Muutos on kielelle luontaista. Siitä huolimatta standardikielen eli yleiskielen muuttuminen mielletään helposti rappioksi tai turmeltumiseksi. Oikeinkirjoitusuudistukset ja pienetkin väljennykset yleiskielen normeissa synnyttävät usein vilkkaan keskustelun. Kirjoitettu yleiskieli muuttuu hitaasti, ja kielenhuollon suosituksiin tehdyt muutokset tapaavat olla ortografisia: suomen kielen lautakunnan 2000-luvulla esittämistä suosituksista noin puolet koskee jonkinlaista oikeinkirjoitusseikkaa. Nämä suositusten muutokset ovat luonteeltaan sallivia ja hyväksyvät enemmän vaihtelua yleiskieleen.
Niin mediassa käydyt keskustelut kielen kohtalosta kuin suositusten väljentämisen vastustus paljastavat, että kielenkäyttäjillä on vahvoja käsityksiä yleiskielestä. Heille on selvää, millaista kirjoitetun yleiskielen pitäisi olla. Nämä käsitykset ovat voimakkaita ja asettuvat jopa kielitieteellisten perustelujen edelle. Tämä tuli selvästi esille myös laatimassani kyselyssä, jossa tiedustelin suomen kielen ammattilaisten suhtautumista niin sanottujen otta/oitta-verbien oikeinkirjoitusnormin muutokseen.
Otta/oitta-verbien oikeinkirjoitusnormi on yksi yleiskielen käyttöä ohjailevista säännöistä, jotka on kirjattu erilaisiin kielioppaisiin. Näiden verbien oikeinkirjoitukseen liittyy pulma siitä, kirjoitetaanko kolmitavuiset ttaa/ttää-päätteiset verbit, joiden toisessa tavussa on o tai ö, ilman i:tä vai i:llisinä. Onko kirjoitusasu siis kirjoittaa vai kirjottaa, korottaa vai koroittaa? Pääasiassa kirjoitusasu määräytyy verbin kantasanan loppuvokaalin perusteella. Loppuvokaali o/ö johtaa i:ttömään verbiin (korko > korottaa) ja a/ä johtaa i:lliseen verbiin (kirja > kirjoittaa). Tähän on kuitenkin poikkeuksia, kuten verbit, joilla on monta mahdollista kantasanaa (hajo-ta tai haja- > hajottaa).
Olen käsitellyt otta/oitta-verbejä ja niitä koskevaa normia Kielikellossa 1/2018, jolloin vertailin verbien kirjoitusasuja 1910- ja 2010-luvun lehtiteksteissä. Totesin tuolloin, että normi ei ole tavallisille kielenkäyttäjille kovin selkeä tai helppo. Normia onkin pidetty epäonnistuneena (esim. Leino 1989), sillä se on pitkän kielenhuoltoprosessin epäselvä kompromissiratkaisu, joka antaa verbeille kaksi eri kirjoitusasua yhden sijaan.
Otta/oitta-verbien normin muuttamiselle olisi eittämättä perusteluja: Ensinnäkin jotkut lingvistit ovat jälkikäteen pitäneet parempana ratkaisuna sitä, että kirjoitusasuja olisikin vain yksi. Toiseksi verbien kirjoitusasujen yleisestä vakiintuneisuudesta huolimatta joidenkin otta/oitta-verbien oikeinkirjoitus horjuu edelleen. Puhekielessä oitta-verbit myös äännetään usein ilman i:tä. Lisäksi muita vastaavan tyyppisiä oikeinkirjoitusmuutoksia on jo tehty (esim. satuolentoa tarkoittavan haltia-sanan voi nykyään kirjoittaa myös haltija). Näiden havaintojen pohjalta kysyin kielen ammattilaisilta heidän näkemyksiään oikeinkirjoitusnormin muuttamisesta.
