Keinotekoisten kielten pitkä taival
Julkaisuja 1/2019

Petri Lauerma

Keinotekoisten kielten pitkä taival

Ihmisten välistä viestintää helpottamaan luotiin aikoinaan monia keinotekoisia kieliä. Muutamia niistä käytetään vieläkin. Seuraavassa esiteltävä Kauko Kämäräisen teos ”Keksittyjä kieliä, unohtuneita utopioita” käsittelee yhdeksää eri aikoina luotua kieltä.

Yhteiskuntatieteiden tohtori Kauko Kämäräinen on tarttunut teoksellaan Keksittyjä kieliä, unohtuneita utopioita aiheeseen, jota ei suomen kielellä ole aiemmin näin laajasti koskaan käsitelty. Kuvauksen kohteena ovat käytännön tarkoituksia varten kehitetyt keinotekoiset apukielet.

Keinotekoiset apukielet on lyhennetty yleensä joko tekokieliksi tai apukieliksi, mutta terminologia ei ole täysin vakiintunutta. Tekokieli-termin ongelmana on, että se kattaa periaatteessa myös esim. ohjelmointikielet, apukieliä ovat taas myös mm. erilaiset pidginit ja kreolit. Kämäräinen pyrkii ratkaisemaan tämän ongelman käyttämällä kuvauskohteistaan nimitystä keinokielet; tällaista termiä ei liene aiemmin käytetty.

Tekokielistä tunnetuin on esperanto, mutta sekä aiemmin että etenkin myöhemmin on kehitetty monia muita vastaavia kieliä. Kattavuudeltaan laajin tuntemani kirjan muodossa ilmestynyt esitys (Duličenko 1990) kuvaa taulukkomaisissa artikkeleissaan 912 tällaista kieltä, joukossa tosin pelkiksi luonnoksiksi ja suunnitelmiksi jääneitäkin. Internetistä tekokieliä olisi löydettävissä vielä enemmän.

Kämäräinen esittelee teoksessaan yhdeksän erilaista tekokieltä. Lähteinään hän hyödyntää lähinnä verkkoon päätyneitä tai sinne suoraan toimitettuja lähteitä.

Solrésol – sävelistä sanoiksi

Johdannoksi Kämäräinen esittelee tekokielten tarkoitusperiä ja historiaa Descartesin ja Leibnizin kaltaisten filosofien pohdinnoista alkaen. Tekokielten varhaisinta kerrostumaa onkin joskus kutsuttu filosofisiksi kieliksi, koska niiden ytimessä on pyrkimys luoda kaikelle olevaiselle taksonomia, joka samalla rakentaa kielessä tarvittavan sanaston.

Tällaisista filosofisista kielistä Kämäräinen esittelee yhden kaikista erikoisimmista, ranskalaisen muusikon Jean-François Sudren vuonna 1827 julkaiseman kielen solrésol, jonka leksikon äänteellisenä pohjana ovat sävelten nimitykset do, re, mi, fa, sol, la ja si. Kaikki tässä kielessä on näin samalla muutettavissa suoraan musiikiksi.

Sanasto on rakennettu asteikon sävelten nimitysten pohjalta siten, että do-alkuiset sanat ilmaisevat ihmisen kykyjä, hyviä ominaisuuksia ja ravitsemusta, re-alkuiset kodin asioita, kuten kotia, taloa, käymälää(!), huonekaluja, taloudenhoitoa, perhettä jne. Koska sanat rakentuvat näin rajallisesta määrästä tavuja, osan kirjaimista voi jättää kirjoitettaessa pois, mutta kun esimerkiksi dmsof on ’äly’ mutta dssof ’keittiö’, oikoluvussa täytyy olla tarkkana.

Kovin johdonmukaisilta Sudren luomat kategoriat eivät tunnu, vaikka hän onkin luonut sanaston oppimista helpottamaan joitain muistisääntöjä. Solrésolissa esimerkiksi sanan vastakohtana voi olla sen palindromi (sml ’helppous’, lms ’vaikeus’). Kämäräinen pohdiskelee, voisiko tällaista kieltä todella oppia puhumaan, ja päätyy siihen, että miksei. Kielentutkija kuitenkin huomauttaisi, että jos jokainen sana eroaa toisesta vain yhden äänteen verran, toiste eli redundanssi jää niin vähäiseksi, että pienikin ääntämyksen tai kuulemisen epätarkkuus aiheuttaa väärinkäsityksiä ja tekee kielestä käytännössä käyttökelvottoman. Tähän myöhemmätkin mekaanisen taksonomian varaan rakentuneet kielet ovat kaatuneet.

