomalehtien kieliasussa on todella parantamisen varaa.”

Maaliskuussa Kielitoimisto ojentaa erästä Helsingin elokuvateatteria, joka mainostaa ”sisäjärviä” ja ”neitsyeitä”. Suomen kielessä kun ei ole tarvetta sanoa sisäjärvi, sillä se on svetisismi, ja neitsyt taipuu neitsyitä.

Kielipohdinnat lehdissä johtuivat varmastikin siitä, ettei kielenhuollolla ollut omaa tiedotuslehteä; Kielikello perustettiin vasta 1968. Vakituinen kielipalsta oli vain Sadeniemellä Virkamieslehdessä.

Hattu-s ja muita ikuisuusaiheita

Lehtien palstoilla pyöri paljon aiheita, jotka puhuttavat yhä. Esimerkiksi taistelu hattujen puolesta on jatkunut kauan: Terho Itkonen kirjoitti pitkästi huhtikuun Ylioppilaslehdessä hattu-ässän ja hattu-z:n puolesta. Hän moitti sanomalehtiä siitä, etteivät ne suostu käyttämään hattukirjaimia vaan sortuvat sh:hon. Silti Nykysuomen sanakirja on sekin hattujen kannalla, vetosi Itkonen.

Julkisuuden puhekieli hermostutti yleisöä. Se, että ylioppilaskokelaat olivat radiohaastattelussa käyttäneet sellaisia puhekielisiä muotoja kuin ”me ollaan oltu yhdessä”ja ”mää toivoin ”, sai nimimerkin Abiturus vuodelta 1934 tarttumaan kynään. ”Ihmisen sivistys ilmenee suureksi osaksi hänen tavastaan käyttää äidinkieltään. Kultivoituun puhetapaan kiinnitetään kaikkialla huomiota ja sen mukaan ihmistä hyvin suuresti arvostellaan.”

”Ennen oli toisin”

Monissa keskusteluissa tulee nykyään esiin ajatus, että aikaisemmin kieleen suhtauduttiin tiukemmin ja normittavammin. Onkin avartavaa lukea Kielitoimiston johtajan Matti Sadeniemen maltillinen kirjoitus Virkamieslehdessä joulukuulta 1954. Siinä hän puhui kielivirheistä tukeutuen Setälän näkemykseen, että kielivirhe on ilmaus, joka tunnetaan ristiriitaiseksi kieliyhteisön kielenkäytön kanssa jonakin tiettynä aikana.

”Kielivirhe on suhteellinen käsite. Jos ankarasti pysymme kiinni mainitussa kielivirheen määritelmässä, niin oikeastaan melkein vain toiskielisten tekemät hairahdukset ovat selviä kielivirheitä; itse asiassa jotenkin kaikki ne virheet, joita syntyperäiset kielenpuhujat tekevät, ovat enemmän tai vähemmän yleisesti toistuvia ja siis kuuluvat, joskin ehkä suhteellisen harvinaisina, kieliyhteisön kielenkäyttöön.” Yhteydenotoista ja julkisista ojentamisista huolimatta kielenhuolto oli suvaitsevaa.

Riitta Hyvärinen