Opettajien, kääntäjien ja viestintäasiantuntijoiden kanta
Kohdistin kyselyn otta/oitta-verbin normista kielialan ammattilaisille, jotka työskentelevät päivittäin kirjoitetun suomen yleiskielen parissa ja joilla siten on hyvä näkemys yleiskielen ongelmista. Toteutin kyselyn verkossa vuosien 2018–2019 vaihteessa ja jaoin sitä kielen ammattilaisten sähköpostilistoille ja sosiaalisen median ryhmiin, joissa aiheena on suomen kielen tutkimus ja käyttö. Vastaajia oli kokonaisuudessaan 335: heistä 111 oli opetusalalta, 109 käännösalalta, ja loput 115 vastaajaa olivat erilaisia viestintä- ja kieliasiantuntijoita, kuten viestintäsuunnittelijoita, kielenhuoltajia ja toimittajia. Paljastui, että hienoinen enemmistö (56 %) vastustaa normin muuttamista. Jopa normia hankalaksi, epäloogiseksi ja kielitieteellisesti vaikeaksi kuvanneet puoltavat normia. Perusteet normimuutoksen vastustamiseen jakautuvat melko tasaisesti ammattiryhmien välillä, mutta pieniä eroja on huomattavissa.
Syyt normin muutoksen vastustamiseen löytyvät seuraavaan kysymykseen annetuista vastauksista: ”Virallinen kielenhuolto ei ole puuttunut oikeinkirjoitusnormiin sitten 1950-luvun. Tulisiko mielestäsi normia muuttaa?” Analysoin vastaajien käyttämää metakieltä eli sitä, miten yleiskieleen ja normiin viitataan, minkälaisin ilmauksin niistä puhutaan ja mitä uskomuksia vastaajilla niistä on. Vastaajien argumentit normin muutosta vastaan perustuvat arvoihin ja käsityksiin, joita heillä on yleiskielen luonteesta, tehtävästä ja yhteiskunnallisesta merkityksestä.
Kyselyssä esille nousseet käsitykset heijastavat kieli-ideologioita, tarkemmin sanoen purismia ja standardikieli-ideologiaa. Kieli-ideologiat ovat yhteisiä uskomuksia, käsityksiä ja arvoja kielestä. Ne ilmenevät esimerkiksi kieleen liittyvinä tunteina ja olettamuksina tai ennakkoluuloina, joita ihmisillä on tietyistä kielimuodoista ja niitä käyttävien yhteiskunnallisesta asemasta. Ne ovat historiallisia ja heijastelevat yhteiskunnan eri vaiheita ja aatesuuntauksia. (Esim. Woolard 2020.)
Metaforien kautta kieli-ideologioihin
Esitän kieleen liittyvät käsitykset kognitiivisina metaforina, joissa yksi käsitteellinen alue (kohdealue) ymmärretään toisen käsitteellisen alueen (lähdealue) ilmausten avulla (Lakoff & Johnson 1980). Esimerkiksi kieli on väline -käsityksessä abstraktia kohdealuetta kieltä tarkastellaan konkreettisempaan lähdealueeseen väline kuuluvien kuvausten kautta. Kieli on itsessään abstrakti ja vaikeasti selitettävä käsite, joten metaforat ovat tapa ymmärtää sitä ja siihen liittyviä ideologioita. Kyselyyni vastanneet nimittäin mieltävät kielen inhimilliseksi olioksi, asiaksi tai merkiksi yhteiskunnallisesta asemasta. Aineistossani esille tulevat käsitykset vastaavat osittain aiemmassa tutkimuksessa huomattuja metaforia kielestä (erityisesti Berthele 2002, 2008; myös Mäntynen 2003).
Kieli-ideologiat vaikuttavat konkreettisesti sekä kieleen että yhteiskunnallisiin rakenteisiin – esimerkiksi siihen, miten kieltä käytetään itseilmaisussa tai mitä kieliä opiskellaan koulussa. Näin kielen ammattilaisten käsitysten tarkastelu avaa sitä, miten ja miksi vallitsevat kieli-ideologiat vaikuttavat yhden yleiskielen oikeinkirjoitusnormin pysyvyyteen ja mitä oletuksia pysyvyyden taustalla on. Tarkastelen tässä kirjoituksessa vain normin muutoksen vastaisia käsityksiä ja niiden taustalla vaikuttavia kieli-ideologioita.