Volapükin nousu ja tuho

Toinen Kämäräisen esittelemä kieli, ranskalaisen kielitieteilijän Jean Pirron vuonna 1868 julkaisema universalglot rakentui latinan ja muiden (indo)europpalaisten kielten sanaston ja rakenteen pohjalle varsin toimivan tuntuisella tavalla, mutta jäi silti lähes huomiotta.

Myös ensimmäinen laajan suosion saavuttanut tekokieli, saksalaisen papin Johann Martin Schleyerin vuonna 1879 luoma volapük rakentui eurooppalaisten kielten ja nyt etenkin englannin sanaston pohjalle, tosin melkoisin vapauksin. Sanoja on nimittäin lyhennetty ja äänteellisesti yksinkertaistettu niin paljon, että niiden alkuperää on jo vaikea tunnistaa.

Volapükin kieli saavutti komeettamaisen suosion.

Kielen nimikin on vaikea hahmottaa muodostetuksi englannin sanoista world ja speak, kun volapükissa r-äänteestä on kiinalaisten mieliksi luovuttu ja sananalkuisia konsonanttiyhtymiäkin on yksinkertaistettu. Kielen fonetiikkaa mutkistaa kuitenkin maailman kielissä harvinainen ü. Volapükin kielioppi on sinänsä looginen ja poikkeukseton, mutta neljine sijoineen ja loputtomine suffikseineen se on raskaan germaaninen. Näin ollen kielen oppiminen ei ollut helppoa.

Kieli saavutti kuitenkin komeettamaisen suosion: paikallisia volapük-yhdistyksiä oli 1880-luvulla jo yli 250 ja sertifioituja opettajia toimi yhteensä lähes 900 kaikilla mantereilla. Kämäräinen ei ilmeisesti ole huomannut, että tämä innostus kantautui Suomeen saakka, sillä 1880-luvun lopulla Joensuussa painettiin ainokaiseksi jäänyt volapükin suomenkielinen oppikirja (Weisel 1889).

Kielen vaikeudet loivat pohjaa uudistusvaatimuksille, joihin kielen perustaja ei suostunut. Kieliyhteisö hajosi ja hiipui nopeasti, kun muiden uudistajien työn tuloksena lopulta oli aivan toisenlainen tekokieli. Kämäräinen esittelee myös tämän kielen, pietarilaisen insinöörin Waldemar Rosenbergerin pitkälti kehittelemän ja 1900-luvun alkuvuosina julkistetun idiom neutralin.

Aivan kokonaan volapük ei kuitenkaan sammunut, sillä hollantilainen Arie de Jong uudisti ja elvytti kieltä 1930-luvulla ja vielä nykyisinkin kielellä arvellaan olevan 20–25 puhujaa.

Esperanto ja ido

Volapükin nopean romahduksen ulkoisena syynä oli pitkälti se, että vuonna 1887 puolanjuutalainen silmälääkäri Ludvig Zamenhof julkaisi oman tekokieliehdotuksensa, joka tuli sittemmin tunnetuksi esperanton nimellä. Esperanto pohjautui sanastoltaan paljon ymmärrettävämmin eurooppalaisiin kieliin kuin volapük ja oli myös kieliopiltaan paljon selkeämpi. Se saikin nopeasti kannattajia.

Kämäräinen tuo myös esille Zamenhofin alkuperäiset uskonnolliset ja poliittiset tavoitteet, jotka painuivat pian taka-alalle, mutta haittasivat sittemmin kielen etenemistä etenkin kansallissosialistisessa Saksassa. Esperanton rakenteeseenkaan ei kuitenkaan pitemmän päälle oltu tyytyväisiä. Sen kirjoitusjärjestelmä on sinänsä onnistuneen foneettinen eli yhtä äännettä vastaa yksi kirjan, mutta se vaati suuren määrän erikoismerkkejä, varsinkin kun Venäjälläkin asunut Zamenhof oli halunnut kieleensä rikkaan kirjon erilaisia s-äänteitä ja jopa venäjän h:ta muistuttavan äänteen, joiden ääntäminen oli monille vaikeaa.