Esteettistä mutta rikkoutuvaa
Argumentit otta/oitta-verbien normin muutosta vastaan perustuvat usein kyselyyn vastanneiden subjektiivisiin havaintoihin yleiskielen luonteesta, erityisesti purismiin kallistuvissa käsityksissä. Selkeintä tämä on käsityksessä kieli on esteettistä, jonka mukaan kieli on olio, jolla on aistittavaa arvoa. Vastaajat perustelevat, että otta/oitta-verbien normia ei tule muuttaa, sillä se on ”hyvä ja tuottaa kaunista kieltä” sekä ”tuo kieleen miellyttävää vaihtelua”. 1900-luvun alun keskusteluissa oitta-verbit miellettiin runollisiksi ja otta-verbit kansanomaisiksi. Yksilöllinen maku on yksi puristisissa diskursseissa käytetty argumentointikeino (Gardt 2001).
Vastaajat myös kuvaavat, että normi on ”selkeä ja ymmärrettävä, täysin luonteva”. Selkeän kielen ihanteen mukaan selkeä teksti on ymmärrettävää. Esteettisiin ominaisuuksiin liittyy lähes moraalisia tunteita: hyvä kieli on selkeää ja kaunista. Esteettisyyden argumenttia käyttävät aineistossa erityisesti kääntäjät.
Kauneuteen ja selkeyteen kielen ominaisuuksina liittyy myös pelko niiden vahingoittumisesta. Huoli kielen vahingoittuvuudesta onkin kaiken puristisen toiminnan perusedellytys (Langer & Nesse 2012 s. 208). Käsityksen kieli on vahingoittuvaa mukaan kieltä pilaavat otta/oitta-verbien normista poikkeavat muodot (esimerkki 1), joihin liitetään muita negatiivisia aistimuksia (esimerkki 2).
1) Toisaalta i:n jättäminen pois näyttää omasta mielestäni pahalta kirjoitetussa yleiskielessä.
2) – – moni varmaankin kokisi virheellisen kuuloisiksi esimerkiksi muodot ”kirjottaa” (kuulostaa puhekieliseltä) ja ”tiedoittaa” (kuulostaa hyperkorrektilta).
Tunteisiin ja arvoihin vetoaminen on vaikuttava tapa väitellä oman kannan puolesta, varsinkin jos oma näkemys ei ole (kieli)tieteellisesti perusteltavissa. Vastaajat tekevät näin liittämällä normiin ja kieleen inhimillisiä ominaisuuksia, kuten kauneutta ja hyvyyttä. He esimerkiksi vetoavat aistihavaintoihin todistaakseen, kuinka virheellisiltä norminvastaiset muodot näyttävät ja kuulostavat (1–2) tai antavat verbiesimerkkejä todistaakseen norminvastaisten muotojen outouden (2) (ks. Mäntynen 2003).
Vaikea järjestelmä ja väline
Rakenteellinen yhdenmukaisuus ja kieliopin tärkeys ovat keskeisiä käsityksessä kieli on vaikea järjestelmä. Kielioppisäännöt ja normit nähdään kuin rakenneosina, joista kielen järjestelmä koostuu (ks. Berthele 2002 s. 34). Koska otta/oitta-verbien normi vastaa edelleen kielen rakenteita, ei muutos ole vastaajista tarpeen (3). Käsitys ihannoi preskriptiivistä eli ohjailevaa kielioppia eikä kyseenalaista sitä. Erityisesti opettajat esittävät, että vaikeus ja epäloogisuus on kielelle luontaista, joten normien johdonmukaistaminen olisi perustavanlaatuinen, ei-toivottu muutos (4).
3) Ei tarvitse, sillä sen kielen rakenteet, joihin sääntö perustuu, eivät sinänsä ole muuttuneet.
4) Se [normin selkeyttäminen] ei kuitenkaan ole mielestäni täysin välttämätöntä, sillä säännöt, joskus ne vähän hankalatkin, kuuluvat mielestäni kieleen.
Tässä käsityksessä normatiiviset säännöt yksinkertaisesti hyväksytään tosiasiana, kuin lakeina (ks. Bermel 2007 s. 275), mikä heijastelee suomen kielenhuollon historiasta tuttua puristista kieliopillis-etymologista kantaa, jonka mukaan kielessä on oikeaa ja väärää kieltä erottavia ”lakeja”.