Vailla sen kummempaa systeemiä eri kielistä poimitut sanavartalot on esperantossa yleistetty vokaaliloppuisiksi. Rajallisen suffiksimäärän avulla näistä voidaan muodostaa valtavan laaja sanasto, mutta aikaa myöten monet kokivat vieraaksi, että esimerkiksi ’äidillekään’ ei ollut omaa kantasanaa, vaan oli käytettävä ’isää’ merkitsevästä sanasta tehtyä johdosta patrino. Oppimisvaikeuksia aiheutti myös sanajärjestyksen joustavoittamiseksi esperantoon tuotu n-päätteinen akkusatiivi.

Esperanto onnistui sekä luomaan että säilyttämään laajahkon kansainvälisen puhujayhteisön, mutta virallista asemaa kieli ei koskaan saavuttanut.

Volapükin kohtaloa peläten esperanton kannattajat eivät halunneet tehdä kieleensä mitään muutoksia, ennen kuin kieli olisi virallisesti hyväksytty kansainväliseen käyttöön. Ainoana keinotekoisena kielenä esperanto onnistui sekä luomaan että säilyttämään laajahkon kansainvälisen puhujayhteisön, mutta virallista asemaa kieli ei koskaan saavuttanut, vaikka toisen maailmansodan jälkeen esperantoa onkin tietääkseni hyödynnetty eräissä kansainvälisissä organisaatioissa ainakin konekäännösten välikielenä.

Esperantoon uudistuksia halunneet joutuivat Pariisin kongressissa 1907 järjestämänsä pienen vilunkipelin jälkeen lähtemään liikkeestä pois luotuaan esperanton kilpailijaksi tästä vain hiukkasen parannellun version, jonka nimeksi tuli sittemmin ido. Loikkareilla on useimmiten kova kohtalo, niin myös idisteillä, vaikka he saivat herätettyä sekä uutta mielenkiintoa että laadittua entistä laajempia sanakirjoja.

Blanke (1985) on korostanut, että esperanton tavoin ido ehti kehittyä luonnollisten kielten kaltaiseksi siinäkin, että sivistyneistön ja työläisten käyttämän kielen välille alkoi muodostua pieniä eroja. Jotain kertonee sekin, että Suomessa julkaistuista idon oppikirjoista ensimmäisessä (Eklund 1919) kerrotaan Karl Marxin elämästä, toisessa (Wallensköld 1922) teksteinä on Sherlock Holmesin seikkailuja.

Yhä luonnollisempia tai yksinkertaisempia kieliä

Seuraavaa Kämäräisen kirjassaan esittelemää kieltä, suuren tanskalaisen kielentutkijan Otto Jespersenin (1931) alun perin vuonna 1928 julkistamaa novialia, voi puolestaan pitää eräänlaisena idon paranneltuna versiona. Tämä monitahoiseksi hiottu kieli sai osakseen enemmän tunnustusta kuin kannattajia. Jo ensimmäisen maailmansodan jälkeen oli nimittäin vahvistunut trendi, jossa tekokieliä pyrittiin kehittämään vielä esperantoa ja idoa enemmän luonnollisia kieliä muistuttavaksi ja sanastoltaan nimenomaan romaanisista kielistä ammentavaksi.

Kämäräinen hyppää teoksessaan tämän kehityslinjan alkuvaiheiden yli sivuuttamalla erään nimekkäimmän 1900-luvun interlingvistin, virolaisen Edgar de Wahlin ja tämän luoman occidental-nimisen kielen, josta siitäkin ennätettiin aikoinaan julkaista suomenkielinen oppikirja (Tattari 1935). Baltiansaksalaisen de Wahlin elämä ja työ päättyi Viron neuvostomiehitykseen, mutta toisen maailmansodan jälkeen keinotekoisen kielen kehittelyä jatkettiin pitkälti samassa hengessä ensin Ranskassa ja sitten Yhdysvalloissa. Rikkaan perijättären Alice Vanderbilt Morrisin rahoittama, jo ennen sotia käynnistynyt hanke julkistettiin vuonna 1951, jolloin julkaistiin kielioppi ja sanakirja interlinguaksi ristitystä kielestä, jonka Kämäräinen lyhyesti esittelee.