Kieli on väline taas painottaa yleiskielen toiminnallisuutta. Käsityksen mukaan kirjoitetun kielen tehtävä on olla käytettävä ja ymmärrettävä viestintäväline kaikille kielenkäyttäjille. Kielen toimivuus perustuu sen käytettävyyteen, laatuominaisuuteen, jolla arvioidaan, kuinka hyvin järjestelmää ja sen toimintoja voidaan käyttää suunniteltuun tarkoitukseensa. Jos kieli metaforisesti ajatellaan ihmisten välisen viestinnän välineenä, sen käytettävyys ilmaisee, miten hyvin se onnistuu tässä tehtävässä.
Huoli kielen käytettävyyden heikentymisestä, joka mahdollisesti koituisi otta/oitta-verbien normin muutoksesta, on esillä erityisesti viestintä- ja kieliasiantuntijoiden argumenteissa. Vastauksissa nostetaan esille pelko nykytilanteen hankaloitumisesta ja mahdollisten tulkintavirheiden syntymisestä (5–6).
5) Ei [tulisi muuttaa], ihmiset voivat mennä entistä enemmän sekaisin.
6) i:tön muoto voi aiheuttaa joissakin tapauksissa tulkintavirheitäkin (esim. kukka > kukostaa), vähintäänkin hämmennystä.
Vastaajat myös huomauttavat, että normi ja sen väärinkäyttö aiheuttavat harvoin varsinaisia ongelmia kielenkäytössä (7), etenkään ymmärtämisen suhteen. Sellaisia otta/oitta-verbejä, joilla on erimerkityksinen rinnakkaismuoto, on yleiskielessä vähän (muun muassa heloittaa ’varustaa helalla’ – helottaa ’hohtaa, hehkua’). Kyselyyn vastanneiden opettajien kokemus on, että kielessä on muita, kroonistuneempia oikeinkirjoitusongelmia, jotka haittaavat ymmärtämistä. Esimerkkinä mainitaan muun muassa yhdyssanavirheet. Kääntäjien mukaan taas nykyteknologian tarjoamat tarkistuskeinot, kuten oikolukuohjelmat, pienentävät ongelman merkittävyyttä entisestään. Oikolukuohjelmiin ja verkkosanakirjoihin viittaaminen vahvistaa metaforaa kielestä välineenä.
7) [Normi] Aiheuttaa harvoin todellisia ongelmia, ellei sitten keksimällä keksi mahdollisia väärinymmärrysmahdollisuuksia hajottaa/hajoittaa (voisiko jälkimmäisen virheellisen muodon sekoittaa sanaan hajauttaa?)
Väline-käsitys heijastaakin standardikieli-ideologian keskeistä ihannetta, koko kieliyhteisön saavutettavissa olevaa kielimuotoa. Niin kauan kuin kieli toimii kaikkien viestinnän välineenä ilman suurempia ongelmia, normimuutos ei ole tarpeen, sillä se saattaisi vaarantaa yleiskielen käytettävyyden.
Sivistyneistön merkki ja maalaisjärkeä
Kieli on älykkyyden ja ahkeruuden merkki -käsityksen mukaan kirjoitetun yleiskielen taitava käyttö on statussymboli. Näin otta/oitta-verbien normin taitamisesta tulee mittari, joka mahdollistaa pääsyn suljettuun yhteisöön – korkeasti koulutettujen, kielellisesti taitavien ja uutterien ihmisten ryhmään (8).
8) Me kieli-ihmiset todennäköisesti poikkeamme valtaväestöstä siinä, että saamme nostalgista mielihyvää pikkutarkasta pilkunviilaamisesta.
Standardikieli luo yhteisöjä mutta voi myös sulkea niiden ulkopuolelle (Langer & Nesse 2012 s. 611). Vastaajat esittävätkin, että kieltä ei pitäisi muuttaa muiden yrittämättömyyden vuoksi (9). Heillä on myös olettamuksia yleiskieltä täydellisesti hallitsemattomien älykkyydestä (10). Näin osa yhteisöstä pyritään ikään kuin sulkemaan ulkopuolelle.
9) Ei koko kieltä voi muuttaa 5-vuotiaan tasolle vaikkei osa porukasta sitä vaivaudu oppimaan.
10) Ei sääntöjä tarvitse ihmisten tyhmistymisen vuoksi muuttaa.
Jos yleiskielen osaaminen kertoo henkilön sosiaalisesta asemasta, voi normin muutos olla kuin uhka kielellisesti lahjakkaiden ryhmälle tai ryhmäidentiteetille. Kielen muutoksen mieltäminen uhaksi on tyypillistä elitistiselle purismille. Sen mukaan standardikielen prestiisiasemaa tulee puolustaa kielen demokratisoinnilta. (Thomas 1991 s. 78–79.) Demokratisointina voidaan pitää esimerkiksi puhekielistämistä ja variaation sallimista julkisessa kielenkäytössä. Toisaalta vaikka yleiskielellä on arvovaltaa, koska se ylläpitää yhteiskunnan rajoja ja luo etuoikeuksia, se mielletään myös hauraaksi ja suojeltavaksi. Tämä on taas standardikieli-ideologiaa kuvaava ajatus. (Lippi-Green 2012 s. 68.) Yleiskielen prestiisin puolustamiseen vetoavat kyselyssä pääasiassa kääntäjät.
Kieli on maalaisjärkeä -käsitys puolestaan esittää yleiskielen luonnollistettuna eikä tietoisen ihmistoiminnan tuloksena. Vastaajat, erityisesti viestintä- ja kieliasiantuntijat, tarkastelevat otta/oitta-verbien normia oman kielitajunsa kautta. Normi on heille merkityksetön, koska he osaavat verbien oikeinkirjoitusasut ”ihan selkärangasta” tai ”luontaisen kielikorvan mukaan”. Ruumiinosametaforien käyttö vastauksissa korostaa synnynnäisyyttä. Maalaisjärkeen perustuvat asiat ovat niin arkipäiväistyneitä, että niitä on vaikea havaita ja kyseenalaistaa.
Normin mieltäminen osaksi äidinkielisten kielitajua sivuuttaa monet kielenkäyttäjät.
Maalaisjärkiargumentit asettavat äidinkieliset erityiseen asemaan. Esimerkissä 11 vastaaja kommentoi, että otta/oitta-verbien normilla ei ole hänelle merkitystä, koska hänen äidinkielensä on suomi. Äidinkielisen kielitajuun vetoavat useimmiten kääntäjät.
11) En tiedä, kuinka merkityksellinen sääntö loppujen lopuksi on. Itsekin olen pärjännyt hyvin ilman sitä, koska useimmat sanat ovat sellaisia, että äidinkielinen puhuja tietää, miten ne kirjoitetaan eikä tunge sekaan ylimääräisiä kirjaimia.
Normin mieltäminen osaksi äidinkielisen kielitajua kuitenkin sivuuttaa monet kielenkäyttäjät. Suomessa on kasvava määrä kielenoppijoita, joille suomi on vieras kieli ja joille normin omaksuminen voi olla vaikeaa. Yleiskielen hallinta ei ole monelle äidinkielisellekään ongelmatonta. Maalaisjärkeä-käsitys siis huomaamattaan jakaa kieliyhteisön eri ryhmiin. Se haastaa yleiskielen demokraattisen tavoitteen olla yhteinen, saavutettavissa oleva kielimuoto kaikille.
Standardikieli-ideologian ongelmallinen seuraus on ajatus siitä, että äidinkielisillä käyttäjillä on auktoriteetti ja omistusoikeus standardikieleen (León 2018 s. 46). Unohdetaan, että äidinkielisiä yleiskielen puhujia ja kirjoittajia ei ole olemassa. Yleiskieli opitaan erikseen muun muassa koulussa.
Johtopäätöksiä
Kielen ammattilaisten perustelut otta/oitta-verbien normin muuttamattomuuden puolesta eivät ole puhtaan lingvistisiä vaan hyvinkin ideologisia ja sosiaalisia. Argumenttien erot eivät olleet kyselyyn vastanneiden ammattiryhmien välillä suuria, ja kokoavasti voi sanoa, että kielen ammattilaisetkin ovat taipuvaisia tunteellisiin argumentteihin ja maalaisjärkinarratiiviin. Myös heiltä unohtuvat objektiiviset perustelut, kun keskustelun kohteena on yleiskieli – tai sen yksi oikeinkirjoitusnormi – ja heidän kielelliset ihanteensa.