Esperanton ohella ido, occidental ja interlingua ovat edelleen elossa, jälkimmäiset etupäässä internetissä toimivina yhteisöinä, joiden kansainvälisissä kongresseissa saattaa tosin käydä jopa toistakymmentä osanottajaa. Volapükin ja solrésolin harrastajien muodostamia nettiyhteisöjä voinee sen sijaan pitää enemmänkin kuriositeetteina.

Internet on toisaalta luonut kasvualustan kokonaan uusille kielihankkeille. Esimerkkinä tällaisista Kämäräinen esittelee lopuksi suomalaisen Risto Kupsalan ja yhdysvaltalaisen Jens Wilkinsonin kehittelemän, vielä keskeneräisen pandunia-nimisen kielihankkeen. Tälle ominainen kiinan ja englannin rakennepiirteiden yhdisteleminen ei ole niin kumouksellista kuin Kämäräinen ajattelee, sillä taivutuksettomaan tekokieleen pyrittiin jo italiaisen matemaatikon Giuseppe Peanon 1903 kehittämässä latino sine flexionessa ja esim. vietnamilaisen Phạm Xuân Tháin 1957 julkistamassa frater-kielessä (joista ks. Duličenko 1990).

Tarpeellinen lisä maailman kielten yleisesityksiin

Kämäräisen teoksen ansiona on monien enää huonosti tunnettujen tekokielten yksityiskohtainen kuvaus ja hyvä taustoitus. Teos täydentää hyvin Joen (1966/1984) ja Anhavan (1998/2009) kaltaisten maailman kielten yleisesitysten ymmärrettävästikin niukkoja tekokielitietoja. Tekokielten kehityshistorian suuri linja aineksiltaan lähes kokonaan keinotekoisista kielistä luonnollisten kielten elementtien pohjalta rakennettuihin, mahdollisimman pitkälle näitä muistuttaviin, mutta kieliopiltaan usein silti poikkeuksettomiin kieliin piirtyy teoksessa esiin kuitenkin hieman katkelmallisesti.

Kirja avaa uusia näköaloja myös kielten normitukseen ja sen ongelmiin. Helposti unohdetaan, että kaikkien luonnollistenkin kielten kirjakielet ovat osin keinotekoisia kieliä, joiden kodifioinnissa on törmätty samantyyppisiin, joskin mittakaavaltaan useimmiten paljon pienempiin ongelmiin.

Myös teokseen ripoteltuja suomen kielen pohjalta nousevia pohdintoja eri kielten ilmausten eroista on hauska lukea, vaikka tiukempi kustannustoimittaja olisi varmasti karsinut hetkittäin tajunnanvirtamaisen assosiatiiviseksi karkailevaa esitystä ja korjaillut sinne tänne jääneitä kirjoitusvirheitä ja lähdeluetteloa hankalasti korvaavan nootiston puutteita. Teoksen julkaisijaa on vaikea löytää internetistäkään, mutta itse teosta voi onneksi tilata verkkokaupoista.

Kauko Kämäräinen 2017: Keksittyjä kieliä, unohtuneita utopioita. Tampere: Kustannus Kääntöpuoli. ISBN 978-952-68295-1-7.

Aiheesta enemmän

Anhava, Jaakko 1998: Maailman kielet ja kielikunnat. Helsinki: Gaudeamus. [4. painos 2009.]
Blanke, Detlev 1985: Internationale Plansprachen. Eine Einführung. Berlin: Akademie-Verlag.
Duličenko, A. D. 1990: Meždunarodnye vspomogatel'nye jazyki. Tallinn: Valgus.
Eklund, Hj. 1919: Ido-kielen kielioppi. Turku: Turun Ido-klubi.
Jespersen, Otto 1931: Kansainvälinen kieli. Tekijän korjaamasta ja lisäämästä englanninkielisestä alkuteoksesta hänen luvallaan suomentanut Joel Vilkki. Porvoo: WSOY.
Joki, Aulis 1966: Maailman kielet. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. [3. painos 1984.]
Tattari, Tauno 1935: "Occidental". Kansainvälinen kieli. Historiikki, kielioppi ja kaksoissanakirja suomeksi. Helsinki: Occidental-kerho.
Wallensköld, A. 1922: Kortfattad lärobok i ido för självstudium. Helsingfors: H. Schildt.
Weisel, J. 1889: Helppotajuinen oppikirja Schleyer'in maailmankielessä Volapük. Joensuu.

Petri Lauerma
Kirjoittaja työskentelee Kotimaisten kielten keskuksessa.
Takaisin ylös