Yhden normin kautta voidaankin johdattaa keskustelu laajempaan pohdintaan yleiskielestä ja sen huollosta. Huomattavaa on, että vain kieli on väline -käsitys huomioi yleiskielen yhteiskunnallisen tehtävän. Muuten kyselyyn vastanneet suhteuttavat normin mahdollisen muutoksen itsestäänselvinä pitämiinsä käsityksiin, joita heillä on yleiskielestä. Vaikka vastaajien subjektiiviset näkemykset yleiskielen esteettisyydestä ja sen luonteesta ovat ymmärrettäviä – liittyyhän aihe kiinteästi heidän ammattitaitoonsa –, perusteluina ne voi kyseenalaistaa. Miksi yleiskielen tulee olla vaikeaa ja keiden kauneudentajua sen tulee noudattaa?
Laajempaan keskusteluun on myös nostettava se, kuinka kielen ammattilaisten vaatimukset yleiskielen taitotasosta eristävät toisia kielenkäyttäjiä kieliyhteisöstä. Tämä tulee julkilausutusti esiin kieli on älykkyyden ja ahkeruuden merkki -käsityksessä ja melkein tiedostamattomana kieli on maalaisjärkeä -käsityksessä. Sisäänpäin (itseen, omaan ammattiryhmään, äidinkielisiin) katsova näkökulma ei palvele koko kieliyhteisöä.
Tämän vuoksi kieli-ideologioiden vaikutusten esiin tuominen on tärkeää. Vaikutusten huomioiminen olisi kielen ammattilaistenkin arjessa suotavaa, varsinkin jos ideologiat johtavat epätasa-arvoon. Ideologiathan ovat tehokkaimpia silloin, kun ne ovat tiedostamattomia taustaolettamuksia.
Lähteitä ja luettavaa
Bermel, Neil 2007: Linguistic authority, language ideology, and metaphor. The Czech orthography wars. Berlin: De Gruyter Mouton.
Berthele, Raphael 2002: Attitudes and mental model of language. On the cognitive foundation of sociolinguistic practice. – Målbryting 6 s. 25–66. https://doi.org/10.7557/17.4752(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)
Berthele, Raphael 2008: A nation is a territory with one culture and one language. – Gitte Kristiansen & René Dirven (toim.), Cognitive sociolinguistics. Language variation, cultural models, social systems s. 301–332. Berlin: De Gruyter Mouton.
Gardt, Andreas 2001: Das Fremde und das Eigene. Versuch einer Systematik des Fremdwortbegriffs in der deutschen Sprachgeschichte. – Gerhard Stickel (toim.), Neues und Fremdes im deutschen Wortschatz. Aktueller lexikalischer Wandel s. 30–58. Berlin: Walter de Gruyter.
Lakoff, George – Johnson, Mark 1980: Metaphors we live by. Chicago: University of Chicago Press.
Langer, Nils – Nesse, Agnete 2012: Linguistic purism. – Juan Manuel Hernández-Campoy & Juan Camilo Conde-Silvestre (toim.), The Handbook of Historical Sociolinguistics s. 607–625. Hoboken: Wiley-Blackwell.
Leino, Pentti 1989: Kirjakieli – puutarha vai kansallispuisto? – Virittäjä 93 s. 554–571. https://journal.fi/virittaja/article/view/38326(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)
León, Maredil 2018: Standard language ideologies, world Englishes, and English language teaching. An overview. – Journal of Second Language Acquisition and Teaching 25 s. 44–62.
Lippi-Green, Rosina 2012: Language ideology and language prejudice. – Edward Finegan & John R. Rickford (toim.), Language in the USA. Themes for the twenty-first century s. 289–304. Cambridge: Cambridge University Press.
Milroy, James 2001: Language ideologies and the consequences of standardization. – Journal of Sociolinguistics 5 s. 530–555. https://doi.org/10.1111/1467-9481.00163(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)
Mäntynen, Anne 2003: Miten kielestä kerrotaan. Kielijuttujen retoriikkaa. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Thomas, George 1991: Linguistic purism. London: Longman.
Woolard, Kathryn A. 2020: Language ideology. – James Stanlaw (toim.), The International Encyclopedia of Linguistic Anthropology. https://doi.org/10.1002/9781118786093.iela0217(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)